Olen ihan totaalisen loppu tämän hetkisen kuntoutuksen kanssa. Ryhmäjakso meni niin ja näin, kävin lähes joka päivä paikalla vaikka itketti ja ahdisti, mutta nyt meillä alkoi työharjoittelu ja typeränä hain työharjoitteluun kohtuullisen isoon markettiin. Minulla on erittäin paha ahdistuneisuus, masennus, on epävakaa persoonallisuus ja sosiaaliset tilanteet ahdistaa todella paljon.
En ole ehtinyt harjoittelussa olla kuin muutaman päivän, mutta nyt jo mietin kaikkia mahdollisia keinoja joilla voisin harjoittelun välttää. Hyllyjen välissä pidättelen kokoajan itkua ja joudunkin ravaamaan jatkuvasti vessassa itkemässä. Olisin mieluummin halunnut alalle, jossa ei tarvitsisi olla paljoakaan ihmisten kanssa tekemisissä, koska tiedän etten pysty olemaan ison ihmismäärän keskellä. Jätin kuitenkin harjoittelun hakemisen ihan viime tinkaan ja kauheassa ahdistuksessa ja paniikissa en edes osannut ajatella mihin kannattaisi hakeutua näillä eväillä.

Stressasin tätä työharjoittelua jo varmaan puoli vuotta ennenkuin kuntoutus edes alkoi, koska tiesin, miten hankalaa se tulisi olemaan. Minulla ei ole tällä hetkellä edes mitään hoitokontaktia, sillä psykologini vaihtoi työpaikkaa ja minua ei kiinnostanut ottaa uutta psykologia jonka kanssa käytäisiin taas kaikki samat asiat uudestaan läpi.

Minulla on jo kiikarissa itseäni kiinnostava ala (joka ei todellakaan ole kaupan ala), mutta
siltä alalta en saanut itselleni työharjoittelupaikkaa, joten tällä hetkellä tuntuu todella
turhalta väkisin pakottaa itseni menemään paikkaan jossa ahdistun, ja joka ei alana edes kiinnosta.

Päivät menee nykyään niin, että heräilen yöllä tunnin välein, lopulta herätyskello soi ja pyörin sängyssä silti ikuisuuden keksien jotain tekosyitä miten voisin vain jäädä kotiin. Sitten kun vihdoin luovutan, pyörin ympäri kämppää itkemässä niin kauan kunnes on pakko lähteä bussiin. Työpaikalle päästyäni istun pukuhuoneessa kasaamassa itseäni toisen ikuisuuden, kunnes on pakko mennä markettiin että pääsen mahdollisimman nopeasti pois. Töissä aika kuluu todella hitaasti, vilkuilen kokoajan kelloa ja pidättelen itkua. Sitten kun vihdoin aika koittaa lähteä kotiin, mietin kotona vain, että huomenna joudun taas uudestaan töihin, enkä saa mitään aikaiseksi, pyörin vain tuolillani itkien ja kuunnellen musiikkia. Sitten nukkumaanmeno ajan koittaessa ahdistaa kun en pystynyt tekemään mitään.

Haluaisin lopettaa koko työharjoittelun kesken, tuntuu että haukkasin aivan liian ison palan ja olisi pitänyt aloittaa jostain kevyemmästä, mutten tiedä mitä kurssin keskeytymisestä seuraa kelan taholta. Meille painotettiin, ettei töihin saa itseään väkisin pakottaa, mutta nyt kun olen jaksamisestani maininnut oma-ohjaajalle, hän vain painottaa että yritetään välttää kaikki mahdolliset poissaolot.

Kävin varaamassa omalta psyk.polilta lääkäriajan, jotta saisin sentään uuden hoitokontaktin, muttei sekään minua ole aikaisemmin auttanut pärjäämään.

Kaipaisin jotain kannustavia sanoja, tai omakohtaista kokemusta asiasta. Olisi mukava myös kuulla, jos joku tietäisi miten nämä kelan kuntoutukset toimii, saako näistä jäädä ”sairaslomalle” jos tuntuu ettei psyykkisesti ja fyysisesti pysty enää.
Tuntuu että minut on jätetty totaalisen heitteille, kurssilla ei kerrottu pahemmin mitään työharjoittelusta, ei oikein saatu apujakaan paikan etsimiseen ja nyt olen työpaikalla yksin yrittämässä selviytyä.

Anteeksi sekava teksti, halusin vuodattaa johonkin. Toivottavasti joku jaksaa lukea ja vastailla.