Lätkän pelaamisella tarkoitan sitä, että kun laitat luistimet jalkaan ja vaikka rämmit jäässä kiekon kanssa. Kunhan vain pääset luistimilla jotenkin eteenpäin ja kiekko edes välttävästi hallussa, niin se on pelaamista. Eräs tuttavani lapsi on käynyt jo kymmenisen kertaa jäällä (siis elämänsä aikana) ja osaa jo pelata. Koska pääsee luistimilla kävellen eteenpäin.

Eri asia jos puhutaan, millä tasolla pelataan.

Olisin päässyt rauhanturvaajaksi, koska hakijoita on vähän. Eihän ne tiedä epäonnistumisistani mitään. Eiväthän ne tiedä kuin oikeastaan nimeni ja potilastietojani. Mites kävisi, jos tietäisivät muuta? Olisi voinut olla vähän toisenlainen ääni kellossa.

Sinun mielestä epäonnistumiseni on kiinni omasta ajattelusta. Entäs muiden ihmisten ajattelu? Vanhempieni, kavereideni, tuttavieni, työnantajani? Kuten jo aiemmin sanoin, olisi paljon helpompaa, kun tämä olisi omaa ajatteluani, mutta kun ei ole. Minulle on ihan turha selittää mitään turhaa paskaa omasta ajattelustani, koska se ei liity tähän mitenkään.

Jos pääsen luistimilla rämpien eteenpäin, niin ei siinä ole mitään onnistumista. Olen nähnyt lukuisten 5-vuotiaidenkin luistelevan paremmin. Miksi? Koska siinä ei ole mitään osaamista.

Mutta entä kun puhutaan vähänkin haastavammista asioista? Kun mennään pikkulasten tasosta eteenpäin? Sitten tuleekin vähän enemmän ongelmia.

En tarkoittanut, etteikö omille tunteillesi ole mitään pohjaa. Ehkä olet todella epäonnistunut monessa. Mutta juttu pelaa ainakin neljällä tasolla:
1. konkreettisesti menestyneet ja tyytyväiset
2. konkreettisesti menestyneet ja tyytymättömät (eli etteivät itse näe onnistumistumisiaan)
3. ilman menestymistä ja tyytyväiset
4. ilman menestymista ja tyytymättömät

Sinä olet varmaan tuolla kategoriassa 4. Voisit ihan yhtä hyvin olla kategoriassa kolme. Tuolla ulkona on räkäkänniläisdenoja, jotka ovat ihan tyytyväisiä. Rikollis-huumekierteessä olevia, jotka ovat moganneet kaiken ja silti itseensä ihan tyytyväisiä. Mikset siis sinä voisi olla? Selkeästi kuitenkin menee paremmin kuin noilla.

Vaikka olisitkin epäonnistuja-luonne, ei ole mitään syytä, ettet voisi olla silti itseesi tyytyväinen. Ajatella, no kun mä oon vähän tällainen. Ja sitten madaltaa kynnystä, odottaa vähemmän ja olla onnellinen siitä mitä on.

Mutta sulla on jossain siellä pääkopan sisässä korkealla oleva rima, etkä itse osaa tai halua sitä madaltaa.

Minkä hiton takia sun pitäisi piehtaroida jossain itseinhossa? Ketä se auttaa? Ketä se jalostaa? Ehkäpä oikeasti olet luuseri, mutta ainakin voisit olla tyytyväinen sellainen.

En ihan edes tiedä ketkä tässä ketjussa nyt keskenään keskustelevat, koska se alkoi "sinuttelulla" heti suoraan, mutta muutoin heräilee itsellänikin monesti eteen nousseita ajatuksia siitä MITÄ menestyminen tai luuserismi tai ns. pärjääminen kenellekin merkitsee. Kuka on menestyjä? Sekö jolla on aina helkutinmoinen kiire ja hirveästi tehtäviä ja vastuita ja tavoitteita? Mitä hän samalla menettää? Elämän yksinkertaisuuden ja oman ohjelmoimattoman ajan. Jossain katsannossa tuo on valtava menetys, ja ihminen on siksi "luuseri". (Vrt. englannin kielen sana lose = menettää). Toisaalta se huonoissa vaatteissa raahustava köyhä reppana saattaa olla voittaja, koska on kenties selvinnyt hengissä (ja jopa tyytyväisenä!) niin ankarista elämänkäänteistä, että joku toinen olisi jo nyykertynyt täysin. Sitten eteen tulee aina tilanteita, joissa joku "sillähän oli KAIKKI niin hyvin" -henkilö aivan yllättäen päätyy riistämään hengen itseltään tai läheisiltään. Menstymisen merkit olivat näkymissä, mutta elämän täytyi olla syvästi onnetonta jo pitkään. Emme me koskaan näitä voi tietää tai päätellä siitä miltä ihmiset/asiat ulospäin näyttävät.

