Epilepsialääkkeitä määrätään myös kipuun. Minä käytän Triptylia epilepsiaan ja kipuihin ja se kyllä aamulla huimaa n puoli tuntia lääkkeen oton jälkeen. Mutta kun sen tiedän, herään aikaisemmin ja istun sen huimauksen ajan. Iltalääkkeen jälkeen menen nukkumaan joten huimaus ei haittaa. Lisäksi illalla otan suuremman annoksen kuin aamulla.

Yhteen väliin söin kipuihin Triptyliä mutta sillä oli tokkurainen olo.
Panacodia syön vain kuurina, esim 10 päivää ja siiten taukoa.
Saan myös kipulääkettä tarvittaessa piikkinä mutta sen nimeä en muista.
Kaikenlaiset jäägeelit ja kylmäpussit myös auttavat ja pientä kipua kyllä välillä kestääkin ennemmin kuin olla aina lääketokkurassa.

En tiedä sun kipujesi määrää eikä tarkoitukseni ole niitä halventaa vaan kerroin omista kivuistani jotka lähinnä johtuvat leikkauksista.

maanvaiva kirjoitti 1.4.2013 17:9

Epilepsialääkkeitä määrätään myös kipuun. Minä käytän Triptylia epilepsiaan

Tässä pitäisi siis lukea Trileptal.

Minullakin oli Trptyl kipulääkkeenä mutta lopetin sen melko lyhyen ajan käytön jälkeen. Se ei sopinut minulle, huomasin ett ilmankin pärjään. Minulla ovat kivut olleet pitkiä pitkiä aikoja pois, uskon että olen saanut kivuttomuuden Jumalalta lahjaksi, olen siis parantunut, en tarvitse kipulääkkeitä. -
Aiemmin käytin panacodia, panadolia, buranaa, ym monia ns. kolmiokipulääkkeitä. Myös masennuslääkkeitä, mm. triptyl, sipram ym. kymmeniä eri lääkkeitä. - Silloin kun olin todella kipeä mm. hermoperäinen kipu, fibromyalgiakivut, migreeni, iskias ja selkä välilevyn pullistuma, kulumia ym. Tiedän mitä kipu on kun kokoajan valittaa kuin kuoleva eläin, ei voi nukkua öisin, ei voi istua paikoillaan kun kipu on sietämätön, mieliala alkaa vaihtelemaan ja hetken kivun helpotuttua ehtii kuvittelemaan ettei sitä kipua oikeasti ole ollutkaan ja kohta kun kipu iskee kehoon niin että tuntuu räjähtävän koko roppa, kun mielessä, kehossa ei ole mitään tunnetta ei nautintoa kuin kipu. .. alkaa olemaan tilassa ja lääketokkurassa kuin eläisi toisella tasolla. Kun ei siedä ei jaksa lähellään ketään kun ei kestä kosketusta kun ei voi normaalilla tavalla kääntyä nukkuma-asennossa, kun täytyy nukkua peitotta kun keho on niin herkkä että pelkkä yöpaitakin on liikaa. Kun on migreeni ja silmissä näkyy väriläikkiä, mustia hiutaleita, kun ajatus ei enää kulje ja muisti on mennyt ettei enää muista minne oli menossa...vessanpytylle istuminen tuntuu vaikealta ja kun siihen istuu ja alkaa suorittamaan tarpeitaan toivoo ettei tarpeita tarvisi tehdä kun kipu iskee kehoon ja maailma mustenee. - Voin kertoa kokemuksesta ja lääkäreiden kertomana että masennus johtui kivuista ja kivut kehon vaurioista.

