"We're born alone, we live alone, we die alone. Only through our love and friendship can we create the illusion for the moment that we're not alone."

Noin kirjoitti Orson Welles

Yksinäisyys ja se tunne on tuttu minulle koko elämäni varrelta. Johtuu omasta erakkoluonteesta, mutta elämän varrella on ollut aina vaikea tutustua ihmisiin. Kouluajat, nuoruus.. Lähinnä vain ne oman luokan luokkakaverit, muttei sitä parasta ystävää.. Sitten kun parisuhteissa, ainoa ystävä se oma kumppani. Sitten erot ym. ja olet taas ihan yksin, vaikea tunne ponnistaa eteenpäin. Hylätyksi tulemisen tunne, en ole hyvä missään.. etsin virheitä itsestäni vaikka vikaa on yhtä paljon toisessa.. Se ihmisen tarve kuitenkin olla jonkun seurassa, mutta sitten sekin saattaa mennä siihen ettei enää kunnioita toisen elämää vaan tunkee itsensä liian lähelle.. Kaikkea tällaista tullut koettua ja oltua.

Yksinäinen siis tälläkin hetkellä. Pakkohan siitä on päästä ylöspäin, lopettaa se itsensä moittiminen ym.. Ei lopettaa elämäänsä ainakaan sen tähden.

Missä ovat ne muut yksinäiset?

Mulla yksinäisyys tuli erosta ja exän kusetuksesta. Eihän mulla oikeestaan koskaan oo hirveesti ollu ystäviä, mut on kuitenki ollu.. Nyt viimeinen vuosi on menty melko lailla totaalisen yksin. Siinä vaiheessa ku sain selville exän kusetukset, oli jo liian myöhästä...

Välillä kyllä viihdyn yksinkin, mut kaipaan kyllä kovasti sitä ihmisläheisyyttä, ystävällistä kosketusta olkapäähän, halausta kaverin nähdessään, sellasta normaalia. Mut se kaikki vietiin multa pois... Kun tajuaa, ettei kukaan käy kylässä eikä ole ketään kenelle vois soittaa, et lähdetäänkö kahville. Nekin ystävät jotka jäi, ei asu samassa kaupungissa.

On ehkä eri asia olla yksinäinen erakkoluonteen takia, mut ite en oo sitä. En ole vapaaehtoisesti yksinäinen, olen vapaaehtoisesti yksin, mutta en yksinäinen. On raastavaa kun ihmiset häviää ympäriltä. Onko väärin toivoa ystävää? Tai ystäviä? Onko väärin haluta joskus olla jonkun seurassa? Mutta kun ei oo vaihtoehtoja...

Se satuttaa sisältä syvää ja päivä päivältä tuntuu menevän pahemmaksi...

Joo toki se on erilaista jos tuntee olevansa taipuvainen erakoitumaan kuten minä.. Tykkään enimmäkseen yksinolosta (mm. haluan työskennellä yksin) mutten yksinäisyydestä.. Olen pitänyt aina pientä ystäväporukkaa ja monesti nuorena olin aina se ryhmien ym. ulkopuolelle jäävä. Nyt ei sitten ystävän ystävää tällä hetkellä.

Alkoi siis yksinäisyyden ahdistus vallata mieltä myös ihmissuhteen menetyksen kautta, samalla kun kärsin myös muusta mielenoikuista. Elämässäni kun oli toinen joka tunsi itsensä yksinäiseksi, näkymättömäksi, koki muut ihmiset käyttäytymisineen ja tekoineen vastenmielisiltä ym.. Tuntui jäävänsä muiden jalkoihin. Oli arka.

Kun tuollaisen ihmisenkin sitten menetti kun ymmärsin häntä, mutta hän ei enää minua . Hänen elämänsä muuttuikin nopeasti ja pääsi uuteen parisuhteeseen..

Hän nyt oli vaan hetken siinä pimeässä tilassa, josta pääsi eteenpäin, kun itse nyt poljen siinä ja aina polkenut. Erakkoluonteisena on enemmän vaikea löytää uutta seuraa ja juuri sellaista mistä pitää. Sinulla luulisi olevan kuitenkin mahdollisuus päästä yksinäisyydestä.

