Minä mietin, että oma elämä on itsestä kiinni. Ja vanhemmat vain ohjaavat, eihän me vanhempien takia elämää pyöritellä. Ole oman elämäsi elämä, sinä saat elää elämää niinkuin haluat, vanhemmat vain yrittävät määritellä elämäsi? Jos oikein ymmärsin, elämäsi on keskustelua sinun. Ei kenenkään muun loppujen lopuksi.

Itse saa kukin päättää miten tekee. Vanhemmat voivat vain kokemuksensa perusteella  kertoa, mitä ehkä kannattaisi tai ei kannattaisi tehdä. Minä ainakin haluaisin tarjota jälkikasvulleni mahdollisimman hyvän alun elämään, vähintään paremman kuin itse olen saanut. Siihen pyrkisin lempeästi ohjaamalla, perustellen, auttaen lasta ymmärtämään, miksi näin kannattaa tehdä.

Muistan äitini usein sanoneen kasvuvuosinani, että lasten etu on tärkein. Että heikoimman ehdoilla on mentävä. Mitä ajattelette siitä?

Vastaan tähän, voi olla että jonkun joka voi huonosti, niin sen ehdoilla pitää mennä, itse voin tällä hetkellä vähän huonosti, masentaa. Ja äitini sanoi ton keskustelua vähän saman minkä sulle, että haluaa pitää lapsestaan hyvää huolta, mutta missä menee se raja?

Niin. Jos huolehtii vähän liikaa, se voi tuntua ylikävelynä mikä syö itsetuntoa ja itseen luottamista.

Omaa elämää kun ajattelen, välittämisen raja menee siinä, että sanon vielä elävälle äidille, huolehdin kyllä omista asioistani, ole huoleti. Äiti tosin on jo niin ikäihminen, että huolen kantaminen on kääntynyt ainakin osaksi toisinpäin.

Äidistä se tuntuu itsemääräämisoikeuden asialta, potee omia rajojaan että saisi pitää ne niin kauan kuin elää. Ja meidän lasten puolesta toki saakin päättää miten elämäänsä elää. Vaikka hätäranneke olisi jo tarpeen ja rollaattorin käyttöäkin voisi jo alkaa opettelemaan. Kun ei tahdo, ei tahdo, omaa valintaa on suostuuko apuihin vai ei.

Minun lähtökohdat olivat sellaiset että molemmat vanhempani jotka sitten erosivat kun olin alle kouluikäinen olivat psyykkisesti sairaita, ja tarjosivat pelottavan, turvattoman, ja ailajtelevan kasvuympäristön. Jonkun olis tarvinut puuttua asioihin, mutta ei sellaisia ihmisiä ollut.
Kun vartut edellisenkaltaisessa ympäristössä tarkoittaa se lähes poikkeuksetta mielenterveys ongelmia itselle.

Terapiassa käsitin vääritymät vanhempieni kohdalla, se nosti vihaa heitä kohti, kerroin sen äidilleni hän totesi "tulet sinäkin tekemään kasvatusvirheitä"...eli hän ei ottanut vastaan pettymystäni aikuisenakaan. Eikä se riittänyt että äitini vääristi lapsuuteni, hän pyrki sekoittamaan ensimmäistä avioliittoani tarpeillaan.
Isäni on niin sairas psyykkisesti että hänelle on turha yrittää puhua mitään.
Molemmat vanhemmat yrityivät vielä uskonnon keinoin "kunnioita isääsi ja äitiäsi" kun vedin rajaa heihin.
On ylipäätään ihme että olen pystynyt käsittämään mitä vanhempani olivat, ja miksi olivat sellaisia heilläkin on oma historiansa, ja omilla ehdoilla on menty siitä asti kun olen tullut tietoiseksi asioista.

Niin, siihen kai on aina tarkoitus päästä; tietämään oman elämän raamit vaikkei kaikkea tapahtunutta pystyisikään sulattamaan. Pääasia, että löytänyt 'omat raiteet', omat oman elämän ehdot joista pitää kiinni pysyäkseen pystyssä.

Minun vanhempani kannattivat vapaata kasvatusta. Heidän mielestänsä lasten piti osallistua kaikkeen kotona asuessaan. Kun aloin saada omaa rahaa siitä piti maksaa perheen laskuja.

Minun mielestä lapsen ei tarvitse kantaa niin suurta huolta kun laskut, no jokainen tekee niinkuin parhaansa näkee, onhan se vastuuta tuo lapseen, mikäpä minä olen tuomitsemaan. Mutta kyllä lasten ehdoilla pitää mennä jos on pieniä lapsia, vastuu on kyllä aikuisen..