Tämä sairaus on todellakin järkyttävä ja ihana kuulla, että sinä olet selvinnyt ja ajattelet toiveikkaasti. Minäkään en voinut uskoa, että tästä voisi koskaan selvitä, mutta nyt myös minä näen pieniä toivon pilkahduksia, johtuen pitkälti juuri siitä, että olen saanut niin hyvää ammattiapua tilanteeseeni. Myös minulla diagnoosina vaikea masennus. Tästä on mahdollista nousta, vaikka yksin se harvoin onnistuu! Toivottavasti moni masentunut ihminen lukee tämän sinun kirjoituksesi. Voimia ja ihanaa tulevaisuutta sinulle!

Kiitos vastauksestasi, ja mukava kuulla että sinullakin on samantyyppisiä ajatuksia siitä, että tästä voi parantua.

Löysin kuin löysinkin vanhat kirjoitukseni, ne olivat sellaisella nimimerkillä kuin chi-chi, ja olin kirjoittanut tänne niin kauan sitten kuin 18.06.2010.. Nyt kun luin mitä siinä olin kirjoittanut, niin huomaan miten paljon eteenpäin olen matkalla kulkenut, kohti parantumista.
Enhän minä vielä ole parantunut, ja "normaalia" minusta ei varmasti koskaan tule. Olenhan yhä osa-aika työkyvyttömyyseläkkeellä ensi kuukauden loppuun. Lääkityskin jatkuu. Vielä on paljon mörköjä kaapissa, ja mulla onkin noin vuosi jäljellä psykoanalyyttista psykoterapiaani.
Mutta nyt tunnen että mulla on elämä. Pystyn olemaan läsnä lasten kanssa. Pystyn olemaan oma itseni, useimmiten. En aina välitä mitä muut ajattelee. Pystyn syömään. Pystyn käymään kaupassa. Pystyn tekemään osa-aikatöitä. Pystyn nukkumaan kokonaisia öitä. Pystyn nauttimaan arkisista asioista. Pystyn elämään tässä ja nyt.

Minulla on onni, että asun missä asun. Olen alusta saakka saanut nopeasti ja hyvää hoitoa. Nyt kun käyn omilla rahoillani terapiassa, sain ihan lottovoittoterapeutin. Psykiatri on löytänyt juuri minulle sopivan lääkeyhdistelmän.
Ja mikä tärkeintä, minun avomies on ollut aivan uskomaton tässä. Ilman hänen tukeaan ja apuaan en olisi tässä. Myös vanhempani, siskoni ja veljeni ovat olleet tärkeitä koko prosessissa. Vaikka vanhempani eivät ole pystyneetkään puhumaan sairaudestani, he ovat kuitenkin auttaneet käytännön asioissa, kuten lasten hoidossa ja tällaisissa. Mulla on ollut myös muutama hyvä ystävä, jonka kanssa olen saanut puhua, ja olla aivan oma itseni.

Olen nyt käsitellyt koulukiusaamisjuttuni aika perinpohjin terapiassa. Olen kertonut yhdessä tilaisuudessa koulukiusaamisesta ja sen mahdollisista seurauksista. Sen jälkeen minut pyydettiin yhteen yläasteen kouluun kertomaan. Ja nyt menen syksyllä alueen isompaan kouluun kertomaan tarinani. Vaikka se tekee kipeää, minulla on palava halu tehdä se.

Huh, kuinka helpottavaa on taas kirjoittaa tänne. Voisin kirjoittaa kirjan tällä vauhdilla, ei varmaan moni edes lue näitä mun juttuja loppuun asti.. (ja ei, en ole maaninen..;))

Vielä on pitkä matka edessä, mutta ehkä se ei tule olemaan aivan yhtä vaikea kuin ennen...

Hyvä ystäväni koki avioeron n. 6v. sitten, vaimo lähti ja kaverini joutui laittamaan sukutilansa "lihoiksi" maksaakseen ositukset yms. tämä kaverini puhuessamme joskus vihjaisi tappavansa itsensä ja kun tuin sitä niin uskoin ajatuksien häipyvän. joskus saunailloissa kaverini aina uskoutui sanoen että "olen ajatellu tappavani itseni" otin tietenkin puheet tosissaan sillä jos aikuinen päälle 40 karpaasi puhuu tuommosta -se myös tarkoittaa sitä.

Aikaa kului, nyt kaverini asuu edelleen samassa talossa kuin silloin, käy vieraan töissä kohtuu hyvällä palkalla, ja samassa talossa asuu hänen kanssaan tosi mukava nainen. -kaikki on kunnossa.

Kerran vihjaisin hänelle että kyllä nyt kaduttas jos silloin oisit teheny sen mitä uhkasit. -kaverini vastasi että kyllä. -sen koommin emme ole puhunu aiheesta.