Täytyy vaan tajuta se että mennä eteenpäin ja päästä siitä yksinäisyyden kourasta. Se on vaikeaa, mutta mahdollista

En osaa olla yksin mutta en osaa hakeutua seuraan, en osaa pitää ystäviä, aina ne viimeisetkin lähimmäiset ottavat ja jättävät. Häädän ihmisiä tai karkotan olemuksellani enkä silti kestä tätä yksinolemista. Aikaa on aina liikaa ja se on liian pitkää vaikka miksi sen pitäisi kuluakaan kun tunnin päästä olen yhtä yksin.

Ja se missä se sattuu, tuntuu hätänä jossain sisällä, paniikkina, kun välillä tajuaa miten yksin todella on, entä jos tuo kissakaan oikeasti ei edes viihdy täällä. Jostain syystä kipu on pahin aamuisin ja nukkumaan mennessä.

Millaista avutonta hätää tämä voi olla.

upfromthedeep, yksinolo ja yksinäisyys on kieltämättä täysin eri asia. Ja haluaa sitä itekkin joskus olla vaan yksin, olla oman itsensä herra ja vaan nauttia. Mut se ainainen oma seuraa alkaa tosiaan joskus ahdistaa vähän liiankin kanssa.

Eikä sen munkaan oo helppo löytää uutta seuraa, oon niin erilainen valtaväestöstä, et moni ei ehkä uskalla edes olla mun kaveri. Ehkä pelkäävät, et tulisivat itekkin tuomituiksi. Vielä kun asuu pienessä kaupungissa, niin ei se oo niin simppeliä, kuten jotkut väittää. Toiset sanoo, et mee kahvilaan ja ala juttelee jonkun kanssa. Ei se ihan niinkään toimi, ei ainakaan Suomessa, ei ainakaan tässä kaupungissa. Täällä katotaan välillä kieroon jo pelkästään niitä, jos kysyy tietä johonkin paikkaan. Jotenkin sisäänpäin kääntynyttä porukkaa.

Toki myös, jos ei ole sitä ystävä pohjaakaan, niinku ei sullakaan, niin hankaloittaa vielä enemmän. Useastihan lisää ystäviä saa ystävien kautta, töistä, harrastuksista, jne. Mitäs sitte, jos ei oo niitä ystäviä? Jos on työtön? Ei ole varaa harrastuksiin? Ja kun vihdoin pääset edes työkokeiluun ihmisten pariin, teet itsenäistä työtä ja ainoat työkaverit ovat niin sanotusti sinua ylempänä asteikossa, eivätkä voi, tai edes halua olla "alempien" kanssa työn ulkopuolella tekemisissä...

Mulla nyt vaan viimeinen pisara oli toi exän kusetus ja valehtelu meikäläisestä. En voi tietää miten pitkälle jutut ehti jo mennäkin, ennenku tajusin koko asiaa. Jos olisin siinä vaiheessa lähteny puolustaa itteeni, olisin vaan vaikuttanu niiden silmissä epätoivoiseltä, säälittävältä... Ihan niinku oisin hädissäni koittanu selitellä asioita. Heihin oli liian syvästi jo iskostettu niitä valheita...

marmoriikki, yksinäisyyden tunne on todellakin hirveä. Sitä saattaa myös pelätä niin paljon, että ehkä senkin takia karkottaa ihmisiä ympäriltään. Pelkää sitä, että ne kuitenkin jättää mut, eikä siks osaa olla täysin oma itsensä. On koko ajan jotenki varautunu ja varovainen tekemisissään ja sanomisissaan. Kyllähän sen sit muutkin aistii. Tai sit sitä saattaa pelon takia ripustautua liikaa johonkin ihmiseen, joka sekään ei ole hyvä.

Sulla onneks on näemmä kissa, se vähän edes helpottaa. Mullakin oli, mut menetin nekin erossa ja lopulta menetin ne kokonaan ilman ilmoitusta, tai että olisin saanu hyvästellä niitä. Ne vaan vietiin multa, mulle ei annettu mahdollisuuksia. Sillon mä murenin, se oli mun hartioilla liian suuri taakka kaiken muun päälle. Vielä vajaan vuodenkin jälkeen kaipaan niitä todella todella paljon ja juuri niinä hetkinä se yksinäisyyden piinaava paholainen iskee sisimpään juuri terotetulla hiilihangolla. Olis parempi, jos ei edes tajuais olevansa yksinäinen, mut sen tajuaminen todellakin iskee kovaa...