Ehkä ihmisen päähän on ohjelmoituna tarve saavuttaa jotain ja suorittaa aina vain enemmän. Eihän elämä kuitenkaan mitään yleiskaavoja noudata. Jo "hyvin meneminen" voi tarkoittaa eri ihmisille aivan eri asioita. Itse olen joutunut näitä paljon pohtimaan ja kohtaamaan. Köyhänä liikuntarajoitteisena kipukroonikkona en voi tavoitella onnea tai tyytyväisyyttä työsuoritteista, hyvästä terveydentilasta, materiaalisesta menestyksestä, fyysisistä aktiviteeteista tai huikeista matkoista tms. Jos vielä hokisin kaiken aikaa itselleni "olen epäonnistunut elämässäni, koska siitä on tullut vain tätä" - niin olisin todella apaattinen ja masentunut jatkuvasti. On surullista ja joskus surkuhupaisaa seurata millaisista asioista ihmiset tekevät itselleen vuorenkorkuisia epäonnistumisia tai murskaavia katastrofeja. "En saanut sitä duunia tai sitä autoa tai sitä naista tai sitä konserttipilettiä jne. jne." Aivan oikeita vaikeuksia tietenkin. Mutta esim. ankara jatkuva kipu ja sen kanssa selviytyminen on hieman toisenlainen vaikeus. Ei ratkea itseä sättimällä tai buustaamalla egoa "onnistumisen" suuntaan. On asioita, joiden kanssa on totuttava elämään hyväksyen ne. Mikään vimmattu yrittäminen ei auta. Tosiasioiden hyväksyminen on eri asia kuin lamaantunut alistuminen. Isoin vaikeus meillä ihmisillä varmaan on siinä miten pystymme pienentämään sitä päänsisäistä vaatimustasoamme. Sehän meitä ruoskii ja ajaa kohti yhä uusia huikaisevia suorituksia. Ja tietysti päämme sisällä kukoistaa myös lokerointi: "Tuolla ihmisellä menee huonosti tai ainakin huonommin kuin minulla." Mistä me sen tiedämme, jos emme tunne koko ihmistä? Harmittaako meitä, jos joku on silminnähden tyytyvänen vaatimattomaan elintasoonsa ja pelkistettyyn elämäänsä? Usein se taitaa harmittaa sen takia, ettemme itse pysty olemaan hetkeäkään tyytyväisiä. Jos saavutamme jotain, alamme jo jahdata seuraavaa tavoitetta. 😐

Sinulla on aika lailla väärä käsitys ongelmastani.

Menestyminen eri asioissa ei oikein kuulu tähän juttuun. Tarkoitan ihan yksittäisiä asioita. Esim. joidenkin tavaroiden lukumäärän laskeminen. Menee ihan jatkuvasti pieleen, vaikka puhutaan alle 10:n määrästä.

Menestyminen jossain asiassa vaatii pienten asioiden osaamista ja niissä en todellakaan onnistu. Esim. töissä menestyminen vaatii pienten asioiden osaamista. Kun ne eivät luonnistu, niin ei töissäkään menesty. Näytän todella tyhmältä muiden työntekijöiden silmissä ja he ovat jo todistaneetkin sen, kukin omalla tavallaan.

Miksi minun pitäisi olla tyytyväinen? Miksi minun pitäisi olla onnellinen siitä, että työtoverit hyljeksivät minua tyhmyyteni ja epäonnistumisteni takia, perheeni ja parhaimmat kaverini on samaa mieltä minun kanssani, joudun jatkuvasti hankaluuksiin ongelmieni kanssa, jne? Miksi siitä pitäisi olla vielä onnellinen?

Mitä tyytyväisyyttä siinä oikeasti on?

Jos saa esim. 7+5:stä 13 jatkuvasti, niin pitäisikö vielä alentaa rimaa? Eikö ennemmin pitäisi selvittää mistä asia johtuu? Eikö rima ole jo äärettömän alhaalla, jos vaatii vieläkin vähemmän?

