Kertokaa itsestänne
Olen uusi tällä palstalla ja kun olen lueskellut näitä kirjoituksia täällä, olen huomannut että aika moni kärsii myös yksinäisyydestä.
Ajattelin kertoa itsestäni ja mikäli joku muu haluaa myös kertoa itsestään niin ehkä myös sitä kautta voisi syntyä edes ns. ”virtuaalisia”ystävyyksiä.
Olen siis 37 vuotias mies Etelä-Suomesta. Minulla on päällisin puolin kaikki hyvin. Olen töissä ja teen tietotekniikkaan liittyviä töitä. Rahallisesti minulla ei ole hätää ja minulla on perhe. Käyn säännöllisesti kuntosalilla ja pyrin muutenkin liikkua, mutta silti välillä tuntuu todella tyhjältä.
Minulla on myös ystäviä mutta joskin useasti tuntuu että ainakin suurin osa ystävyyksistäni on pintapuolisia. Varsinkin masennuksesta kärsineenä välillä tuntuu että olen kuitenkin aika yksinäinen. Kukaan ystävistäni ei ainakaan ole kertonut kärsineensä masennuksesta. Ja ne harvat joille olen kertonut omasta masennuksestani eivät ymmärrä sitä ja välillä tuntuu että he pelkäävät puhua asiasta.
Välillä kaikki tuntuu todella tyhjältä ja mistään ei tunnu saavan mitään iloa. Se tumma verho välillä verhoaa kaiken ja mikään ei tunnu miltään. Joskus taas on paremmin ja jokin tuntuu edes joltain. Silloin kun jokin tuntuu joltain koitan miettiä mitä haluan elämältäni ja mistä voisin saada nautintoa. Useimmiten olen päätynyt että avain jonkinlaiseen rauhaan on ns. ”pienistä asioista” nauttiminen. Kuten esim. kesän tuoksut ja meille erittäin harvinainen auringonvalo yms. Lisäksi elämääni tuo iloa, vieraiden ihmisten ystävällisyys ( englanniksi kuulostaa paremmalta : ”kindness of strangers” 🙂 ) . Tietenkin kun verho on laskeutunut niin silloin on erittäin vaikea niistä pienistä asioista nauttiminenkin.
Olen miettinyt että olen välillä elänyt elämääni aika itsekkäästi ja koitan pyrkiä olemaan tulevaisuudessa vähemmän itsekäs.
Jos joku muu haluaa kertoa itsestään ihan mitä tahansa niin olkaa hyvä
😉
Saattaapi olla että keski-iän tylsistyminen on vain kyseessä , vetää sanattomaksi noin
terveelliseltä kuulostava elämä.
Hei 🙂🌻
Olen sinua hieman vanhempi ja elämäni muuttui täysin v.2008, jolloin sain dg:n harvinaisesta, parantumattomasta sairaudesta. Minua on leikattu 6 kertaa, jotta sairauden oireet pysyvät poissa. 2010 sain kuitenkin hermovaurion leikkauksesta; oireena hermokipu, johon on nyt ollut lääkitys useita vuosia.
Olen oppinut hyväksymään tilanteeni toisin, kuin aviomieheni. Kesällä-syksyllä 2012 mies kävi vieraissa. Selätimme kriisin, mutta suhteemme muuttui; luottamuspula häiritsee välillä, vaikka en sitä ääneen sanokaan.
Lapseni ovat maailmalla ja heillä menee ihan hyvin.
Yksinäisyys on tuttu tunne; sitä voi kokea parisuhteessakin.
Onni ja tyytyväisyys lähtee siitä, että hyväksyy itsensä ja omat tunteensa. Kukaan muu ei voi onnea elämään tuoda. Parisuhde täydentää elämää, mutta se on vain yksi osa ihmisen elämää.
Toivon, että löytäisit ilon omista harrastuksistasi ja muusta elämäsi sisällöstä. Sitä kautta olisi myös helpompi luoda ihmissuhteita ja myös kaipaamasi parisuhde.
Moi!
Olen ehkä itsekäs ihminen kun en nyt jaksa vastata kaikkiin teidän huoliinne, mutta mun on pakko nyt vähän vuodattaa tätä elämäni ankeutta, en tee itsemurhaa sen olen päättänyt ja toivottavasti kukaan teistäkään ei tee se on hirvittävä teko.
No mutta kuitenkin: Varhaislapsuuteni oli ihan hyvä. Ei mitenkään erityisen rankka. Toki päivä kodissa olin välillä niin jännittynyt että oksentelein ruokatunnilla.
Sitten menin kouluun, jossa sain paljon kavereita se oli ihan onnellista aikaa. Ekalla luokalla muutimme perheeni kanssa toiselle paikkakunnalle. Silloinkin vielä elämä hymyili. Koulussa menestyin hyvin ja mulla oli edelleen paljon kavereita.