IkuinenVuoristorata kirjoitti 29.1.2016 21:40

marmoriikki, yksinäisyyden tunne on todellakin hirveä. Sitä saattaa myös pelätä niin paljon, että ehkä senkin takia karkottaa ihmisiä ympäriltään. Pelkää sitä, että ne kuitenkin jättää mut, eikä siks osaa olla täysin oma itsensä. On koko ajan jotenki varautunu ja varovainen tekemisissään ja sanomisissaan. Kyllähän sen sit muutkin aistii. Tai sit sitä saattaa pelon takia ripustautua liikaa johonkin ihmiseen, joka sekään ei ole hyvä.

Sulla onneks on näemmä kissa, se vähän edes helpottaa. Mullakin oli, mut menetin nekin erossa ja lopulta menetin ne kokonaan ilman ilmoitusta, tai että olisin saanu hyvästellä niitä. Ne vaan vietiin multa, mulle ei annettu mahdollisuuksia. Sillon mä murenin, se oli mun hartioilla liian suuri taakka kaiken muun päälle. Vielä vajaan vuodenkin jälkeen kaipaan niitä todella todella paljon ja juuri niinä hetkinä se yksinäisyyden piinaava paholainen iskee sisimpään juuri terotetulla hiilihangolla. Olis parempi, jos ei edes tajuais olevansa yksinäinen, mut sen tajuaminen todellakin iskee kovaa...

Jossain vaiheessa ei enää edes tahdo uusia ihmisiä elämäänsä, lähtijöitä. Ei viitsi pyytää ketään tapaamaan kun ei tahdo kieltävää vastausta. Ja tosiaan, niistä joistakin yrittää viimeiseen asti pitää kiinni. Tuskin se on ystävyyttäkään enää.

On mulla kissa, tosin usein pelkään masentavani senkin, vaikka sillä on kaikkea niin entä jos silläkin on silti paha olla. Ainakin sen tämmöistä itkijää joutuu katselemaan.

Mitä jos antaisit kodin uudelle kissalle?

marmoriikki kirjoitti 29.1.2016 23:13

Jossain vaiheessa ei enää edes tahdo uusia ihmisiä elämäänsä, lähtijöitä. Ei viitsi pyytää ketään tapaamaan kun ei tahdo kieltävää vastausta. Ja tosiaan, niistä joistakin yrittää viimeiseen asti pitää kiinni. Tuskin se on ystävyyttäkään enää.

On mulla kissa, tosin usein pelkään masentavani senkin, vaikka sillä on kaikkea niin entä jos silläkin on silti paha olla. Ainakin sen tämmöistä itkijää joutuu katselemaan.

Mitä jos antaisit kodin uudelle kissalle?

Toi tunne on ikävää, kun pelkää jo tulevaa ja tavallaan siks luovuttaa.. Mä tein sit kans jossai vaiheessa. Tosin sillon ei edes voimat riittäny nähdä ketään. Mut nykyään sillon harvoin, jos joku olis tulossa käymään, niin saan siitä kyllä uskomatonta virtaa ja siinä kohtaa ajattelen: "Jos joku kerrankin olis tulossa tänne, niin tottakai sanon, että sopii." Niitä hetkiä vaan on todella, todella harvoin...

Kyllä mä uskon, et sun kissa susta pitää 🙂 Ei se arvostele sua mitenkään sen perusteella, et ootko ilonen tai surullinen. Eläimet on onneks tosi vilpittömiä, eikä ne tuomitse ketään.

IkuinenVuoristorata, hyvin kuvaavia ja tuttuja nuo lausahduksesi. Yksinäisyys on maanpäällinen helvetti silloin kun siitä tulee kroonista. Se on niin raastavaa. Repii rikki pala palalta. En minäkään ole erakkoluonteinen, vaan kovasti kaipaisin sosiaalista elämää ympärille. Olen vain ujo ja ihmisiin on vaikea luottaa, niin sellaisen oman piirin kerääminen on kovin vaikeaa.
Jos joku tosiaan neuvoo "menemään kahvilaan ja alkamaan jutella", niin hän ei kyllä yhtään tiedä mistä puhuu!

upfromthedeep, hieno tuo Orson Welles sitaattisi.
Ehkä hitusen lohduttaa, että yksinäisyyden ovat tunteneet jo monet ihmiset tällä maapallolla kauan ennen meitä.
Itse taidan usein pysytellä ihmisistä liian etäällä juuri siinä pelossa, että tuppautuisin liikaa. Joitain kavereita on välillä ollut, mutta ovat sitten kaikki menneet menojaan, edenneet omassa elämässään ja jättäneet mut pimeyteen.

