Hei, olen uusi täällä. En pääse teemaryhmiin enkä päiväkirjoihin, mutta haluaisin silti kirjoittaa jotain. Ajattelin, että perustaisin kaksi päiväkirjaa, joista toisessa puran matalalla liitävän mileni tarinaa ja toisessa kurkoitan kohti aurinkoa. Jotain liikettä on saatava aikaiseksi, sillä olen ollut liian kauan paikoillani.
Taustaa: Keskivaikea masennus 1990-luvun loppupuolelta 2000-luvulle, jolloin valmistuin ensimmäiseen ammattiini. Jäin ensimmäisestä työpaikasta uupumuksen takia sairaslomalle, erosin avopuolisosta, lähdin uudelleen opiskelemaan. Olen käynyt läpi elämäni varjot ja suhteet vanhempiini, perustanut perheen, valmistunut ja päätynyt pätkätyöläiseksi. En vieläkään tiedä mitä haluan ja työtilanne varjostaa mieltäni.
Panostan kaikkeen liikaa, uuvun, menetän suuntavaistoni. Juuri nyt minulla ei ole kiire minnekään, mutta haluaisin löytää sen oikean suunnan tai polun. Jos samaa matkaa on joku muukin kukemassa ja uutta polkua etsimässä, tervetuloa mukaan kommentoimaan. Arvostan ihmisten yksilöllisyyttä ja samaa toivon myös multa itseäni ja ajatuksiani kohtaan, vaikka kaikessa ei tarvitse samaamieltä ollakaan. Vielä en tiedä, miten paljon tätä ketjua voin kuormittaa. Olen kova kirjoittamaan, mutta katsotan, miten tämä yhteisö minulle avautuu, ja pääsenkö jossain vaiheessa kirjoittamana päiväkirjaa.
”Inside of me there are two dogs. One of the dogs is mean and evil.
The other dog is good. The mean dog fights the good dog, all of the
time.” When asked which dog wins, he reflected for a moment and
replied ”The one I feed the most.”
En ajattele olevani paha – olen käynyt liian monta keskustelua ymmärtävän psykologin kanssa uskoakseni moiseen. Minä olen hyvä sellaisena kuin olen, vaikka olen katkaissut välini äitiini (kipeä ja monimutkainen asia). Mieleni kertoo minulle välillä asioita, jotka lisäävät omaa hyvinvointia ja toisinaan asioita, jotka vähentävät sitä. Uskon tunteista puhumiseen ja niiden käsittelyyn. Sillä tavoin haluan viedä ”ilkeältä koiralta” pois sen energian, jota se tarvitsee elääkseen. Hyvää koiraa haluan oppia ruokkimaan, vielä en osaa. Oman elämän hyvinvoinnin lisääminen kestävin keinoin kiinnostaa. On pakko opetella, sillä en voi muutakaan.
Toivottavasti teillä on jotain kommentoitavaa, sillä vertaistukea tulin tänne hakemaan.
Heippa
Joo kirjoita vaan päiväkirjaa sillä sitä on sitten aikojen saatossa kiva lukea
ja muistella milloin mitäkin on tapahtunut.
Kuin myös varmasti saat siitä iloa ja inspistä.
Etene elämässä hiljakseen kyllä se siitä järjestyy ja kuin myös työasiat
ja vaikka on lyhyempijäkin jaksoja niin kyllä niistäkin varmasti elämään iloa tulee
ja on sitten kokemusta.
Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet jokaisella meillä on hyvät kuin huonot puolemme
kuin heikkoutemme ja vahvuutemme.
Kuinkas sinä olet nyt jaksanut???
Kaunista kevättä sinulle
Hei!
Tuo kaikki olisi voinut yhtähyvin olla itseni kirjoittamaa,
"historia" mukaanlukien.
Eli samojen asioitten kanssa painimassa.
Olen koettanut tuon "pimeän puoleni", tai pahan koiran kuten sitä nimität,
kanssa tulla enemmän ja enemmän tutuksi, ja huomioida sen.
Koska se on osa minua, jonka olen aina ennemmin koettanut
karkoittaa pois.
Kieltänyt luonnollisen osan itsestäni.
Näin ollen se on sitten tullut vastaan ihan esim. painajaisunien muodossa.
Milloin mitenkin.