Kun se vaan olisi niin yksinkertaista olla onnellinen siitä, mitä on. Masennukseen nyt sattuu kuulumaan se, että se sakea harmaa peittää vähäisetkin hyvät asiat mennessään. Joskus sitä herää jopa skarppina, valmiina ottamaan vastaan päivä ja sanoo itselleen pystyvänsä tähän, tapahtui mitä tapahtui. Menee ulos ja tulee takaisin illalla kotiin, kuitenkin romahtaa henkisesti täysin ja on lopen uupunut ja väsynyt. En oikein osaa sanoa tähän tämän enempää.. Pointtina oli vaan se, että kun se vaan olisi niin yksinkertaista, mitä se ei todellakaan ole.

Lempimarjallakin on täysin eri käsitys ongelmastani. En edelleenkään puhu mistään menestyksestä, kuten työurasta, parisuhteista, jne. vaan yksinkertaisista pienistä asioista.

Kuten kinkun paisto. Miksi se ei vain onnistu? 7+5 yhteenlasku? Miksi se ei onnistu? Jatkuva tyhmyys? Koko ajan saan olla häpeissäni omasta tyhmyydestäni töissä, kotona, kavereiden kanssa, jne. Joudun joka ikinen päivä jatkuvasti hankaluuksiin ja noloihin tilanteisiin tyhmyyteni takia. Minulta puuttuu kaikenlainen päättelykyky. Saan joka päivä kuulla palautetta tyhmyydestäni joka suunnalta. Kaiken lisäksi vanhempani, työnantajani, kaverini, jne. nauravat tyhmyydelleni jatkuvasti. Koska en vain osaa hahmotella, enkä päätellä asioita.

Totta kai tämä vaikuttaa myös menestykseen suuremmissa asioissa, mutta nämä jatkuvat epäonnistumiset vain hankaloittavat niitä. Onnistun harvoissa arkipäivän asioissa.

Missään nimessä en ole tyytyväinen tilanteeseen. En voi millään muotoa olla tyytyväinen mihinkään saavutuksiini, koska aina jotkut ovat niissä parempia. Miksi minun pitäisi olla ylpeä lätkätaidoistani, koska moni pelaa NHL-tasolla? Tai miksi minun pitäisi olla itsestäni ylpeä perusduunarina, koska moni on työnjohtajana? En sovellu mihinkään kunnon tekemiseen, koska kaikki perusasiat ovat hukassa, ala-asteen laskuista, kinkun paistosta, autolla ajamisesta, jne. hukassa.

Tiedän, kaikki eivät sovellu koviin tuloksiin, itse olen yksi niistä. Mutta en olekkaan millään muotoa ylpeä itsestäni, enkä haluakkaan. Kukaan ei saa minua olemaan ylpeä "saavutuksistani", koska ne voi saavuttaa moni muukin.

Jos edes yksikertaiset jokapäiväiset asiat sujuisivat edes joskus, se on se varsinainen ongelma. Jokapäiväistä elämääni haittaa kokoaikainen epäonnistuminen ja tyhmyys. Joskus lehden lukeminenkin tuottaa ongelmia. Siis jokapäiväinen lehden lukeminen.

Mitä siitä jos et saa kuuta taivaalta?
Jos haluat, niin aina löydät jonkun joka on parempi kuin sinä.

Minä olen tyhmä, mutta en anna sen lannistaa, sillä onnistun ainakin joissain asioissa elämässäni.
Onnistuthan sinäkin, sinä olet kirjoittanut tänne pahasta olostasi, se on suurempi saavutus, kuin mihin monikaan ihminen koskaan pääsee.

Älä ajattele niitä asioita joissa epäonnistut, ajattele niitä missä olet onnistunut. Joillekin meistä jo aamulla sängystä nouseminen on suurempi saavutus kuin jokin kinkun paistaminen tai autolla ajaminen.