Marmoriikki, juuri tuolta se tuntuu, hätänä ja paniikkina sisällä. Minullakin into uusien ihmisten (lähtijöiden, kuten kirjoitit) kohtaamiseen vähenee koko ajan.

Laitan tännekkin tuon kirjoituksen jonka olin kopsannut jostain kirjasta iskulauseeksi itselleni vaikeina aikoina. Löysin sen taas paperien joukosta ja muistin kuinka olin yksin ja yksinäinen ja tuntui ettei maanpäällä ole ketään yhtä yksinäistä. Mutta niin vain "opin" olemaan yksin ja yksinäinen enkä enää ollut "vailla" ketään. Se oli ihana tunne kun istuin ihmisvilinässä penkillä ja katselin ohikiitäviä ihmisiä ja kuinka paljon onkaan ympärillä ihmisiä.
Edelleenkään ei minulla ole "ystäväpiiriä" joiden kanssa viettää aikaa ja kylästellä, se on vaikeaa tällä luonteella, mutten enää siitä kärsi. Tässä tämä kirjoitus:
” On opeteltava elämäntapa, joka torjuu aktiivisesti pelon. Kun en ota itseäni enkä asioitani liian traagisesti, en liiaksi samaistu mihinkään aatteeseen, ylläpidän ja hoidan tervettä itsetuntoani luottamalla ja ymmärtämällä myös itseäni ; kieltäydyn vihaamasta ja nöyristelemästä ketään ja kun kristittynä turvaan Jumalaan, voin saada otteen hengellisestä tasapainosta, joka torjuu pelon sen kaikissa muodoissaan.”

Mä oon kuvaillukki jossain vaiheessa mun elämää palapeliksi. Se oli jo lähes valmis, mut sit se revittiin miljooniin palasiin. Kaikki piti alottaa alusta ja sen ensimmäinen palasen saaminen paikoilleen oli äärimmäisen vaikeeta, vaikka luulis, että se on se helpoin. Nyt on ehkä reunoja saatu vähän hahmoteltua, mut keskusta on vielä täysin tyhjä. Hajanaisia palasia siellä täällä, jotka näyttäis sopivan johonkin, mut on kuitenkin väärässä paikassa, etsien edelleen oikeaa paikkaa.

Mä en tiedä pystyisinkö ikinä tohon, että opisin olemaan yksinäinen. Niinku jossain jo olikin, on eri asia olla yksin, ku olla yksinäinen. Se sisintä kalvava tunne on todellakin jotain niin maanpäällistä helvettiä, eikä sen parantamiseen pysty aina tekemään itse mitään. Kai se on ehkä vähän tuuristakin kiinni ja myös siitä, miten toiset ihmiset tulee vastaan. Itse kun asun vielä pienellä paikkakunnalla, jossa moni vähintään tietää toisensa, niin se uusien ystävien saaminen on entistä vaikeampaa.

Ja tosiaankin, porukassakin voi olla yksinäinen. Mulla puistossa yksin istuminen ja muiden ihmisten seuraaminen tuottaa joskus vaan suurempaa tuskaa. Siinä näkee toisten ilot ja miten ollaan yhdessä ja alkaa miettimään, et olispa itelläki joskus edes yks tollanen kokemus... Yritän käydä välillä tapahtumissa, mut niissäkin sitä huomaa olevansa aina vaan yksinäisempi. Kaikki muut tuntuu tulevan kaverin, tai kaverien kanssa ja höpöttelevät tapahtumasta, nauravat, pitävät hauskaa yhdessä. Itse istuu yksin ja se tuska on lähes käsin kosketeltavaa, vaikka pitäis kai olla onnellinen toisten puolesta.. Mut siinä vasta konkreettisesti näkeekin sen, mitä itseltä puuttuu.

On vaan jotenkin surullista, miten siitä on tullu melkeen jonkinlainen tabu, että vieraita ihmisiä ei saa edes lähestyä, tai sit sua pidetään ihan outona ja karkotat ihmisiä vielä kauemmas itsestäs...

