Hei,

Tässä meni kuukauden sisällä varmaan reilu 300e yksityisiin lääkäreihin. Ihan kamalan kallista, kun on pienellä korvauksella työtön. Ajattelin saada vauhtia tutkimuksiin, kun julkisen kautta kestää... No, mitään kukaan ei löydä, vaikka onkin outoja kipuja, joita jotkut lääkärit ajattelevat olevan neurologisia, mutta neurologin mielestä ei. Terveyskeskuksessa sattui ihme ja kumma lääkäri, joka oikein perehtyi tapaukseeni. Olin sisällä ainakin 40 minuuttia. Otetaan liuta labrakokeita, mutta tulokset saan vasta joskus... lomien ym. takia. Ja yhteen kokeeseen pääsen vasta heinäkuussa juuri hoitajien lomien takia. "Kiva".

Minäkin olen tässä hakenut töihin. Vaan eipä ole edes haastatteluihin pyydetty. Kyllä mun viimeisten vuosien työhistoria on niin repaleinen, että kyllähän se varmaan epäilyttää työnantajiakin. Mutta tiedän hyvin tuon tunteen, että kun ei tunne itseään työkykyiseksi ja sitten pitäisi vaan etsiä töitä.

🙂🌻 Jaksellaan.

Minulla ainakin kävi niin että kun sairastuin fyysisesti mutta epämääräiseltä vaikuttavalla tavalla (eli ei heti löytynyt helposti todettavaa diagnoosia ja helppoa lääkettä kuten vaikkapa antibiootti) suhtautuminen oli sitä, yli vuosikymmenen psyykkisesti sairastettuani, että mites toi sun mieliala, sulla ollu tota masennusta ja näköjään syömishäiriötäkin, että jos vaikka... on psykosomaattista. (Suomennettuna=olet luulosairas todennäköisimmin, emme jaksa selvittää koska kuitenkaan mitään ei varmaankaan todennäköisesti ole vaan kuvittelet kaiken. Tai sitten olet syömishäiriöllä aiheuttanut kaiken. Rahaa ja aikaa menee hukkaan sinun tutkimiseesi, koska kuvitteellista sairautta on mahdoton diagnosoida tai hoitaa). No, kyllähän se sitten ihan somaattinen sairaus oli. Kun jaksoin rampata omalla kustannuksella lääkärissä.

Mielenterveyden ongelmat saavat jotenkin lääkärit ennakkoluuloisiksi. Minä tiedän mitä on luulosairas. Tunnen yhden sellaisen. En ylipäätään muutenkaan mene lääkäriin ennen kun viimeisessä pakossa ja pää kainalossa. Ja sitten kun menen, on suhtautuminen tuota. No, en kyllä mene enää.

Niin. Eikö masentunut ja ahdistunut voi olla ns oikeasti sairas? En minä ensimmäisenä ole uudelle lääkärille kertomassa masennusjaksoistani, sen olen oppinut. Mutta esim. tk-lääkäri näkee ne koneelta. Psykiatri sitä mieltä, että en minä enää voi olla masentunut. Mutta olen myös tuntenut, että kun on sitä masennustaustaa, niin moni lääkäri laittaa mun laaja-alaiset kivut sen piikkiin. Kipuni kun ovat sellaisia, että ne eivät näy verikokeissa eivätkä missään kuvissa. Ja kyllä ne kivut vaan saavat aika useinkin masentumaan ja ahdistumaan. Kroppa kun ei toimi kuten pitäisi.

On minullakin kokemusta siitä, kun ravasin lääkäreissä ja minun oireet selitettiin kaikella vaarattomalla. Välillä jo päätin että enää en mene lääkäriin, mutta tiesin itse koko ajan, että jotain pielessä. Loppujen lopuksi noin puolen vuoden jälkeen todettiin vakava sairaus. Muistan kun eräs lääkäri sitten totesi, että sun olis pitäny tulla hoitoon jo aikoja sitten. Totesin siihen, että vaikea tulla, kun kukaan ei tahtonut uskoa, että mussa oikeesti mitään sairautta on. Tuo kokemus on jättänyt kyllä jälkensä. En mielelläni ravaa lääkäreissä enää. Nyt vaan kun oli pakko käydä yhdellä lääkärillä, niin hän kiinnittikin huomionsa minun särkyihin ja jutteli pitkään kanssani ja oli sitä mieltä, että mun kannattaa nyt pitää puoleni ja etsiä apua. Mutta mullakaan ole varaa yksityisillä tämän enempää ravata. Katsotaan, saako julkiselta puolelta apua jahka on kesälomakausi ohitse...