Sinä olet sinä, miksi sinun pitäisi edes yrittää olla joku muu?🌻🙂🌻

Sori, mulla ei ollut tosiaankaan mitään käsitystä alkuperäisestä ongelmasta, koska sitä ei "esitelty" tässä viestiketjussa. Olisi pitänyt älytä lukea toisaalta, ilmeisesti. Siksi puhuimme hieman tai aivan eri asioista. En edes pyrkinyt tarjoamaan mitään yleispätevää ratkaisumallia kenenkään yksittäisen kirjoittajan huonouden tai epäonnistumisen kokemuksiin. Niissä on näköjään kyse aivan todellisista piinallisista ja elämää vakavasti haittaavista ongelmista. Itsellänikin on sellaisia. Mm. joka-aamuinen tavaton vaikeus jaksaa aloittaa tolkuttomien kipujen kanssa enää yhtäkään päivää - etenkin kun samaan aikaan iäkäs lähiomainen on henkitoreissaan ja vaatii runsaasti huomiota. On erittäin raskasta elää tilanteessa, jossa ei ikinä tiedä onko tämä tai huominen päivä ikäihmiselle kenties se viimeinen. Asiasta ei tietenkään voi puhua suoraan. Ei voi esim. kysyä "pelottaako kuoleminen sinua" tai "miten haluat että se tai tuo asia järjestetään kuolemasi jälkeen". Kun sitä ei vaan voi, ellei ihminen itse ota niitä juttuja puheeksi jotenkin. Toisaalta kenenkään ennalta hautaaminen (omassa mielessä) ei hyödytä sekään mitään. Mutta täytyy vastedes lukea viestiketjuja tarkemmin ennenkuin hyökkään sekaan kirjoittamaan.😟

En vähättele kipuongelmaasi todellakaan tai surua lähiomaisestasi. En missään nimessä.

Ongelma on juuri siinä, että minulla ei ole todettu minkäänlaisia psykkisiä ongelmia, sairauksia. tms.

Itse en voi millään todellakaan olla ylpeä tekemisistäni ja saavutuksistani. Itse seuraan urheilua enemmän kuin mitään muuta elämässäni. Se on lähes suurin yksittäinen asia elämässäni. Siellä näkee niitä oikeasti suuria saavutuksia. NHL-mestaruuksia, cup-voittoja, etelä-ja pohjoisnavan ylittämisiä, jne. Jokin autolla ajaminen on perustekemistä, kun sitä tarkastellaan yleistasolla. Miksi siitä pitäisi olla ylpeä?

Moni vastaa nyt ehkä, että koska se on muutenkin itselleni hankalaa. Mutta se on kuitenkin ihan yleistekemistä ja yleistaitoa. Mikään varusmiespalveluksen suorittaminenkaan ei ole mikään ylpeyden aihe, sen suorittaa kuitenkin edelleen 80 % miehistä. Kuinka moni on suorittanut 5 vuoden muukalaislegioonan? Se vasta on kova saavutus. Siellä ihminen vedetään täysin äärimmilleen ja ylikin. Se ei ole perussuorittamista.

Miksi minun pitäisi olla ylpeä omista tekemisistäni, kun joku muu tekee ne paremmin? Sehän vain osoittaa, että et osaa mitään ainutlaatuista. Eikä se ole ylpeydenaihe.

Nyt ollaan kuietnkin karattu jo kauas varsinaisesta ongelmasta (ihan kokonaan toiseen aiheeseen), eikä siihen näyttäkkään olevan mitään ratkaisua.

Jos koko ajan saan palautetta omista epäonnistumisistani, niin en ole siitä ylpeä. Eikä siitä voikkaan olla. Jos olen tyhmä, en ole siitä ylpeä ja onnellinen, koska voisin olla edes perusfiksu. Joillekin sängystä nouseminen aamulla on kova saavutus, itselle se ei ole mitään.

Toivoit ehkä jotain "ratkaisua" ongelmaan etkä ole mitään täällä tarjottua hyväksynyt. Sinulle on esitetty neurologisia ongelmia (joiden toteaminen ei välttämättä ole helppoa, liekö niitä kukaan osaava lääkäri edes oikeasti poissulkenut?) ja itsesi hyväksymistä.

Älykkyyspillereitä ei valitettavasti ole. Ellet sitten kärsi omega-3-rasvahappojen puutteesta? Oletko koskaan kokeillut lisätä kalan syöntiä? D-vitamiinin puutos on myös yleistä. Sitä on pakko ottaa purkista talvella näillä leveysasteilla.

Oletko tullut ajatelleeksi, kuinka paljon ihmiset täällä ovat yrittäneet kannustaa sinua? Emme toki tunne sinua, mutta olemme kovin pahoillamme siitä että nuori terve ihminen ei ole tyytyväinen itseensä. Ihmiset, jotka tuntevat sinua haukkuvat sinua tyhmäksi. Se on itse asiassa näille ihmisille keino korottaa itsensä ylemmäs ja tuntea itsensä fiksuksi. Itseensä tyytyväisten ihmisten ei tarvitse muistuttaa toisille ihmisille heidän vajavaisuuksistaan!!!

