Eikä ennätä taas pysähtyä paljon miettimään. Tahtoisi aamuisin vain jäädä nukkumaan taas. Ja silti se tietty työmoraali pakottaa nousemaan ylös ja pinnistämään väsymyksestä huolimatta. On pakko tehdä, koska muuten jää jälkeen velvollisuuksistaan.

Nyt huomaan taas itsetuhoisten ajatusten palanneen. Mietin suihkussa synkkiä. Vaikkakin irroittaudun aamuisin näistä ajatuksista, niin niiden olemassaolo huolettaa. Ja niiden alan valtaaminen ajatuksissani. Se miten ne muka hiipivät kimppuun vaikka selvästi ymmärrän ja tiedostan sen liittyvän kykenemättömyyteeni tajuta käytännössä mitä se saattaisi merkitä.

Harmittaa ja mieli on varsin alakuloinen. Harmaata ja sumuista pää täynnä taas.