Minä voisin lähteä mukaan. Olen kanssa vähän harmistunut, kun voin kirjoitella omaan ketjuuni pitkät pätkät, enkä silti saa riittävästi palautetta. Senkus perustat uutta ketjua.

Onhan olemassa jo tuon Yksinäisten ketju. Tai voihan sitä aina lisää perustaa ketjuja.
Minä viihdyn kyllä hyvin omassa ketjussani, lähes yksin.
Koska pelkään kaikkia kuppikuntia, että kun menen niihin mukaan, niin kohta ajan muut ihmiset pois ja jään yksin.

Lisäksi jos on paljon pieniä kuppikuntia joku uusi voi itsensä tuntee ei tervetulleeksi kun ei uskalla mennä mukaan siihen jutusteluun.
Niin, että toivon jos tulee paljon pieniä kuppikuntia, niin me ns vanhat kirjoittajat kuitenkin kävisimme kirjoittamassa uusille heidän ketjuunsa.

Totta, yksinäisten palsta on ja kaikilla on omat ketjunsa. Yritin itsekin perustaa omaa, mutta tuntuu, että vatvon vain omia ongelmiani yksin siellä, ehkä kaipaan vastavuoroisuutta ja muita näkökantoja. Päiväkirja saa riittää. Täältä voisi kaivaa sitä vertaistukea. Olen aloittamassa pitkää terapiaa ja kiinnostaisi jutella elämästä yleensä samassa tilanteessa olevien kanssa.

Eli kävin psykiatrilla ja hänen tuomionsa oli depressiivinen tilanne, aloitetaan lääkehoito ja mahdollisesti pitkäkestoinen terapia, psykoterapia. Mitä kokemuksia teillä on tästä asiasta?

Minäkin olen vähän samantyylisessä tilanteessa, hoidon alkuvaiheessa. Lääkäri on puhunut vaikeasta masennuksesta ja mahdollisesti posttraumaattisesta stressireaktiosta. Psykiatrille en ole vielä päässyt, odottelen aikaa, mutta lääkitys on aloitettu noin kuukausi sitten, vaihdettiin nyt viikko sitten toiseen, kun ensimmäinen ei sopinut. Terapiasta on ollut puhetta ja kun siitä viimeksi oli apua (15-vuotiaana) niin uskoisin ja toivoisin että saan sumplittua jotain jotain, jos vaan jaksan olla tarpeeksi sinnikäs.

Minäkin kyllä ihan mielleni juttelisin muiden kanssa asioista, kun viettää paljon aikaa yksin ja pohdiskelee juttuja vaan itsekseen pitäisi ehkä välillä saada muidenkin mielipiteitä niistä. Chatit ovat ihana asia, mutta vain kaksi kertaa viikossa, monesti tuntuu että keskiviikosta maanantaihin on niin pitkä aika odotella että taas pääsee juttelemaan. Yksinäisten palsta oli mielestäni kiva ajatus, sinnehän on myös uusia ihmisiä kirjoitellut. Mutta jotenkin itse olen yrittänyt pitää sen vähän iloisempana paikkana, jonne en menisi valittelemaan kaikkea mahdollista, sen hoidan sitten omassa ketjussani.

Jossu

Joo, minäkin mietin, että sitä palstaa on kiva lukea, kun ihmiset kertoilevat ja rupattelevat arkisista asioista. Tulee normaali olo. Jossu, juttelen kyllä tositosi mielelläni hoidosta ja siihe liittyvistä asioista. Itselläkin on piiiiiitkä masennus/ahdistus/mikälie historia ja koitan nyt tehdä toisin kuin silloin. Olla avoin, puhua asioista ja ottaa kaiken mahdollisen tuen vastaan. Kyllä silloinkin tuettiin, mutta itse oli jotenkin lukossa. Minua pelottaa, että piktä psykoterapia muuttaa asioita niin paljon, että en tunne enää itseäni ja elämääni. Ehkä tähän masisteluun on jäänyt koukkuun. Vaikka lääkäri oli sitä mieltä, että en ihan hulluja puhu. Vähän kun pintaa raaputtaa, alan itkemään, vaikka olo on ihan ok välillä. En vain jaksa uskoa, että lähipiiristä löytyy henkilöitä, jotka ymmärtäisivät miltä tuntuu, vastaus on usein, siitä vaan reippaasti eteenpäin! Pitää paikkansa, joo. Mutta minusta on tärkeä saada kertoa, miltä TUNTUU, että se TUNNE menee pois ja sen voi hyväksyä.
Tsemppiä🙂🌻

Tämä nettituki on minusta loistava keksintö juuri siksi kun täällä on muita ihmisiä samassa asemassa. Kyllä minuakin perheenjäsenet tukevat ja kannusteavat kovasti, mutta tuskin he ymmärtävät minua kuitenkaan. Äitini ehkä jollain tasolla, kun on itse käynyt masennuksen läpi, mutta hänelle nyt en sitten haluaisi kaikkea vuodattaa. Poikaystävälläni esimerkiksi ei ole mitään hajua milta tuntuu kun en vaan jaksa nousta sängystä tekemään sitä tai tätä vaikka ehkä haluaisikin ja sitten lopulta ei enää ehkä haluaisikaan.

Minulla tämä masennus on kai uusinut, jos nyt oli kunnolla poissa ollenkaan. Oli 15v kun äiti hommasi minut terapiaan viimeksi, siellä kävin kaksi vuotta, mutta jotenkin en saanut asioita kuitenkaan käsiteltyä. En luottanut kunnolla terapeuttiini ja minusta tuntui ettei hän ymmärtänyt minua, oliko sitten oikeasti näin vai murkkuikäisen luuloja, sitä on paha tietää. 17-vuotiaana sitten lopetin terapian ja voinkin paremmin, elämäni oli muuttunut paljon oli uusi harrastus joka vei paljon aikaa ja poikystävä ja kun vielä pääsin kotoa pois heräsin kunnolla eloon. Kuitenkin näin edelleen samoja painajaisia, nukuin välillä todella huonosti ja sain paniikkikohtauksia, en usein, mutta kuitenkin. Sitten asiat lähtivät pikkuhiljaa valumaan taas huonompaan suuntaan. Asiat varmaan jäi sillon käsittelemättä loppuun, en mm muista kertoneeni halaistua sanaa äitini juomisesta terapeutille. Nyt toivoisinkin että pääsisin uudestaan terapiaa, jos tästä pahasta olosta ja muista kiusoista voisi puhumalla päästä eroon niin puhun kyllä. Vaikka asioiden muistelu yleensä sattuuki, mutta ehkä joskus sitten kun on tarpeeksi puhunut niin ei sattuisi enää.