Hyvänen aika, tuntuupas nyt todella oudolta kirjoittaa tänne pitkästä aikaa. Siitä on siis todella todella kauan kun olen viimeksi ihan asioikseni täällä vieraillut. Olin täällä aiemmin eri nimimerkillä, ja noh, en ole tyytyväinen siihen miten silloin täällä toimin ihmisten kanssa - haastoin joskus riitaa enkä ole siitä ylpeä. Olin nuorempi, kokemattomampi ja kypsymättömämpi. Jospa nyt olisin viisaampi. Sitä toivon ja odotankin itseltäni.

Olisi mukavaa kirjoitella tänne silloin tällöin jatkossa, koska kuitenkin aikoinaan täällä käydessäni kun "rauha oli maassa", koin antoisaksi monet monet keskustelut täällä ja myös yksilötuki on ollut minulle mieluista. Tukinet on todella hyvä palvelu ja tarpeellinen monille. Olen mielenterveyskuntoutuja, mutta sen asian kanssa minun on ollut vaikea tulla sinuiksi. Apua olen kyllä hakenut, ja saanutkin, mutta sanoisin että kaiken jälkeen minulla on tunne että jotain on aina puuttunut. En osaa sanoa mitä, saisinkohan joskus selville?

Lääkitykseen olen tyytyväinen. Tukinetissä on käyty monet keskustelut, luulen alkaneeni käydä täällä sanoisinko kymmenisen vuotta sitten. Kolmannen sektorin palvelut ovat tulleet tutuiksi. Vertaistukiryhmissä olen käynyt. Toisinaan vannon että jonain päivänä vielä paranen. Itsepetosta, ehkä. Juuri tällä nimenomaisella hetkellä en oikeastaan usko voivani parantua. Aika kunnianhimoinen tavoite se olisikin. Mielenterveysongelmat alkaneet jo lapsena, todennäköisesti kulkevat mukana koko loppuelämän. Mutta mielenterveysviikon sanoma tuo toivoa, miten se menikään: "Hyvä alkaa ennen kuin paha loppuu". Tai jotain sinnepäin. Eli voin alkaa nauttia elämästä jo ennen eheytymistä, eikä eheytyminen ole se elämän olennaisin asia vaan sen oivaltaminen että tämä hetki on nyt ihan hyvä näin.

Olen kirjoitellut ja lueskellut täällä vajaan vuoden. Kokemusta on kertynyt julkiselta ja kolmannelta sektorilta saadusta avusta. Vertaistuesta en niin osaa sanoa, usein tuntuu, että sama diagnoosi ei takaa sitä, että ihmiset ovat keskenään samalla aaltopituudella. Koen olevani tasavertainen muiden kanssa, kansalaisoikeuksiani ei ole viety, vaikka sairastankin skitsofreniaa. Työelämääni sairastuminen ei vaikuttanut mitenkään, mutta tuttavapiirissä on syytä olla tarkkana, kenelle mielenterveytensä tilasta kertoo. Mielenterveysongelmiin liittyy edelleen stigmaa, ja pitäisi esim. olla enemmän sosiaalisia yrityksiä, jotka työllistäisivät osatyökykyisiä ja pitkäaikaistyöttömiä. Toisaalta ajattelen usein, että tilanteeni olisi olennaisesti karumpi, jos olisin elänyt näillä eväilläni 50-100 vuotta aikaisemmin.

Olen jo niin vanha, että en enää rakentele tulevaisuuden pilvilinnoja. Oletan selviytyväni sairauteni kanssa yhä paremmin, koska ymmärrykseni skitsofrenian luonteesta on lisääntynyt, ja osaan hahmottaa oireet ja varomerkit. Jos on hauras mieli, on myös tärkeää valikoida se sisältö, jolla mieltään ruokkii. Minulle hengellisen elämän merkitys ei ole ainakaan vähentynyt sairastumisen myötä.

Minä olen roikkunut täällä rapiat 5 vuotta. Muistaakseni olin lueskellut vielä sitäkin pidempään toisten juttuja ennen kuin sain aikaan rekisteröityä palstalle.

HerKaramazov kirjoitti:
Oletko kokenut saavasi vertaistukea?