Sitten kun siirryin Ylä-asteelle niin tuli uusi luokka jako. Ja silloin alkoi todelliset ongelmat. Minua haukuttiin ja löytiin. Siitä kuitenkin selvisin ja pääsin Lukioon.
Lukio aika oli ihan mukavaa kunnes lukion toisella luokalla sairastuin vakavasti: MInulla todettiin masennus ja skitsofrenia. Olin harhoissa monta kuukautta. Välillä makasin vain sairaalassa en jaksanut käydä edes vessassa. Olin täysin uppoutunut harhoihin näin maisemia, pieniä ukkoja, ristejä, taivaan portteja kuulin välillä puhettakin.
Lääkitys aloitettiin ja pääsin parin kuukauden jälkeen kotiin. Yritin tuona aikana kerran itsemurhaa, kun luulin että pääsen siten Jumalan luo. Siitä kuitenkin selviydyin. Sitten sairaalasta päästyäni suoritin lukion loppuun ja kirjoitin yli-oppilaaksi.
Siinä meni muutama vuosi ihan mukavasti. Sitten alkoi kuitenkin pikku hiljaa ahdistaa joka päivä ja harhoja tulla välillä. Olin pariin otteeseen päiväsairaalassa, mutta kuitenkin jotenkin selvisin. Yritin kuitenkin itsemurhaa viina päissäni 2015 ja siitä on jäänyt todella syvät traumat. Tällä hetkellä voin sanoa että elämä on jossain määrin siedettävää. Olen aina ollut aika herkkä, mutta viime vuosina olen saanut vähän paksumman nahan, ja ns. kestän paremmin näitä olotiloja.
Mutta viime aikoina asiat ovat taas vähän luisuneet sinne huonompaan päin. En saanut opiskelu paikkaa, koira kuoli, vointi on ollut itselläkin välillä vähän niin ja näin ja nyt saattaa olla sellainen tilanne että äidilläni on rinta syöpä.
Välillä sitä miettii että järjestyyköhän ne asiat sittenkään. No tässä vielä olen ja kituutan päivästä toiseen välillä sietokyvyn rajoilla, mutta tässä vielä olen ja kirjoitan tänne ja elän. Elämä heittää kyllä paskaa niskaan, mutta tässä vielä olen. Ei mulla muuta, hyvää Juhannusta teille kaikille!
Moi, mä myös uusi täällä. Tai aiemmin olen lueskellut keskusteluja joo, mutta en ole uskaltautunut kirjoittamaan. Ikää mulla jo 39 ja pohjamudissa ryömin tällä hetkellä. Puoliso pysyvästi laitoshoidossa, lisäksi sairaslomalla olen omasta työstäni, missä en enää pärjännyt, ja tietysti taloudellisesti olen ihan pulassa. Yksinäinen olen, mutta toisaalta myös viihdyn yksinäni. Lemmikkejä onneksi on ja ne on mun sosiaalinen turvaverkko.
Aiemmin elämää on varjostanut pahasti jonkinlainen add-tyylinen problematiikka ja sen kautta sosiaaliset kuviot on myös olleet hankalia hallita. Ja opinnot. Ja työ. Ja arki. Mutta jotenkin sitten pärjäsin tänne asti ja nyt vasta elämänhalu kadonnut täysin ja sellainen elämänenergia on hukkunut. On vain syvä pettymys, että elämällä on vain ongelmia mulle tarjota. Vuodesta toiseen.
Käyn psykologin luona juu ja on lääkitys, perusarkijutut ja itseni hoidan, mutta en näe enää tulevaisuutta. Ihan vaan tuntuu, että tää elämä oli tässä. Ja on nyt jatkunu kuukausia ilman että tulisi mitään muutosta ajatuksiini. Toki ymmärrän olevani masentunut, mutta olen varmaan ollut koko elämäni masentunut. Ja nyt sitten tuli stoppi.
Olen lähes täysin kuten ketjun aloittaja, hyvin pienin eroin jotka kuitenkin maustavat tapauksestani omanlaisensa.
Omasta puolestani onni löytyy siitä kun joskus harvoin pystyy uppoutumaan johonkin tekemiseen niin ettei huomaa ajan kulua. Toisena seikkana positiivisia juttuja on myös positiiviset, pienetkin keskustelut eri ihmisten kanssa, kun kuulijat suhtautuvat toisiinsa hyväksyvästi ja positiivisesti vaikka eriäviä näkemyksiä olisikin.
Usein toivoisin voivani keskustella muiden kaltaisteni kanssa, jotta ehkä voisimme löytää uusia keinoja parantaa vointiamme.