Eräällä tuttavallani muuten todettiin keski-iässä älyllinen kehitysvamma.... Hän on tosi optimistinen ihminen ja totesi iloisesti, että sehän selittää sen, että hän on aina ymmärtänyt asioita ihan omalla logiikalla. 😋 Tyhmäkin voi nauttia elämästä. 😉 Pessimismi on sitten taas oma juttunsa ja tuo lohtua ihmiselle. Mutta minusta sinä et nyt ihan varsinaisesti ole pessimisti, kun et halua tyytyä nykytilanteeseen. Ehkä voisit koittaa kehittyä siihen suuntaan? Sinusta itsestäsi se on kiinni, mitä elämälläsi teet. Hyvä juttu, että kirjoitat tänne, missä sinusta koitetaan keksiä hyvää!🙂👍

J88.

Puhut nyt tosi korkealentoisista suorituksista. Ja oletko miettinyt, mitä on suoritusten takana? Tulee nyt mieleen esim. Mika Myllylä, joka on huippulahjakas, varmasti.
Voittanut vaikka mitä jne. Mutta mikä siitä on ollut hinta? EPOa, oma perhe mennyt...jne?

Ja huippu-urheilijoita on muutama prosentti kaikista. Ja myös he maksavat kovan hinnan menestyksestään. Teemu Selänne esim. on sanonut, että ei hän pidä itseään muita parempana. Tietysti on tervettä olla ylpeä saavutuksista. Minä olen halunnut olla vaikka mitä, olin lahjakas kirjoittaja, ratsastaja...mutta minusta ei tullu mitään. Ihan omaa syytä, kait. Tai sitten minusta ei olisi vain ollut siihen. Hyväksyttävä on.

Me muut olemme vain tavallisia ja se on asia, joka pitää vain hyväksyä, sen jälkeen elämä on helpompaa. Ei se kyllä helppoa ole!

Ja sitäpaitsi, sinusta voi vielä tulla jotain.
Itse olen huomannut omalta kohdaltani, että kun riman aluksi laskee tarpeeksi alas, pääsee eteenpäin.

Mutta varsinainen ongelma on juuri tuossa arkipäivän asioiden hoitamisessa. Esim. kinkun paisto, normaalit yhteenlaskut, tyhmyys, asioiden hoitaminen, yksinkertaisten asioiden päättely, yksinkertaisten työtehtävien hoitaminen, jne. Normaali perussuorittaminen arjessa.

Olen käyttänyt erilaisia steroideja ja muita "aineita" omalla urheilu ja liikuntauralla. Eikä se itseäni haittaa. Lapsia tai vaimoa en edes halua, todellakaan.

Tuo kova suorittaminen on vain sivuongelma, edes normaalit asiat eivät suju. Esim. töissä käsketään laskemaan, montako laatikkoa on jollain lavalla. Lasken ja saan tulokseksi 8. Oikea tulos on 7. Tällaisia juttuja sattuu koko ajan ja vähän väliä.

Rimaa ei siis voi enää laskea alemmas, koska se olisi jo alle pikkulasten tason. Laskemalla rimaa ei voi enää siis saavuttaa mitään, vaan pitäisi korjata jo nykyistä tilannetta. Millainen tavoite 21-vuotiaalle on mielestänne laskea 7:ään? Vaaditaanko oikeasti Sherlock Holmes:maista päättelykykyä? Riman laskemisen jälkeen osataan jo laskea 10:neen?

Jos oikeasti ymmärtäisitte tilanteeni, tietäisitte, että tavoitteita alentamalla ei ratkaista tätä ongelmaa. Jos ei pysty laskea 7:ään, niin ratkaisu ei enää tässä vaiheessa voi olla tavoitteiden laskeminen alemmas, koska ikääkin alkaa olla jo kohta 22. Sen varmasti ymmärtää jokainen.