Meidät ihmiset kun "kasvatetaan kilteiksi" ja "pahuus on syntiä".
Joskus tulee jopa hymähdettyä tuolle valitettavalle "mallille",
joka on ikävä kyllä sitkeästi meihin jäänyt. Muttei toivottavasti pysyvää!! 🙂
Hei Volovmies ja Dinah!
kiitos kysymästä, Volvomies: en oikein teidä, miten voin. päädyin eilen pitkän pohdiskelun jälkeen siihen, etät olen saavuttanut elämässäni jotain. nimittäin se, etten juuri nyt halua pyrkiä mihinkään. Näin totesin ilen, sitten sain uimahallireissun päätteeksi migreenikohtauksen -ensimmänen moneen kuukauteen, ja tänään laitoin hakemuksen yhteishaussa. Meinaanko hankkia itselleni kolmannen korkeakoulututkinnon. Ei kuullosta järkevältä.
Niin, töissä olen ollut viimeeksi joulukuussa, se oli sijaisuus. sain esimieheltä palautetta, että kun tästä työstä olen selvinnyt, selviän mistä vain. Sain "asiakkailta" myös hyvää palautetta ja olen tyytyväine, mutta olen 200% kaikkeni antanut ja tiedän, että anatumuksella, jota itse työtäni tein, ei kukaan jaksa kuukautta pidempää. Akateemisen pätkätyön ja "jatkuvan työn" välilä on se ero, että pprojekteissa puristetaan jokainen emhutippa ulos. Joulukuussa esimies tuli jopa hyvästelmään minut, kun jäin viimeisenä päivänä ylitöihin. Aiemmissa paikoissa "pomot" sivuuttavat sen hetken, kun työntekijä kokoaa tavarat pöydältään ja edes kiitosta ei sanota. "Yritän löytää sinulle hommia jostain toisesta projektista". Jeah. onko täysin mahdoton ajatus ennakoida ja ajatella, että tyo tuossa, josta juuri on ad hoc- johtamsityylillä puristettu kaikki mehut ulos, on perheellinen, inhimillinen olento, joka kaip ajatuvuutta elämäänsä. Samassa paikassa kerkesin olla 4-5 eri projektissa, kunnes totesin, että ei enää. Jälkikäteen esimies lähetti postia ja pyysi minua luopumana oikeudestani mahdollisiin patentteihin. Hah! Ei sellaiseen ollut aihetta, joten allekirjoitin ajatuksella: en tarvitse teiltä mitään. Ihmisten unohtaminen ja työntekijöiden kohtelu resurssina ilman itseisarvoa suututtaa. Läksin etsimään jotain muuta ja sillä tiellä olen edelleen.
Olen loikkinut instanssista toiseen ja koekillut eri juttuja. Kai tämä on pitkäksi venähtänyttä etsikkoaikaa. Kai olen oman koulutusalani joukossa kummajainen: persoonani luovat puolet saavat minut kaipaamaan yksinäisyyttä ja välillä olen erämaassa, kunnes palaset alkavat loksahdella paikoilleen ja silmäni aukeavat. Tällä hetkellä pidän silmiäni mieluummin kiinni, koska päivänvalo vihloo liikaa. Sekä vertauskuvallisesti että ihan oikeasti.
Minulla oli tarkoitus kirjoittaa ihan toisenlaisen viesti, mutta tällainen tästä nyt tuli. Minä en enää ole liian kiltti, mutta olen vasta matkalla sinne, minne haluaisin päästä. Törmäsin yhteen mielenkiintoiseen blogiin, jossa oli lause: "You become what you believe - not what you wish or want, but what you truly believe". jos sinua kiinnostaa tämän saman aiheen työstäminen omalla kohdallasi, kommentoi ihmeessä! Muutenkin, täällä omien ajatusten viidakossa mielekkyyttä tuo se, jos kuulee jonkun toisenkin äänen päässään. 😉
Dinah,
Kerroit, että olet kieltänyt luonnollisen osan itseäsi. Voin samaistua tähän ajatukseen. Olen lapsesta asti kasvanut väärissä vaatteissa tai väärän nahan sisällä. Tähän liittyy pitkälti äitiuhteeni olemus, mutta myös oman identiteetin etsiminen niin yksityiselämässä kuin ammatillisessakin mielessä. Tuntuu, että minua vedetään kahteen tai useampaankin suuntaan. olen kasvanut sellaisissa olosuhteissa, jotka eivät ole minun persoonaalleni suotuisat olosuhteet. olen omenapuu, josta on odotettu korkeaa honkaa ja hoidettu sen mukaisesti. No, lyhyeenhän se kasvu jäi, ja tapahtui ihan väärään suuntaan.