Olen alle 30-vuotias nainen. Olen myös aivan uusi täällä, enkä ole ennen käyttänyt tälläisiä avun kanavoita, tai foorumeita. Olen päättännyt, että tänä vuonna aion rakastaa itseäni niin paljon, että hankin itselleni apua voidakseni paremmin. Luettuani tarinoitanne, itseni valtaa suuri syyllisyys siitä, miksi voin näin huonosti. Olen työskkäyvä ja opiskelen amk-tutkintoa. Usein tuntuukin, että työssä ja koulussa käynti on ainoita asioita, jotka pystyn hoitamaan moitteettomasti. Kaikki muu tuntuu raskaalta. Nyt työstäkin on tullut suoritus ja olen kokenut uupumusta kasvavissa määrin. Henkinen hyvinvointi suhteellisen pitkän hyvän jakson jälkeen, alkoi rakoilemaan kevät-talvella. En usko, että ihmiset lähelläni huomaavat huonoa oloani. Sekä ihmissuhteiden ylläpitäminen on hankalaa. Yritän olla aina kovin vahva ja peittää tuntemukseni. Itken ja ryven yksin omissa oloissani. Minulla on todettu kroonistunut masennus.
Ongelmani lienivät alkaa, kun avopuolisoni kuoli 6vuotta sitten yllättäen. Olimme olleet "ns."lapsesta saakka yhdessä ja yllättäen jäin tyhjän päälle, yksin. Hän teki itsemurhan. Kukaan ei tätä osannut odottaa aurinkoisesta ihmisestä tuleaisuuden haaveineen. Ongelmat kasaantuivat, niin taloudelliset, kuin mielenterveydelliset. Aloin työskennellä. Liikaa. Se on ollut usein keinoni selvitä.
Olen koittanut siitä asti rämpiä läpi elämän. Tietenkin aika auttaa, mutta olen huomannut taas itsessä itsesyytöstä ja hallitsematonta surua. Tuntuu että osa minusta olisi kuollut tuona päivänä. Välillä tuntuu, etten enää ole elossa ja suoritan elämääni päästäkseni, vain illalla nukkumaan. Ei tunne mitään, tai tuntuu liikaa. Tänä vuonna mukaan kuvioon on tullut järjetön ahdistus, joka vaivaa enemmän ja vähemmän.
Onko muita, joita kroonistunut masennus vaivaa? Minkä olette kokeneet auttavan? Oletteko hoidon piirissä?
Ajattelisin , että vaikka kuinka olisi hyvä parisuhde, niin sairaudet on kannettava ja tunnettava yksin omassa itsessään. Niitä ei voi "jakaa, valitettavasti.Masennuskin on varmasti asia, jota on vaikea ymmärtää ulkopuolisen. Ja vaikuttaa varmaan kaikkeen elämässä. Ihan kuten itselläni neurologiset sairaudet, joiden kanssa opettelen luovimaan.
Luulen, että tieto on ainoa asia, jolla saa ympäristön ymmärtämään ja antamaan tilaa. Ja ymmärrystäkin.
Pelkät ulkoiset tekijät eivät takaa terveyttä, kuten ei näemmä terveellinen elämäntyylikään aina. Ketjun aloittaja oli nuori mies, toivon hänelle kaikkea hyvää ja tasapainoa elämään
🙂🌻🙂👍
ainiin, otsikko oli kertokaa itsestänne, olen mm.varhaisen muistisairaus diagnoosin saanut nainen. Ja aika ymmälläni täällä lueskelen, ja joskus kirjoitan. Introvertti olen henkeen ja vereen, mutta sisäinen pakko on etsiä tietoa ,onko meitä muitakin ja miten kukin selviää.
tsemppiä 🙂👍
Katarr- kirjoitti 21.6.2018 15:24
Onko muita, joita kroonistunut masennus vaivaa? Minkä olette kokeneet auttavan? Oletteko hoidon piirissä?
Hei!
Olen 28-vuotias mies. No halusin sen vaan selventää.
Tuohon sinun pulmaasi: Itse olen kokenut että elämän täytyy antaa rullata aivan kuin ajatuksetkin rullaavat. Ei tarvitse ottaa mistään hetkestä liiaksi kiinni. Kannattaa myös olla kivojen ihmisten parissa ja pitää yllä positiivista mieli alaa.
Ei kannata käyttää alkoholia eikä tupakkaa, eikä kuunnella heviä.
Kannattaa lueskella kun on yksin, vaikka runoja tai jotain filosofisia tekstejä. Sitten PÄIVÄRYTMI ON MINULLE AINAKIN se tärkein asia. 🙂
Jonkin aikaa siinä menee että saa itsensä ns. koodattua sellaiseen tilaan, että elämä rullaa. Elämä on mielestäni hyvää elämää silloin kun se rullaa. En nyt keksi tähän muuta, mutta hyvää Juhannusta!🙂
Ps. Klassinen musiikki voi myös auttaa.