Sitten sivuongelmaan. Mitä sitten jos vain pari prosenttia saavuttaa jotain oikeasti kovaa elämässään? En ole ylpeä saavutuksistani, koska joku muu saa koko ajan kovempia tuloksia aikaan elämässään. En halua kasvaa miksikään ylpeämmäksi ihmiseksi, koska minulla ei ole henkilökohtaisesti mitään syytä. Eikä sellaista olekkaan. En ole NHL- tai edes SM-liiga pelaaja, en ole työnjohtaja, jne. Itsessäni ei ole mitään sellaista, mikä nostaisi itseni muiden yläpuolelle. Täten ei ole mitään ylpeyden aihetta.

Se, että Teemu Selänne ei pidä itseään muita parempana, on vain kohteliaisuus muita kohtaan ja oma vaatimattomuus itseään kohtaan. Mitä väliä, minkälaisena hän pitää itseään? Väliä on vain sillä, mitä hän on ylipäätään. Jokainen tietää, mitä kyseinen herra on saavuttanut omalla peliurallaan. Kuinka moni muu henkilö maailmassa on pystynyt samaan? Ei kovin moni. Eli siinä oikeasti kova mies. Henkilö, joka on saavuttanut jotain sellaista, mihin oikeasti harva pystyy. Ei ole lähelläkään mitään perustekemistä.

Mitä väliä, vaikka jollain olisi perhe mennyt, jne. Tulokset puhuvat puolestaan. Theoren Fleury, paras Calgary Flamesissa pelannut pelaaja, on ajanut karikkoon kaksi avioliittoa, kaikki rahansa, terveytensä, lapsensa, oikeastaan kaiken, mitä hänen elämässään on. Ainoa asia, mitä hänellä on, on jääkiekko. Eikä sekään oikeastaan enää.

Hän on kuitenkin voittanut Stanley Cupin, voittanut pistepörssejä, rikkonut NHL-ennätyksiä, jne. Rakas pelaaja, jota tulen arvostamaan ikuisesti.

En ole ylpeä epäonnistumisistani, enkä onnistumisistani, koska ei ole mitään syytä. Enkä haluakkaan olla. Hyväksyisin vain tavallisuuteni ja toisessa tapauksessa kaiken sen, mistä minua haukutaan, jne.

Haluavatko minun vanhempani näyttää olevansa fiksumpia kuin minä nauramalla minulle? Entä työnantajan tai kaverini? Nykypäivänä on muotia nauraa muiden ihmisten epäonnistumisille ja tyhmyydelle. Omille epäonnistumisille nauraminen on jo niin yleistä, että kyseessä ei ole mikään itsensä korottaminen muiden yläpuolelle.

Oikeastaan tästä on niin turhaa enää keskustella, teillä ei ole kunnon näkemystä tilanteestani, eikä teillä ole mitään kunnon selitystä ongelmalleni. Jos tietäisitte elämäntilanteeni, niin reagoisitte hieman toisella tavalla. Ainakin kirjoituksistanne päätellen ette ole kyllä tilanteen tasalla.

J88, tietenkään emme voi tietää koko tilannettasi. Vieraitahan me olemme toisillemme. Sinun kirjoituksistasi vain paistaa ihan älykäs ihminen. Pohdit syvällisesti asioita. Älykkyytesi ei varmastikaan ole sellaista millä pärjää arkiaskareissa, mutta sinulla on muita vahvuuksia. Urheilet säännöllisesti. Tasosta viis. Tiedätkö, miten vähän suomalaiset hoitavat kuntoaan? Heti kun sää on vähän ikävä, niin jäädään telkkarin ääreen. Elintasosairaudet lisääntyvät, kun ihmiset laiskistuvat kotona. Sinä liikut. Se ON saavutus. Et ehkä arvosta sitä, mutta se on totta.

Rima tavoitteille ja saavutukset ovat helposti vääristyviä asioita. Sanot haluavasi olla tavallinen ihminen. Se on hyvä tavoite. Sitten kun sinulle sanotaan, missä olet tavallinen, alat vähätellä asiaa. Toiset on työnjohtajia, toiset pelaavat NHL:ssa... Tavallisuus ei siis kelpaakaan sinulle, kun aina toinen tekee paremmin asian.

J88, olet oikeasti perfektionisti. Kun epäonnistut jossain kinkunpaistossa (jota yritit ehkä ensimmäistä kertaa ikinä?), pidät itseäsi epäonnistujana. Perfektionisti luopuu yrityksistä kun ei heti ole täydellinen kaikessa. Perfektionisti ei tämän vuoksi välttämättä saa mitään aikaan.

