Kun olin 17-vuotias niin kohtasin jonkunlaisen ensirakkauden. Oli ihana helmikuinen ilta ja lunta satoi kun tulimme ulos paikasta jossa olimme tavanneet. Kaikki oli tosi romanttista. Tuntui siltä kuin olisin tavannut elämäni miehen.

Sen jälkeen tapasimme joka tiistai ja miehellä oli aina kaveriporukka mukana. Jonkin ajan kuluttua aloin ihmetellä juttuamme, kun se tuntui olevan niin epätavallinen. Ei tullut mitään kaksinolemisen hetkeä, ei mitään viikonlopputreffejä jne. Olin kuitenkin niin ihastunut mieheen, että menin jatkuvasti tiistaitapaamisiin. Sitten kuviin tuli alkoholi: mies oli juovuksissa. Sitten kuviin ilmestyi huorahtava nainen, jonka hän otti mukaan tiistaitapaamisiin. Ymmärsin, että tässä on nyt jotain pahasti pielessä ja että minä en ainakaan ollut nainen numero yksi.

Sitten kotiimme alkoi tulla puheluita naiselta, joka itki miestään. En ymmärtänyt mitään. Vähitellen – kaikenlaisten kuvioiden kautta – kävi ilmi, että mies oli mennyt kaksi viikkoa ennen tapaamistamme naimisiin, koska hänen tyttöystävänsä oli tullut ekasta kerrasta raskaaksi (nämä olivat vielä vanhoja aikoja, jolloin ei ollut pillereitä ja mentiin naimisiin, jos nainen tuli raskaaksi). Tuo huorahtava (sorry) kolmas nainen jäi kuvioihin ja miehelle tuli alko-ongelma. Itse päätin lähteä pois Suomesta ja kun sen kerroin miehelle, niin hän laittoi avioeropaperit vetämään ja toteutti avioeron. Mutta mies jäi varjoksi elämääni ja on kadonnut oikeastaan vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kaikenlaista kummaa tapahtui. Jotain 10-vuotta tapaamisestamme miehen exä teki itsarin ja sen jälkeen mies kysyi, että voisinko adoptoida hänen lapsensa ja myös kosi minua. Mutta juttu oli niin pilalla, että ei meistä olisi mitään voinut tulla. Mies oli muuten alkujaan esiintynyt väärällä nimellä, jota myös kaverit käyttivät. Jos olisin heti tiennyt, että mies on naimisissa ja hänellä on kotona raskaana oleva vaimo, niin juttumme ei koskaan olisi lähtenyt kehittymään mihinkään suuntaa ja olisin jättänyt koko jutun siihen paikkaan. En olisi vaurioittanut itseäni enkä muita. Nyt kaikki joutuivat kärsimään ja ehkä muidenkin kuin minun elämä meni sekaisin. Samaan aikaan kun mies odotti avioeroa myös vanhempani erosivat. Onneksi olin poissa näiltä kotinurkilta eikä tarvinnut läheltä seurata tätä kaikkea.

Mutta kun olin lähtenyt kotinurkiltani niin törmäsinkin elämäni oikeaan, vapaaseen mieheen. Tämä juttu kuitenkin kummitteli päässäni ja mieshän oli avioerossa, joten en tiennyt yhtään mistään mitä tuleman pitää yhtään mitään. Niinpä menin aivan sekaisin kun törmäsin toiseenkin mieheen, johon todella rakastuin ja joka ehkä olisi ollut minua varten. Ja tietysti tilanne oli niin hankala, että tämä toinenkin juttu meni sen takia pilalle. Minusta tuli ahdistunut riepu, jonka elämä ei koskaan korjautunut ja lopulta kohtalokseni jäi yksinäisen sinkun osa. Tällaista elämää en toivo kenellekään.

Jos kohdallesi sattuu useampi avioliittokandidaatti yhtä aikaa niin miten menettelet heidän kanssaan, miten valitset sen oikean, jos voit jollakin tavalla valita? Entäpä jos se toinen aina tulevaisuudessa kummittelee päässäsi ja ajattelet, että olisi pitänyt valita se toinen? Itse en kylläkään haikaile, että olisi pitänyt valita se toinen. Ikävöin vain menetettyä miestä. Ja usein tuntuu siltä, että hänen vaimonsa elää elämääni ja minä olen heidän suhteessaan siinä välissä jotenkin – kuitenkin ja yhä. Mitä olen miehestä kuullut, niin hänestä on tullut jonkinlainen mieshirviö. Mietin joskus, että voiko asia todella olla niin, ja johtuuko se meidän suhteestamme. Miten siis karikoituneet ihmissuhteet vaikuttavat meihin ihmisiin? Jotkut suhteet tekevät meistä parempia ihmisiä ja tuovat hyviä puolia esille meistä. Mutta karikoituneet, huonot ihmissuhteet – tekevätkö ne meistä todella raunioita ja hirviöitä?