Mulla on myös hermoperäistä selkäkipua (vaikka MRI-kuvista ovat mua viisaammat päätelleet, ettei ole kuin pieni hermopinne, joka ei voi kuulemma aiheuttaa tämän mittakaavan kipuja) ja mulle on tarjottu sekä Triptyliä että Lyricaa ja Cymbaltaa kipuihin. Triptyliä söin joskus kokeeksi migreenin estoon, ei toiminut ja olin ihan pihalla koko ajan vaikka otin illalla lääkkeen (klo18 aikaan) reilusti ennen nukkumaanmenoa, silti en aamulla meinannut kyetä sängystä ylös. Lyricaan tutustuin kun polvestani katkesi eturistiside ja siihen tehtiin korjausleikkaus, joka aiheutti hermovaurion polven alle tuntohermoon (ja se oireili niin kovin, että ortopedini määräsi silloin lyricaa). Söin sitä reilun puoli vuotta, jotta hermokivut asettuivat (olivat todellakin repiviä). Mutta sivuoireet olivat niin hillittömiä, että päätin lopettaa syömisen sen puolen vuoden jälkeen. Elämä lyrican kanssa oli aivan kamalaa. Cymbaltaa söin pari vuotta sitten paniikkihäiriöön ja masennukseen, ei auttanut muutoin kuin että paniikkikohtaukset pysyivät poissa, mieli ei parantunut tällä onnellisuuspillerillä. Cymbalta ei sopinut vatsalleni, siksi se vaihdettiin toiseen lääkkeeseen. Siksi en suostunut nytkään sen syömiseen. Sen jälkeen kukaan lääkäreistä, ei ole suostunut ottamaan kantaa kipulääkitykseeni. Syön edelleen 3-6 Panacodia päivässä, eikä ne auta kovinkaan paljoa. Relaksanttia menee myös päivittäin lihasperäiseen jännitykseen. Käyn fysioterapiassa pari kertaa viikossa. Liikun minkä kykenen. Mutta monena päivänä viikosta jalat lähtee alta ja kärsin melkoisesti hermokivusta ja jalkoihin sätivästä kivusta. Pahimmillaan äkillinen kipu aiheuttaa sen, että näkö lähtee hetkeksi silmistä (kuin joku irrottaisi piuhan ja hetki katseltaisiin "muurahaisten joukkovaellusta")!!! Mutta siitä huolimatta selässäni ei kuulemma ole "mitään vikaa".

Tämän takia on mieleni alkanut olla jälleen maassa. Kun mikään ei suju eikä kukaan auta (fysioterapeuttiani lukuunottamatta), eikä kukaan tunnu ymmärtävän, että tämä on todellista kipua. Että on oikeasti päiviä jolloin en saa itse kenkiä jalkaani tai vaatteita päälleni. Tai päiviä, jolloin ei pääse sängystä ilman apua ylös. Ja kun erehdyn tekemään vaikka kotonani ruokaa, jalat lähtevät alta liiasta rasituksesta.

Mulla ei vielä ole mielialalääkitystä, epäilen vahvasti, että se taas määrätään tai mua sätitään siitä, että lopetin liian aikaisin masennuslääkkeiden syönnin (Venlafaksiini). Vaikka silloin kun lopetin olin ollut 9 kk ilman oireita ja mieli ollut pirteänä jo pidempään. Eikä oikeasti tuntunut enää olevan hätää ja hoitavan tahon kanssa oli lopetuksesta sovittu. En ole vielä kyennyt/uskaltanut mennä uudelleen mielenterveystoimistoon kertomaan uudesta tilanteesta. Kerään rohkeutta. Ja koetan olla häpeämättä liikaa. En tiedä ymmärrättekö mitä tarkoitan, mutta musta tuntuu, että mua hävettää se, että en pärjääkään omillani ja että olen kehittänyt lisää ongelmia itselleni. Vaikka viimeiset kolme vuotta elämässäni on ollut melko hirveää aikaa. Ensin polvi ja sitten tämä selkä. Ja tässä ryvetään edelleen. Vastoinkäymisiä on tullut lähinnä hoitohenkilökunnan ja kelan ja eläke-tapiolan (lähi-tapiola nykyään) kanssa. Mä tiedän, että mun pitäisi mennä mielenterveystoimistoon, mutta kynnys on nyt todella korkealla.

Mä itse uskon, että mulla on ongelmia juuri näiden kipujen sekä sen takia, ettei erityisesti lääkärit eivät kuuntele mua. Mä en ainakaan vielä usko, että mielen takia olisi selkä kipeä. Että mieleni aiheuttaisi nämä selkäkivut.