En tosin yhtään ihmettele, jos töissäoloa et arvosta... Jos työkaverit ja työnantajat nauravat puutteillesi, niin eihän siellä mukavaa ole olla! Annetaanko sinulle sellaisia työtehtäviä, joissa et koskaan onnistu? Ikävää. Tosiasia on kuitenkin se, että näinä työttömyyden aikoina sinulla ON työpaikka. Monella taitavalla ihmisellä ei ole.

Et ole matemaattisesti taitava, se varmasti hankaloittaa elämää. Minusta osaat kirjoittaa. Olisikohan sinulla siinä annettavaa maailmalle? En tiedä. Toivottavasti kuitenkin jatkat kirjoittelua tänne, vaikka me emme sinua ymmärtäisikään. Tyhmiähän mekin olemme! 😉

Minulla oli työpaikka, tänään jätin erovaatimuksen työnantajalle. En sen takia, että hän jotenkin nauraisi, vaan koska tämänpäiväinen kämmi oli viimeinen niitti. Hän vähätteli asiaa, mutta mitä se minua kiinnostaa. Olen totaalisen kyllästynyt omiin epäonnistumisiin.

Kysymyksessä ei ole mistään yksittäisistä työtehtävistä, vaan jatkuvasta asioiden mokailusta. Sanoin, että hänen mielipiteensä ei kiinnosta minua lainkaan. Vain oma suoritus ratkaisee, ja se, mitä mieltä olen itse siitä.

Se, etten ole ylpeä itsestäni, ei liity mitenkään tähän ongelmaan. Siis millään lailla. Olen sen vain ottanut esille.

Työpaikallani kaikki tekevät samoja asioita, yli 50 henkeä. Miksi olen ainoa, joka kämmää niitä asioita? Ehkä joskus joku tekee jotain virheitä, itselleni niitä tulee monta joka päivä. Hommat ovat ihan peruskauraa, laskea esim. kuinka paljon tavaraa on laatikossa. Muut osaavat, minä en.

Parempi on siis pysyä pois sellaisista hommista.

Tästä tuli kyllä heti semmoinen käsite mieleen kuin 'kausaaliattribuutio'. Kausaliteetin attribuointi. Eli se, miten kukin mielessään nimeää syyt ja seuraukset havainnoimissaan tapahtumissa. Eli kun kinkunpaisto epäonnistuu, yksi sivustakatsoja saattaa todeta syyksi että uuni ei toiminut normaalisti, toinen että paistaja ei noudattanut sopivaa paistoaikaa, kolmas että paistaja on tunari, jolla on huono karma. Sinä katsot epäonnistumisiesi syyksi oman yleisen huonoutesi. Henkilökohtaisen huonouden määritelmäsi vaikuttaa olevan niin kaikenkattava, että se menee jo tuohon mystiseen karmakategoriaan. Oletko sinä objektiivinen jos syytät yleistä huonoutta, "pahaa karmaa, vaikka nimittäisitkin sitä niin ettei se kuulosta mystiseltä?

Diagnosoisin sinulle suurella keittiöpsykologin pätevyydelläni ongelman lähteiksi mm. vahvan henkilökohtaisen ylpeyden (ego) ja vahvasti omaksutut muiden ihmisten määrittelemät normit (superego). Sanomasi kuulostaa hyvin selvästi siltä, koska itselläni oli - ja jossain määrin yhä on - sama ongelma. Noista normeista saa helposti aikaiseksi aivan vitullisen ristiriidan monissa eri asioissa ja elämän aspekteissa.

Jos paistaa kinkkua todistaakseen itselleen että kykenee siihen ja samalla ajattelee, että mikäli ei kykene, on se taas todiste siitä että on ali-ihminen, niin NORMAALI reaktio on se, että syntyy sisäinen voima, joka vastustaa ajatusta mihinkään todistelujuttuun (tai yleensäkään muiden pillin mukaan tanssimiseen) ryhtymisestä, ja kinkku saa luvan mennä pilalle. Freudilaisittain kyse on superegon asettamasta vaatimuksesta jonka egolla (omalla tahdollasi) pyrit toteuttamaan. Se sisältää ristiriidan, jota alitajuisestikin vastustat. Freudilaisittain hommaan liittyy toki myös id, "se jokin", joka varmaan on tässä sitten se alitajunta; se osa mieltäsi, joka tekee kenties eri päätöksiä kuin mitä tietoisesti olet (tai et ole) tehnyt.