Olen jotenkin sellaisessa tilassa, että hakeudun yksinäisyyteen ja se samalla kammottaa minua. Joskus tullut mieleen, että sitten kun olen kuollut niin ei ainakaan tarvitse kärsiä yksinäisyydestä… Tai mistä sitä tietää..

Pitäis kai olla iloinen, kun on kesä mutta mieli pistää vastaan. Kyllä tää tosiaan on masennusta pakko se on myöntää. Myönnän sen itselleni ja muille, en vaan tiedä miten jaksan tätä elämää… Kun pitäisi opiskella ja mennä töihin. En vaan jaksa. Voimat on loppu. En halua olla negativinen mutten voi sille mitään, nään vaan tän tilanteen aika toivottomana…

Toisaalta pystyn roikkumaan elämässä kiinni vaikka kuinka pitkään. Oli olo millainen tahansa, mutta mietin vaan tulevaisuutta: En ole löytänyt sitä pointtia, että minkä takia elää pitkään vakavan sairauden kanssa? No kyllähän sitä saa luopua elämästään, mutta haluan ensin selvittää että onko mulla tulevaisuutta. Jos nään asian niin, ettei ole. Niin sitten voin päättää päiväni. Mutta pitää ensin katsoa kaikki mahdollisuudet…