Terve, kyllä se varmmaan kannattaa jotenkin rohkaista itsensä ja mennä sinne mielenterveys vai mikä se olikaan lääkärille. Olen 100 varma että kivut ja kipulääkkeet sotkee " päätä" ainakin itsellä käynyt kun muutaman vuoden syönyt tramalia selkäkipuihin, jäi loppuiäksi joku hermovika kun jouduin odottamaan toista leikkausta pitkään, lisäksi tuo tramali on pitänyt mielialaa osittain korkealla ja itse masennus ollut pitkään ja päässyt pahenemaan sen takia. Nyt odotellaan miten sitten mielialalääkkeet alkaa toimimaan. Itsellä vielä pha kun ei selkä anna nukkua, herään 5 viimeistään joka aamu vaikka illalla ottaa mirtzapiiniä ja taju lähtee kyllä silloin. Tsemppiä.

Oma kipuiluni aiheutti masennuksen. Oli vaikea todistella lääkärille kuinka kipeä olin. Usein kotona ollessani makasin selälläni milloin lattialla milloin sängyssä tilanteesta riippuen ja vaan kuuntelin kipuani, sitä jäytämistä. Hermokipu on kamalinta mitä tähän ikään tiedän. Jos joku joskus on kokenut hammassärkyä kipua voi verrata siihen. Mutta tuo kipu voi olla jalassa, selässä, päässä,,,missä kenelläkin ja se vie tajunnan. Usein kipuillessani kyyneleet valuivat silmistäni enkä kyennyt kuin luottamaan siihen että tämä ei ole ikuista. Minua kyllä uskoivat lääkärit siinä vaiheessa kun kerroin masentumisestani ym. oireista joita en tässä voi kertoa. Kun kerroin hoitajalleni hän sanoi masennukseni johtuvan kivuista. Se olivatko kivut psyykkisiä tai fyysisiä sillä ei ollut merkitystä sillä kivut olivat todellisia. Tuo sanoja nosti minua suurenmoisesti. - Tänäpäivänä kipu muistuttaa silloin tällöin milloin jalassa, milloin selässä olevat hermosäryt ja puristukset, ym. ympäri kroppaani, mutta se on vaan hetkellistä eikä jää pysyvästi sillä uskon että parantumiseni on tosi.- 🌻🙂🌻

Terve taas, kyllä sitä parannutaan ja jos jotakin pientä vaivaa jää niin sen kanssa pitää vain sitten koittaa elää, itsellä ainakin helpottaa jutella näin vaikka aika hidasta keskusteluahan tämä on, jotenkin kuitenkin tuntuu ettei ole ihan yksin, ei ne oikein kunnolla ymmärrä terveet koskaan. 🌻🙂🌻😉

Kipuryhmä olisi tosi hyvä kipupotilaille. - Mikä kipupotilaalla on parasta jos niin voi sanoa on se kun toinen kipujensa kanssa tulee juttusille - tietää miten kipeä voi toinen olla ja miten vaikeaa on kertoa kivuistaan - toiselle kipuja kokeneelle ei välttämättä tarvitse kertoa kuin perus asia , että on kipeä. Mielelläni kipujen ollessa kovia suljin silmäni ja kuuntelin kipuja ja samalla mietin sitä tunnetta ja mietin onko tämä kivun tunne minun aiempi kokemukseni, mietin milloin kipukokemus ensimmäisen kerran tuli jne.
Mielestäni on surullista juuri tuo valtava lääke määrä joka on syötävä kipujen vuoksi. Eikä siinä vielä kaikki vaan kun kipujen kanssa masentuu ja väsyy alkaa masennuslääkekierre. - Liikkuminen on ollut minulle aina hyvin tärkeää. Kipeänä ollessanikin kävin ulkona ja vaikken voinut jalkojani nostella, hengittelin raitista happirikasta ilmaa. Kirjastosta hain kirjoja jotka käsitteli kipuja, etsin ruokavalion jolla pysyy suht hoikkana ja ei ylipaino pääsisi rassaamaan. Mielestäni ruokavaliolla on suuri merkitys. Itse Käytin paastoa kaksi kertaa vuodessa ja siirryin kasvispainotteiselle ruokavaliolle. Vältin isoja suolamääriä ja join paljon raikasta vettä. Raskaat ja rasvaiset ruuat vaan turruttavat ja väsyttävät entisestään. Terveys on kallis asia ja suuri kiitoksen aihe.🌻🙂🌻

Nythän täällä sitten puhutaan fyysisistä sairauksista, mitä olen kauan toivonut.
ja sitten on siinä kunnossa ettei jaksa edes nettiä avata.
Mulla sattuu vaan hengittäminen. Piti ihan käydä hengitysliiton sivuilta kattomassa miten sana kirjoitetaan, kun on aika luonnollista, että edes hengittäminen onnistuisi ilman kipua.