Täällä reilu kolmikymppinen nainen. Löytyy puoliso, kolme täysjärkistä lasta, koti, auto, työ, ystäviä, rahaakin tarpeeksi mukavaan elämään. Löytyy myös kaksisuuntainen mielialahäiriö, paniikkihäiriö ja ahdistuneisuushäiriö.
Ongelmat alkoivat enemmän tai vähemmän lapsena, paniikkikohtauksia ja ahdistuneisuutta. 13v sairastuin masennukseen ja sen jälkeen ei elämään olekaan mahtunut montaa tasaista kuukautta. Sen selittää suhteellisen tuore bipo dg, jonka myötä palapelin palaset ovat alkaneet loksahtelemaan paikoilleen.
Elämässä olen vaan sinnitellyt ja puskenut raivolla eteenpäin, mutta seinä on tullut vastaan. Vuoden sisään on mahtunut mania, psykoottinen masennus ja nyt 6kk kestänyt sekamuotoinen jakso. Loppua ei näy, tulevaisuutta ei näy, lääkkeet ei auta tarpeeksi, joten lopetin nekin, kun en niihinkään pysty sitoutumaan. Huomenna on juhannus, sen jälkeen en tiedä.
Täällä nainen reilu 40 v. Parikymppisenä eka massennusjakso ja paniikkihäiriö. Välillä olen ollut vuosia oireeton. Mies ja pieni lapsi. Olemme suht hyvätuloisia ja oma talo. Nyt viides masennusjakso elämässä menossa ja tällä kertaa tekee tiukkaa. Lääkkeet vaihdettu jne.. Absolutisti mutta kahvia menee ☺️
minäitse89 kirjoitti 21.6.2018 17:32
Katarr- kirjoitti 21.6.2018 15:24
Onko muita, joita kroonistunut masennus vaivaa? Minkä olette kokeneet auttavan? Oletteko hoidon piirissä?
Hei!
Olen 28-vuotias mies. No halusin sen vaan selventää.
Tuohon sinun pulmaasi: Itse olen kokenut että elämän täytyy antaa rullata aivan kuin ajatuksetkin rullaavat. Ei tarvitse ottaa mistään hetkestä liiaksi kiinni. Kannattaa myös olla kivojen ihmisten parissa ja pitää yllä positiivista mieli alaa.
Ei kannata käyttää alkoholia eikä tupakkaa, eikä kuunnella heviä.
Kannattaa lueskella kun on yksin, vaikka runoja tai jotain filosofisia tekstejä. Sitten PÄIVÄRYTMI ON MINULLE AINAKIN se tärkein asia. 🙂
Jonkin aikaa siinä menee että saa itsensä ns. koodattua sellaiseen tilaan, että elämä rullaa. Elämä on mielestäni hyvää elämää silloin kun se rullaa. En nyt keksi tähän muuta, mutta hyvää Juhannusta!🙂
Ps. Klassinen musiikki voi myös auttaa.
Hei ja hyvää alkavaa arkea!
Kiitos, että vastasit 🙂
Olen yrittänyt monia keinoja, joilla helpottaa oloa. Valitettavasti päivärytmini on tällä hetkellä sekaisin, koska teen hyvin epäsäännöllisin vuoroin varustettua työtä. Olen miettinyt, josko irtisanoutuisin syksyllä ja miettisin jotain muuta, tämä tuo suurta valoa.
Alkoholi ei enää minullekkaan sovi ollenkaan ja olen juomisen jälkeiset päivät erittäin alakuloinen, siksi yritän välttää alkoholia. Alkoholi lienee muutenkin myrkkyä. Musiikkia kuuntelen paljon sekä luettua tulee jo koulunkin suunnalta. Lisäksi luen itseä kiinnostavaa kirjallisuutta paljon.
Viimeisen vuoden olen käyttänyt pohtien elämäntarkoitusta. Tulevaisuuskin mietityttää. Tulenko olemaan aina tälläinen? Helpottaako jossain vaiheessa? Lisäksi haaveet ätiydestä ovat jääneet, se surettaa minua kovasti☹️ Pudotessa syvään kuiluun, en näe sen ulkopuolella mitään. Miksi aivoni ovat tälläiset. Olen jatkuvasti viimeiset 6 vuotta ollut alakuloinen ja välillä menee syöksykierteeseen. Onneksi kierteet ei kestä enään viikkoja, vaan rauhoittuvat muutamassa päivässä. Olen kuitenkin usein kiitollinen, kaikesta mitä minulla on ja siitä, kuinka moni minusta välittää. Vaikka välillä koen olevani taakaksi.
Näillä ryömitään eteenpäin mitä on annettu. Oikein mukavaa viikkoa! 🙂