Kuulostaa kovin tutulta. Periaatteessa minua kiinnostaa psykologisessa mielessä miten kukakin ihminen "toimii", mutta kuulumiset ja tarinat eivät sinänsä kiinnosta minua erityisesti. Olen päätynyt ihmissuhteissani lähes joka kerta kuuntelijaksi, muilla (vieraillakin) ihmisillä on kova tarve kertoa minulle asioitaan ja murheitaan koska kuuntelen enkä tuomitse. Luulen että pääsyy tuomitsemattomuuteen on se, ettei minua ihan aidosti kiinnosta. Kuuntelen, koska siitä tulee muille hyvä olo ja sitä kautta minullekin. Silloin kun olen ollut parisuhteessa kumppanini ajatukset ovat kiinnostaneet, mutta yhtään sen kaukaisempien ihmisten asiat menevät kategoriaan "kuuntelen, koska niin pitää tehdä".

Myös minulle tulee inhottava olo jos menen puhumaan omia asioitani muille. Välillä saatan purkaa ryöpsäyksenä jotain (eli ilmeisesti tarve olisi puhua säännöllisemmin), joka aiheuttaa järkyttävän morkkiksen ja ahdistuksen. Terapiassa olen käynyt, joka kerta sen jälkeen morkkis ja ahdistaa jo valmiiksi kun tietää joutuvansa puhumaan.

Et siis ole ainakaan ainoa. Sitä en tiedä miksi olen tällainen, normaalia tämä tuskin on, joku solmu sen aiheuttaa mutta mikä?...

Olipa helpottavaa kuulla että meitä on muitakin. Olen aina ollut sisäänpäin kääntynyt, ex-mieheni ei tätä mitenkään ymmärtänyt kun itse oli tosi sosiaalinen. Ja siinä rinnalla tunsin itseni epäonnistuneeksi, kun minua ei kiinnostanut olla kenenkään muun kuin mieheni kanssa. Tai kertoa omista jutuistani muille kuin ex-miehelleni. Nyt kun hän jätti minut, olen ihmeissäni että kenelle nyt voin purkaa ajatuksiani. Terapiassa käyn, mutta tuntuu että sielläkin on vaikeaa kertoa kaikista asioista, täysin rehellisesti. Mieluummin vähän siloittelen.

Olen nyt tietoisesti lähtenyt kurottamaan muita ihmisiä kohti. Yritän puhua omista asioistani, vaikka mieluummin tekisin kaikkea muuta. Yritän ajatella, että tämä jossakin vaiheessa helpottaa. Vaikka nyt ei tunnukaan vielä siltä. Tein joskus sellaisen testin, "Tunne lukkosi". Sain tulokseksi 7 vakavaa tunnelukkoa. Mikä on paljon, kun niitä heikompiakin lukkoja oli vaikka mitä. Eli tiedän että olen solmussa, "viallinen". Mutta nyt olen päättänyt että lähden näitä lukkoja aukaisemaan. Epäilen että nämä ovat lähteneet syntymään jo lapsuudessa, kotona opittujen käyttäytymiskaavojen, koulukiusaamisen ja ystävien puuttumisen kautta. Mutta tosissani uskon, että tästä on mahdollista "parantua", kunhan vain antaa itselleen aikaa ja haluaa kehittyä.

Moi, kiitokset vastauksista.

Minulla ei ole sinänsä ongelmaa kertoa omista asioista vaikkapa terapiassa, kun saan jotenkin viritettyä itseni siihen tilaan, että täällä nyt pitää kertoa kaikki. Eikä minulle nyt varsinaisesti mitään morkkistakaan tule (ymmärrän kyllä tuon tunteen, on sitäkin joskus ollut), ehkä vaan sellanen lievä turhautuneisuuden tunne.

Ehkä ainoa tapa, miten puhuminen on "auttanut" minua, on sellaiset tilanteet, jossa on sitten huomannut, että omat ongelmat ei ole maailman ainoita. Silloin tavallaan osaa laittaa omat asiat enemmän taustalle. Mutta en tiedä miten se sitten purkaa niitä solmuja, kun tuntuu, että ne vaan sitten lakaisee maton alle, ja siellä on aikalailla epämääräistä törkyä sitten ajan myötä.

Jotenkin sitä muutenkin pitää muiden ongelmia paljon isompina ja merkittävämpinä kuin omiaan, vaikka samaan aikaan niitä muiden juttuja pitää täysin yhdentekevinä. Ehkä tuosta asetelmasta johtuen sitä sitten pitää itseään ihan onnettomana, kun ei omien pienten ongelmiensakaan kanssa pärjää.

Voikohan tuollaista kiinnostusta jotenkin oikeasti kehittää? Mitenköhän siihen pääsisi edes kiinni...

Nyt täytyy sanoa, että mulle tuli jonkinlainen valaistumisen kokemus tuosta, että ehkä en itse osaa puhua asioistani muille, koska mua ei varsinaisesti kiinnosta muiden asiat. Ainakaan siis sellaisten puolituttujen. En mieti sitä koskaan, enkä yleensä edes muista vaikkapa mitä joku tekee työkseen, vaikka olen varmasti sen kuullut. En tiedä, mistä tämä johtuu, ja tää jopa häiritsee mua vähän. Haluaisin olla kiinnostuneempi.

Oon opetellut tietoisesti keskusteluissa kysymään ihmisiltä niiden asioista, jotten olisi epäkohtelias tai töykeä. Nappaan keskustelusta jonkun yksityiskohdan, josta voin kysyä lisää.
En luonnostani osaa sitä ollenkaan.