Ne ajatukset, jotka olemme sisäistäneet: kommentit, joita olemme kuulleet, toisten odotukset, joita olemme sisäistäneet.... kliseistä puhetta, mutta muuttuu mielenkiintoiseksi, kun ottaa ajatuksen tosissaan ja alkaa kyseenalaistaa niitä terveellä tavalla. Voisin hokea loputtomiin stä, että olen väsynyt. Lapsuudenperheeni jäsen vastaa siihen, että "niin minäkin olen, mitä sitten". Aiemmin jäin suu auki makaamaan uupuneena ja miettimään, että olen turhan valittaja. Ajattelin, että olen vaan tavallista heikompi, surkeampi, luuseri, epäonnistuja. Kaikki muutkin ovat väsyneitä, onko minulla oikeutta sanoa sitä ääneen?
Tänään tiedän paremmin. Jos kerran kaikki olemme väsyneitä, niin eikö omilta sukulaisilta edes ole lupa odottaa hyväksymistä ja ymmärrystä, empatiaa ja kannustusta - sillä pääsee nopeammin kuopasta ylös kuin tunteiden ja tarpeiden sivuuttamisella. Joku jossain varmasti ajattelee, että olen todella turhan valittaja ja että vain ojan kaivaminen ja seitsemän lapsen hoitaminen on väsyttävää hommaa ja että aina löytyy joku, jolla on enemmän syytä olla väsynyt. Kurjuudella kilpailua. Oman kuopan kaivamista ja toisia lapiolla päähän, jotta vaikenevat. kansan syvät rivit nettipalstoilla huutavat, että koko yhteiskunta on täynnä turhanvalittajia ja vellihousuja. Ehkä koko tämän yhteiskunnan pahoinvointi on keksittyä? Joku jossain ihan vapaasti saa uskoa niin. Itse olen käynyt nämä ajatukset läpi ja tiedän, mihin uskon, ja olen nähnyt oman nousuni kuopasta ylös. Nousin sieltä itse, mutta en yksin. En suinkaan tehnyt sitä ylennkatsojien avulla, vaa heistä huolimatta, sellaisten ihmisten avulla, jotka näkevät ihmisen - minut- arvokkaana, ei vain suorittavana resurssina. Sen jälkeen olenkin saavuttanut myös työelämässä sellaisia asioita, joita en aiemmin uskonut koskaan saavuttavani.
Usko ja oikeat ajatukset tekevät ihmeitä. Ne voivat tehdä nitä sinullekin, ystäväni.
Tavan perheenäiti taas täällä, hei!
Aiemmassa vietsissäni mainitsin "äänet päässäni". Tällä en suinkaan viitannu mihinkään aistiharhaan tai hallusinaatioon, vaan ihmisen sisäiseen puheeseen, jota käytämme toimintamallien luomiseen, itsen kannustamiseen tai lannistamiseen, ympäröivän maailman jäsentämiseen.
Joseph Murphy väittää kirjassaan "Alitajuntasi voima", että mieli, jossa usko ja luottamus ovat vallalla, on kuin magneetti, joka jaksaa nostaa kaksitoista kertaa oman painonsa verran rautaa. Se on ihmevoima. Ihminen, joka pelkää ja epäilee, joutuu elämään ilman mielen ihmevoimaa.
USKO-EPÄILY LUOTTAMUS-PELKO
Näihin sanoihin kätkeytyy Murphyn mukaan kaikkien aikojen varjelluin salaisuus. Murphy lupaa, että kun ihminen oppii saamaan yhteyden omaan alitajuntansa ja osaa vapauttaa sen myönteisen voiman, alkaa tapahtua ihmeitä. Viisaus, uudet ideat, itseilmaisu ja oma paikka elämässä ovat vain ajatuksen päässä. Kuullostaa lupaavalta. Kyllä se varmaan niin toimii, mutta uskonko siihen? Oikeasti? Entä sinä?