Kyllä, vertaistukea ja uusia näkökulmia omiin ongelmiin. Helpottaa tietää, etten paini näiden asioiden parissa yksin ja ainoana.

Toivon vain, että olen osannut antaa edes rahtusen takaisin muille keskustelijoille.

Mitä tukea olisit toivonut yhteiskunnalta?

En ole saanut patistettua itseäni minkäänlaisen avun pariin, mistä tietysti voin syyttää vain itseäni. Mutta olen usein toivonut, että olisi saatavilla apua ilman minkäänlaisia kynnyksiä. Paikka, jonne vain kävellä sisään ilman puhelinvaihde-kerberosta tms. ja apua saisi hyvin nopeasti ilman viikkojen jonostusta.

Miten luulet pärjääväsi sairautesi kanssa tulevina vuosina? Mitä olisit valmis tekemään paratuaksesi? Uskotko pääseväsi tulevaisuudessa tasavertaiseksi kansalaiseksi muiden suomalaisten kanssa joilla ei ole psyykkistä sairautta?

Minulla ei ole kovin ruusuiset tulevaisuuden näkymät. Parasta mitä uskallan toivoa on, että tilanne ei ainakaan pahenisi. Minulla on osa-aikainen 0-tuntisopimustyö, joka ei siis anna kunnollista jatkuvuuden tunnetta ja kuukausittaisen työmääräkin heittelee aika paljon. Mutta toisaalta tuntuu, etten jaksaisikaan enempää. Ja vaikka pidänkin työstäni ja työyhteisöstäni, niin joskus työnteko tuntuu aika turhalta elämän merkityksettömyyden vuoksi.

Näin paperilla on helppo sanoa, että mitä olisin valmis tekemään parantuakseni: hakemaan apua. Käytäntö onkin sitten ihan eri asia...

Asenteet mt-ongelmia kohtaan ovat onneksi parantuneet, mutta paljon pitäisi vielä muuttuakin. Ainakin työelämä on turhan konservatiivista, ajattellaan että työkykyä joko on tai sitä ei ole, mitään välimuotoa ei ole. Toisaalta mt-ongelma voi edelleen olla vahva stigma. Ja työn ulkopuolelle jääminen sitten helposti syrjäyttää tai ainakin köyhdyttää, mikä jo sinänsä voi vaikuttaa elämänlaatuun ja altistaa mielenterveyden häiriöille.

En pysty uskomaan, että tuntisin itseni tasavertaiseksi kenenkään kanssa. Minulla on kuitenkin elämän mittainen kokemus huonoudentunteesta, niin mihin se voisi kadota. Parhaimmillaankin olisi aikamoiset arvet kannettavana, mutta vain niidenkin kanssa eläminen tuntuu kaukaiselta utopialta.

Jos kuolisit tänään niin voisitko sanoa että ”minua rakastettiin, ja minä rakastin paljon elämän aikana?”

Valitettavasti en. Tunnen itseni taakaksi, jonka poistumisesta vain iloittaisiin.

Oon kirjotellu tänne nyt jokusen vuoden. Vertaistukee saan jonkun verran, mut aikuisille suunnattuja huoli chatteja vois olla enemmän, etenkin ilta-aikaan.