Minulla on ollut pari päivää aivan kuin puukko sydämen ja rintalastan kohdalla. Vähän kun isommin hengittää, tuntuu niin karsea kipu, että päätin tappaa itseni lopettamalla yksinkertaisesti hengittämisen. Mikä siinä onkin että juuri kun luuli, että nyt kuolin, niin vetää syvään henkeä ja hengittää kivusta huolimatta.

Nyt on jo parempi olo ja huomenna lähen hiihtään.

Maanvaiva, tuollaisia pistoja minäkin olen kokenut, etenkin lapsuudessani. Luulen että lihaspistoja oli minulla jotka sitten helpottuivat kun oppi rentoutumaan. Hiihtäminen on hyvää tekevä liikuntamuoto. Itse en vaan ole koskaan oppinut oikein hiihtämään muutoin kuin järvenjäällä. - Nyt voikin jo sitten laittaa lenkkarit jalkaan ja pistää hölkäksi ja ehkäpä juoksuksikin ja pian pääsemme pyöräilemään, - kivuista huolimatta (heillä joilla niitä on alati) on mielialaa yritettävä nostaa tavalla joka hyödyttää koko kroppaa. - Raitista ja liikunnallista elämää kipujenkin keskellä🌻🙂🌻

Kiitos rohkaisevista sanoistanne 🙂 Ehkä mä kerään mun kaiken rohkeuden ja menen mielenterveystoimistoon.

Tällä hetkellä tilanne on todella niin huono, etten voi juurikaan kävellä (saati sitten juosta) ulkona. Ja vielä kun on liukastakin. Pelottaa entistä enemmän. Just tos kävin muisteleen milloin olen viimeksi juossut, siitä on 1,5 vuotta aikaa, kesällä kipitin muutaman metrin pakoon liian lähelle tunkenutta ampiaista. Sen jälkeen en askeltakaan.

Paino on ollut mun ongelma jo vuosia, siis todellakin vuosia (olen ollut ylipainoinen koko aikuisikäni, enemmän tai vähemmän). Nyt olen aloittelemassa elämänmuutosta pikkuhiljaa. Olen saanut tästä kaikesta tarpeekseni. Toivon, ja uskonkin, että tämä tulee auttamaan. En siis ole ollut mikään jojo-laihduttaja koskaan, mut enemmän ylipainoinen kuin normaalipainoinen. Olen aina rakastanut ruokaa ja syönyt sitä liikaa. Tällaisista asioista on vaikea opetella pois. Ja opetella tekemään parempia valintoja ruokaa ostaessaan. Ja sitten vielä se selkeä hiilihydraattihimo mikä mussa asustaa, on ihan hirveä. Iltaa kohden erityisesti se voimistuu. Päivät menee hyvin, mut illalla alkaa semmoinen tasaisen tappava mussuttaminen. *huoh*. Olen tunnesyöjä, senkin tiedän. Palkitsen itseni kun jokin asia menee hyvin, syön murheeseeni.

Ylipaino aivan varmasti vaikuttaa selän rasitukseen. En epäile sitä lainkaan. Ja pitkä "liikuntavammaisena" olo on pahentanut selkäni vaivaa huomattavasti. Ennen polven rikkimenemistä olin likempänä normaalipainoista kuin vuosiin. Sehän tässä harmittaakin nyt kun taas ollaan päinvastaisessa suunnassa ja reilusti. ☹️

Kuten jo tuossa aiemmin mainitsin, olen aloittanut elämänmuutoksen, jonka todella tahdon toimivan. Kävin hankkimassa itselleni inhorealismia, kävin kehon koostumusmittauksessa ja tulokset olivat odotetun kaltaiset, ainut mikä tuntui hieman positiiviselta, oli se, että vaikka mulla onkin paljon läskiä, lihaksia myös löytyy. Ne vaan ovat piilossa kaiken tämän läskin alla. Mut ehkä mä saan tästä nyt energiaa muuttaa tilanteen. Ja kun pääsen sinne mielenterveystoimistoon, saan sieltä tukea asialle. Toivoakseni. Mun fysioterapeutin firmassa alkaa painonhallinta/laihdutusryhmä johon aion osallistua. Vaikken tiedä olenko ryhmälaihduttaja mutta aion yrittää. Sillä jos en kokeile, en ikinä tiedä.