Uskotko siihen, "mutta"....
Uskotko siihen "kunhan ensin olet tehnyt jotain muuta tai muuttunut"...?
Minä haluaisn oppia kääntämään tämän mielen voiman omaksi ystäväkseni. Sillä ei ole väliä, että olen sairastanut syömishäirön, masennuksen ja rikkonut itseäni vääränlaisilla ihmissuhteilla, itsetuhoisella käyttäytymisellä. Ihminen voi tehdä vaikka kuinka paljon vääriä valintoja, mutta niin kauan kun siellä jossain on edes pieni pilkahdus uskosta itsessä olevaan hyvään, on mahdollisuus muuttaa oma elämä. En missään nimessä ole ehtymättömän optimismin ja tekopirteän onnen puolestapuhuja. Elämään kuuluvat myös ikävät tunteet. Tunteet ovat totta, ne pitää hyväksyä ja elää läpi, mutta tunteet eivät saa johtaa itseä tai muita vahingoittaviin tekoihin. Vaikka istuisimme paikoillamme, voimme elää läpi valtavia tunnekokemuksia Eläen isolla eellä, todistaen tuskamme ja ahdistuksemme, joka nousee, mutta myös sammuu, ystäväni. Ne menevät ohi kun on tarpeeksi rohkea kohtaamana ne. Jos ei yksin uskalla tai voi, ammattiauttajan kanssa sitten.
Tunteiden kohtaaminen on tärkeää. Tukahdetutu tunteet ovat tappavia, tukahdetut tunteet eivät. Kaikki tunteet ovat osa ihmiselämää, mutta tunteet eivät saa johtaa pahaa olao kylväviin tekoihin. On väärin kostaa, mutta on oikein suojella itseään ja asettaa rajat.
Jotta omista ajatuksista voi olla tietoinen, niitä tulee havainnoida. Miten puhun itselleni? Tuomitsenko? Muuta tuomitseminen hyväksynnäksi, niin kuin mielikuvissasi silittäisit lempeästi itseäsi pintaa syvemmältä, sielusta saakka. Ota kiinni negatiiviset ajatukset ja muuta ne hyväileviksi, hyvinvointia edistäviksi ja kannustaviksi ajatuksiksi.
Toiset muuttavat ajatuksensa rukoilemalla, toiset meditoimalla, kolmas kuntoilemalla tai luonnossa liikkumalla. On niitä muitakin keinoja, mutta päihteet eivät kuulu tähän. Tärkeää on olla tietoinen siitä, mikälaisia ajatuskuvioita viljelee ja mitä itselleen puhuu. Jos sinä et puhu itsellesi ystävällisesti niin kuka sitten?
Diipadaapa diipadaapa.... samaa juttua kuultu monesti ennenkin. Juuri Sinä, joka luet tätä juttua juuri nyt! Olisi mukava kuulla, minkälaisia ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herättää. Muistatko, mitä olet tänään itsellesi sanonut? Tässä päiväkirjassa ihan mielelläni voisin myös analysoida yksittäisiä lauseita. Erilaisialla sanavalinnoilla on ihan uskomattoman paljon merkitystä siihen, mitä lause kokonaisuudessaan tarkoittaa.
Elämä on ihmeellinen asia.
Heh
Hauskoja mielleyhtymiä tuli tuosta "sisäisestä puheesta" - minä nimittäin olen kova puhumaan itselleni(itsekseni?) Välillä jopa möläytän ääneen ja mutisen. Olen jo sen verran "iäkäs" etten ole enää niin herkkä siitäkään mitä minusta ajatellaan vaikka sattuisikin tilanne jossa joku kuulee. 😉
Itselleni oli myös erittäin tervehdyttävää "löytää" sisäinen ääneni. Aloin pahimman masennukseni jälkeen ... sitten kun olin sen verran kunnossa että esimerkiksi kokonaisen kirjan jaksoin lukea.... lukea "onnellisia" kirjoja ja "puhua" itselleni positiivisesti. -Ajattelin että haittaa siitä ei ainakaan voi olla, ja todentotta! kaikenkaikkiaan positiivisesta sisäisestä puheesta on apua. Entisestä pessimististä on pikkuhiljaa tullut pesunkestävä optimisti. Elämä ei ole helpompaa mutta helpommalta se tuntuu....🙂👍