En muista milloin tulin tukinettiin, ehkä 2 vuotta sitten. Olin aiemmin eri nimimerkillä, sitten poistin profiilinin ja jonkin aikaa en ollut täällä. En muista aiempaa nimimerkkiäni. En muista muutenkaan mitään. Kyllä olen saanut vertaistukea. Yhteiskunnalta olisin toivonut psykiatrista terapiaa. Olin jonkin aikaa semmosen tapaisessa kelatuetussa mutta se oli silti liian kallista ja tehotonta, tai sitten en muista. Lopetin terapian. Myöhemmin sain sitten pelkän psykiatrisen hoitajan muutamaksi kerraksi, sitten en enää sitäkään. En tule pärjäämään vaan sekoan. Taannun entistä enemmän. En huolehdi fyysisestä terveydestäni ja saan sytärin tms. Joitakin mt-lääkkeitä kuluneiden 8 vuoden aikana olen syönyt mutta hyvin vähän ja satunnaisesti koska vastustan niitä. Niistä ei siis ollut mitään apua. Olisin valmis kokeilemaan eri terapiamuotoja, myös vaihtoehtoterapioita, myös sähköshokkeja. En usko koskaan olevani tasaveroinen ns terveiden suhteen, jos kohta edes muitten sairaidenkaan suhteen. En ole saanut rakkautta tarpeeksi ja minä en osannut enkä uskaltanut rakastaa. En usko rakkauden olemassaoloon omassa elämässäni. Minussa on paljon pimeää. Olen aggressiivinen, hullun geenit. Silti jos vain rohkenisin ja minulla olisi rohkaiseva turvallinen ystävällinen ihmisyhteisö jossa eläisin niin minä olisin kiltti ja rakastava, ja ehkä parantuisin. Mutten usko tähän, ihmiset halveksivat tms dissaavat minua. Häpeän itseäni. Tukinet on jonkinlainen lohtu, paikka kohdata muita mt-kuntoutujia.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 11 kuukautta sitten. Syy: lisäys

Löysin Tukinetin ensimmäisen kerran ehkä 7 vuotta sitten ja olen kirjoitellut foorumille vaihtelevan aktiivisesti viitisen vuotta. Luulen että nykyisellään suurin syyni linjoilla roikkumiseen on melko kapean sosiaalisen elämän paikkaaminen - en asu samalla paikkakunnalla ystävieni kanssa joten säännöllistä (vähintään kerran viikossa) kontakteja on vain kumppaniin ja perheenjäseniin. Koen että tämä on hyvä paikka livahtaa välillä ulos omasta arjestaan ja ajatusmaailmastaan, ja seurailla ketjuja joissa ihmiset kertovat tarinaansa. Nykyään en siis koe että tavoitteeni Tukinetin käytössä olisi niinkään vertaistuki, vaan ehkä enemmän yksinäisyyden ehkäiseminen tai lieventäminen.

Silloin kun itsellä oli elämässä rankempi jakso ja kirjoitin siihen liittyviä ajatusprosesseja tänne auki, sain kyllä kommentteja jotka koin hyödylliseksi. Joko siksi että ne ohjasivat ajattelemaan uudella tavalla, tai siksi että viestin kirjoittajat vaikuttivat välittävän tilanteestani sellaisina hetkinä kun sitä tarvitsin.

Olen ehkä vastaajista siinä mielessä vähemmistössä että koen saaneeni yhteiskunnalta sen verran apua kuin tarvitsinkin. Onnistuin luovimaan systeemin läpi lääkkeettömästi, kertomalla apua hakiessani huolestani sen suhteen että säännöllinen lääkitys vaikuttaisi persoonallisuuteen tai mielen toimintaan siten että vaativa tietotyö estyisi. En tiedä vakuuttiko perustelu lääkärin, vai tyytyikö hän vain laskemaan minut eteenpäin koska masennus/ahdistuneisuushäiriöni ei enimmäkseen ollut hirveän vakava. (Sen kirjoittaminen tuntuu kyllä jossakin määrin epätodelta - voikohan olla, että olen aktiivisesti unohtanut millaista se oli. Joitakin asioita on parempi olla ajattelematta.)

En varsinaisesti koe että olisin mielenterveyskuntoutuja koska edellisestä oireilusta alkaa olla jo suhteellisen pitkä aika. Toki takapakkia voi tulla tai sairaus voi uusia. Jos ajattelen taaksepäin koko historiaani, en koe, että psyykkinen sairauteni olisi koskaan vaikuttanut siihen, olenko tasavertainen muiden kanssa. 

Mitä sitaattiin tulee, en varmaan sanoisi sitä ihan noilla sanoilla ja luulen että vastaukseni vaihtelisi päivästä tai elämäntilanteesta toiseen, mutta jos pitäisi valita kahdesta vaihtoehdosta (onko väite kohdallasi tosi vai epätosi) luulen että kallistuisin kannalle että se pitää paikkansa.

Hassua että sen sanominen tuntuu tietoisen riskin ottamiselta. Varmaan alitajuisesti pelkään, että tyytyväisyyden osoittaminen ärsyttää ihmisiä.