On ihailtavaa, että olet purppuraenkeli, pystynyt pitämään pääsi kylmänä ja löytänyt avun liikunnasta silloinkin kun on tuntunut siltä, että yhdenkin askeleen otto on liian vaikeaa. Mä en vielä ole sitä iloa/apua löytänyt. Olen ehkä vähän kateellinenkin sinulle, purppuraenkeli, että olet kyennyt pitämään liikunnan elämässäsi. Tiedän nimittäin miltä se tuntuu, kun vessassa käyminenkin tekee kipeää. Ja olen, päinvastoin kuin sinä, lamaantunut siitä.

Käyn toki fysioterapiassa (siellä harjoittelen sellaisella hyvin monipuolisella laitteella, joka auttaa, mutta teen sen vain kaksi kertaa viikossa) sekä silloin tällöin uimahallissa vesijuoksussa ja eräällä luottohepalla istumassa selässä. Mutta joka päiväistä liikuntaa en vieläkään osaa harrastaa. Käveleminen on tällä hetkellä vaikeinta. Lihakset jännittyy epämiellyttävästi ja selkää alkaa kramppaamaan todella herkästi. Ja sitten äkkinäiset liikkeet aiheuttaa sen, että jalat lähtee alta. Ja sitten vasta sattuukin ja joutuu todella jännittämään lihaksia että pystyy kävelemään eteenpäin.

Mulla on haaveena, että juoksisin vielä joskus. Vapautuneesti, ilman kivunpelkoa. Mä ajattelin pitää kiinni siitä. Vaikken mikään juoksija ole koskaan ollutkaan, joskus käynyt hölkkälenkeillä. Kauan sitten. Ja toinen haave on, että pääsen taas ratsastustunneille mukaan. Ennen polven menoa, kävin joka viikko vähintään kerran ratsastustunnilla. Sen jälkeen olen kokeillut kerran, ei ollut hyvä idea. Tulin siitä niin kipeäksi, että en kyennyt viikkoon liikkumaan juuri lainkaan. Liian raskasta. Uskon silti, että olen oikealla tiellä ja liikunta auttaa vaikka suoritusten jälkeen olenkin hyvinkin kipeä ja tarvitsen kipulääkettä ja relaksanttia. Se ainakin piristää mieltä ja tuo vaihtelua päiviin, jotka muutoin viettäisin neljän seinän sisällä kotona.

Tsemppiä kaikille liikuntarajoitteisille ja kipuileville. Mä yritän huomenna tehdä jotain taas tämän kroppani eteen. Ja yritän tulla tännekin katsomaan onko joku kirjoitellut jo jotain lisää. Aurinkoisia päiviä! 😎

Minusta se on jo aika hyvin liikkumista, jos liikkuu kaksi kertaa viikossa fysioterapiassa.
Vai mitä se fysioterapeutti sanoo, käskeekö muuten liikkua ja millaista liikuntaa?
Vesijuoksu varmaan olisi hyvää ja vaikka kuntopyörällä polkeminen.
Näillä keleillä ei kyllä kannata kovin juosta, jos sattuu liukas paikka, voi käydä pahastikin.

Auttasko iltasyömiseen se, että siirtäisi päivällistä myöhemmäksi ja söisi silloin mahan niin täyteen ettei jaksaisi napostella?

Minä liikun aina kun lääkäri ei kiellä enkä ajattele laisinkaan kipuja joita voi tulla liikkumisen jälkeen. Mun mielenterveys ei kestä liikkumattomuutta kovinkaan montaa päivää.
Nyt taas tuli kortinoosikuuri ja silloin tuntuu jotenkin läskiltä olo kun kai nesteitä kertyy.
Minulle ei sovi nesteiden poistolääkkeet muuten niitä kyllä söisin tähän oloon.