IkuinenVuoristorata: Välillä vaikka miten kaipaisin yhteydenottoa tai tapaamista, ensimmäiseksi aina mielessä torjun sellaisen ehdotuksen. Nykyään sentään menen väkisin ja hammasta purren koska tiedän silti viihtyväni, jostain syystä silti sitä yrittää siinä kamalassa yksinäisyydessä roikkua. Järjetöntä.

LonelyWolf: Uusia ihmisiä on toisaalta helpompi ja toisaalta vaikeampi tavata. Tietää että voi puhua mitä vaan ja ne joko menevät menojaan tai jäävät, tai no, yleensä menevät. Joskus mietin jäänköhän jollekin edes mieleen, itse mietin usein ihmisiä joiden kanssa olen ehkä kerran kohdannut ja puhunut. Mutta tutustuminen on vaikeaa koska itse tarvitsen niin paljon luottamusta ja läheisyyttä ennen kuin osaan edes antaa itsestäni mitään, en osaa pitää juttua yllä hyvänpäiväntuttujen kanssa. Tarvitsen joko todella läheisiä ihmisiä tai en ketään, se on hyvin hankalaa. Oikeastaan pidän tuntemattomien kanssa muutaman sanan vaihtamisesta, toisella paikkakunnalla asuessani jäin aina hetkeksi juttelemaan tietyn juopon kanssa vaikka ikinä se ei muistanut että oltiin ennenkin juteltu. Minulle sekin oli tärkeää.

salainen55: Olen etenkin lähikuukausina miettinyt paljon ihmisiä jotka osaavat olla yksin, ennen en ymmärtänyt sitä koska en itse pysty siihen (pystynhän, olen pysynyt hengissä mutta tuskaisena) ja nykyään ihailen sitä taitoa. Jokaisenhan pitäisi ensin osata olla yksin ja rakastaa itseään, itse ajattelen että mitä rakastettavaa minussa on kun ei sitä kukaan muukaan minusta näe. Tahtoisin osata olla yksin, en välttämättä kaipaa ihmisiä, kaipaan sitä ettei yksinäisyys kalvaisi, onko se ymmärrettävää? Vaikka elän ja teen asiat yksin, aina mielessä on joku ihminen, vuosienkin takaa. Vaikka miten yksin olisin, aina ajattelen jotakuta muuta ennen itseäni.
En ole hengellinen mutta lainauksestasi tuli mieleen kun lääkäri sanoi minulle että eihän minulla ole pakko olla ihmisiä. Arvotan itse sosiaalisuuden ja läheiset ihan liian korkealle. Minä voin pärjätä vähemmälläkin. Se vain on vielä oppimatta. "Kun yksinäisyys astuu ovesta sisään, sitä ei pidä häätää, vaan se pitää kutsua sisään ja siihen pitää tutustua."

Mitä te ajattelette kun näette muita yksinäisiä ihmisiä? Itse näen kotini läheisyydessä usein samoja ihmisiä kävelemässä yksin samoja reittejä, varmaan ainakin joku on huomannut että myös minä kuljen aina yksin. Joidenkin kanssa jo katsotaan silmiin ja vähän hymyillään. Jotenkin silti tuntuu etten kuulu edes yksinäisten joukkoon, olen niin nuori, parikymppinen. Nämäkö ovat ne elämäni parhaat vuodet.

Tulipa harvinaisen paljon tekstiä minulta, ei anneta sen haitata. ☺️❤️

marmoriikki:
Tiedän hyvin mistä puhut. Monesti sitä on itekkin perääntyny mahdollisista sosiaalisista tilanteista vaan sen pelon takia.. Mitä jos taas joudun hylätyksi? Mitä jos mua ei hyväksytä? Mitä jos, mitä jos, mitä jos... Tarttis vaan tosiaan ottaa itteensä niskasta kiinni, niinku itekki sanoit meneväs väkisin, koska kuitenkin viihdyt. Se pitäis vaan se pohjimmainen ajatus saada pois päästä, että ehkä mä kelpaankin just tälläsenä, ehkä en aina kohtaa vastoinkäymisiä.