Syöttekö mitä luontaistuotteita tai ravintolisiä?
Minä d-vitamiinia , omega rasvahappoja ja spirulina leväjauhetta, joka on tosi ravintorikas ja todella pahaa.

Minulle sokeri,pulla, karkit tuovat turvottuneisuutta. Karkeissa on lisäaineita ja niinpä taitaa olla kaikissa valmistuotteissa. Lisäaineet voivat tuottaa fipromyalgiassa lisäävästi kipuja. Minä käytän kalanmaksaöljyä ja D. - Venyttely on hyvää tekevää kivuissa. Aluksi voi olla lihakset kipeinä mutta muutamien päivien jälkeen venyttely on mukava. Itse nostan kahvakuulaa ja venytän tangossa kroppani aamuisin suoraksi niin ja lenkin jälkeen tietysti. - Pienikin säännöllinen päivittäinen rutinoitunut liikunta on hyväksi keholle ja mielelle.

Käyn tosiaan silloin tällöin (en aina edes kerran viikossa) vesijuoksemassa. Iho vähän ryppyilee klooripuhdisteista hallivettä vastaan. Mut aina kun vähänkään tuntuu siltä, että iho kestää, menen. Nyt ollut taas vähän huonompi kausi (olen myös atoopikko). Terapiahevosen selkään en ole päässyt sitten tammikuun alun, jolloin SI-nivelet (yhdistävät lonkkaluut selkärankaan) alkoivat oireilla liian rajun liikunnan takia. Ei tykännyt siitä, että jumppasin liikaa hevosen selässä. Sitten ollaan oltu sekä minä että mun avustajani siellä tallilla flunssassa/influenssassa. Ja aikataulujen sopimattomuus yms juttuja ollut. Toiveissa on että pääsisin ensi viikolla pitkästä aikaa tallille. Johan tässä on ollut kolme kuukautta välissä.

Venyttely on vaikeaa "kuivalla maalla", joka paikkaan sattuu niin hirveästi (vasen jalka varsinkin on kankea koska se on kantanut painoni melkein tämän pari vuotta), niin jumissa sitä ollaan. Ei tee mieli venytellä.

Ravitsemusterapeutti taas sanoi, että ruokailun painopistettä pitää siirtää aamuun ja päivään, illalla ottaa kevyemmin, että aamulla sitten varmasti on nälkä kun herää. Ja proteiinia pitää syödä paljon. Illalla sen saa yhdistää hedelmiin ja marjoihin, mut päivällä voi ja pitää syödä raskaammin. Tää on ehkä suurin muutos mikä mun ruokailutottumuksiin ikinä on koetettu tehdä. Olen nimenomaan iltasyöjä jos voin itse valita, mutta nyt tällä uudella systeemillä niin ei saisi olla.

Peruskotiruoan lisäksi syön omega-3, helokkiöljyä, d-vitamiinia, b-vitamiinia ja lääkkeet tietenkin.

Ilman muuta kannattaa uskoa ravitsemusterppaa ennen kuin minua. Minä vaan luin yhden artikkelin missä neuvottiin siirtämään päivällistä myöhemmäksi. Söisi iltapalan päivällisen aikaan ja sitten kun alkaa yhtenään hyppiin jääkaapilla, niin sitten söisi sen päivällisen. Jos syö vaikka keiton tai salaatin, kyllä sitä aamulla on jon nälkä.
Mie en myöskään usko tuollaiseen paljon proteiinia pitäisi syödä. Kyllä sitä lihoo, jos sitä kovin paljon syö.
Mulla on diabetes joten syön kuusi kertaa päivässä. Ja kaikkia sopivassa suhteessa. Myös rasvaa.

Mulla on venytykseen kuminauha, sillä saa liikkeet just siihen kohtaan ettei tunne kipua.
Eilen venyttelin jumppapallolla ja päin per....kai, koska taas on rintakehä kipeä. Tarvitsen siihen fysioterapeutilta enemmän neuvoa enkä vaan, että se sanoo sen olevan hyvä vehe.