Mulla myös sama, että tarviin paljon luottamusta uusien ihmisten kanssa. Juurikin menneisyyden pettymyksistä ja kauhukokemuksista johtuen. Yritän tällä hetkellä kovasti tehdä töitä sen eteen, että uskaltaisin joskus luottaa ja voisin olla enemmän oma itseni, enkä sulkeutuis niin paljon uusien ihmisten kanssa. Mut se on paljon helpommin sanottu ku tehty ja takapakkia tuleeki vähän väliä... Ei vaan taida olla muita vaihtoehtoja, ku vaan yrittää, jollei sit mene sieltä missä aita on matalin, ja tyydy ankeaan kohtaloonsa..

Ite en juuri yksinäisiä näe, jotenkin tuntuu, että kaikilla on joku. Kahvilassakin yksin olevat usein puhuvat puhelimeen tai näpyttelevät kännykällä... En tiedä, ehkä se on vaan omaa mielikuvitustakin... Omissa "kavereissa" ei ole ketään yksinäistä. Eräs tuttuni puolestaan on yksin, mutta ei ole yksinäinen, viihtyy omissa oloissaan eikä niin kaipaakaan ihmisiä ympärilleen.

Sinänsä en enää odota että voisin löytää jonkun luotettavan ja hyvän ystävän, tutut ja kaverit riittäisivät. Ehkä kaipaan eniten vaan seuraa ja tekemistä kun olen jo monesti todennut luottamisen vaikeaksi. Ehkä silloin sekään ei tuntuisi niin pahalta jos se ihminen silti lähtee?

Useat taitavat pitää oman yksinäisyytensä salassa, usein sitä hävetään juuri siksi kun mietitään mikä vika itsessä on kun on jäänyt yksin. Vanhat ystävät ja kaverit eivät tiedä että nykyään olen lähes täysin yksin. Silloin kun vielä kävin koulussa, kukaan ei tiennyt että olen yksinäinen, oli helppo kierrellä kun kysyttiin miten viikonloppu oli mennyt. Nykyään olen vähän avoimempi asiasta, ainakin olen siirtynyt nettiin juttelemaan siitä. Yritän edes näitä reittejä kun tuntuu vaikealta aloittaa esim. harrastus jossa tutustua. Sitäkin silti harkitsen, olen jo vuoden verran harkinnut.

Yksi läheisimmistä ystävistäni pitää kovasti kiinni yksinäisyydestään. Me ollaan tunnettu yli viisi vuotta eikä olla ikinä tavattu, koska hän ei halua, mutta silti juttelemme aina vaan päivittäin. On ollut hankalaa hyväksyä että vaikka olisin hänelle tärkeä, silti en ole tarpeeksi tärkeä. Läheisimmätkin jättävät yksin.

Kun olen useasti yksin vaikka ostarilla ja tuntee ulkonäöltä jo esim.paikan vartijat niin ensimmäisenä ajatuksena tulee mieleen: Ne varmaan kattoo mua siks noin kauan että säälivät kun olen taas yksin liikkeellä. Raukka, sillä ei ole ketään.

En kestä, enkä jaksa jatkuvaa petturuutta. Itse saanut aina kehuja että olen ihana ystävä kun tuen, kannustan ja autan. Mutta miksi sitten ketään ei kiinnosta mun jutut? Miksi kaikki vaan katoavat ympäriltäni? En ole tehnyt mitään väärin ja olen yksinäisempi kuin koskaan. Se sattuu niin paljon ettei välillä edes henki kulje. Miten ennen niin sosiaalisesta ihmisestä tuli tällainen.

Axuli83 kirjoitti 5.2.2016 22:46

Kun olen useasti yksin vaikka ostarilla ja tuntee ulkonäöltä jo esim.paikan vartijat niin ensimmäisenä ajatuksena tulee mieleen: Ne varmaan kattoo mua siks noin kauan että säälivät kun olen taas yksin liikkeellä. Raukka, sillä ei ole ketään.

En kestä, enkä jaksa jatkuvaa petturuutta. Itse saanut aina kehuja että olen ihana ystävä kun tuen, kannustan ja autan. Mutta miksi sitten ketään ei kiinnosta mun jutut? Miksi kaikki vaan katoavat ympäriltäni? En ole tehnyt mitään väärin ja olen yksinäisempi kuin koskaan. Se sattuu niin paljon ettei välillä edes henki kulje. Miten ennen niin sosiaalisesta ihmisestä tuli tällainen.

Meitä täällä kiinnostaa kaikkien jutut. Mitä sulle kuuluu?