Uskokaa huomiseen tai ensvuoteen, huonon ajan jälkeen tulee aina hyvä aika. Tosin kukaan ei tiedä milloin sykli vaihtuu mutta näin vain on. Olen sen itsekkin huomannut ja ollut myös em. tilanteessa....

Onpas ihanaa ja lohdullista lukea ja kuulla. Kiitos kun viitsit kirjoittaa. Itsellä vähän samanlainen tilanne nyt päällä (tai ollut puoli vuotta) ja taustatkin lapsineen (mulla 3) jne. vaikuttavat samanlaisilta.

Saanko olla utelias tuon sinun työsi suhteen eli mitä se oikein on? Tiedän, että et varmaan halua sitä suoraan kertoa, mutta pystytkö yhtään avaamaan ja kertomaan esim. ammattitaitovaatimuksia tms.

Vielä kerran: tosi ihanaa, olen onnellinen puolestasi.

Heippa
Joo minä tunnen monia ihmisiä jolla on ollut lievä tai vaikea masennus
ja siitä on parantunut ja olen sinun puolestasi onnellinen että hiljakseen
olet päässyt elämässä eteenpäin.
Mutta heti jos tuntuu että on ahdistava olo niin kannattaa reakoida.
Ystävät / kaverit olisi tärkeitä sillä kun jonkun kanssa voi jutella kaikkea niin
iloja kuin suruja niin helpottaa elämää.
Pyri ajattelemaan asioita positiivisesti ja liiku luonnossa se piristää
Tee kaikkea mistä tulet onnelliseksi ja mistä sinulle tulee hyvä mieli.
Ja ennen kaikkea et ikonä jää yksin jos tulee ongelmia.
Hiljakseen etene elämässä.
Kaunista kesää sinulle

Hienoa lukea, että toivoa on kaikesta huolimatta. Vielä en jaksa siihen uskoa ja toivominenkin tuntuu kovin valheelliselta. Tuntuu, etten edes ansaitse elää. Viimeisten viikkojen aikana on kuitenkin ollut jo valonpilkahduksia ja hetkittäin tuntuu, että toivoa kuitenkin on. Yritän uskoa siihen.

Moikka. Anteeksi mutta saisinko kysyä että mitä töitä olet saanut? Itse olen työtön ja toivoisin jotain ompelu työtä kotona. Olen ollu tukityöllistettynä reilun vuoden ja sitte olin neljä viikkoa pesulassa mutta lopetin kun siellä oli huonot olot ja mun pää ei kestänyt,hain sairaslomaa ja sainoin itseni irti ja siitä sain kolmen kk:n karenssin. Mulla on masennusta,ahdistusta,sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja välillä panikoin. Molempien tyttöjen jälkeen masennuin mutta vasta toisen kohdalla osasin hakea apua. Nyt yritän elää liikaa miettimättä,tosin toi karenssi ja työttömyys pitää mut levottomana. Kammoan mennä tökkäriin ja työhaastatteluihin,kamalaa elää omien pelkojen kanssa,se kuluttaa voimia. Kiitos jos viitsin vastata.☺️

kiitos teille kaikille jotka jaksatte lukea ja vielä kommentoida. Se tuntuu tosimukavalta!

Hyvä Tinppa että ystäväsi "tuli toisiin ajatuksiin". Se on sinä synkimpänä aikana vain niin mahdotonta ajatella että elämästä ikinä tulee mitään.

Minun työstäni en halua pajastaa yksityiskohtia, mutta teen web-assistentin hommia eräälle isolle suomalaiselle lehdelle. Luon jonkin verran tekstejä, photoshoppailen, hoidan erilaisia projekteja ym. Mullahan tuohon ei varsinaisesti koulutusta, minusta kun piti tulla jokin vientipäällikkö tai jotain, niin on puolivalmiit trademominopinnot takana.
Olen kuitenkin nuo tietokonehommat, netit, photoshopit, excelit ja muut tarvittavat oppinut hvyin mieheni työn kautta, siksi pärjään. Olen myös kertonut työnantajalleni vähän taustaa, ja ollaan sovittu että lisään työmäärää sitten omaan tahtiin. Kiva että luotetaan ja tarjotaan töitä, ja jaksetaan odottaa! 🙂 Ensi kertaa elämässäni on työ, jota todellan rakastan tehdä!
Minun vanhempani ovat olleet hirveän tarkkoja siitä, että mun olisi pitänyt seurata isän jalanjälkiä ("hieno" työ, iso palkka), ja aloitinkin sellaiset hommat. En kuitenkaan koskaan löytänyt paikkaani niistä hommista, ja koulukin jäi kesken masennuksen takia.

En kyllä uskonut vuosi tai kolme vuotta sitten, että elämä voi maistua näinkin hyvältä. Onneksi ihmiset ympärillä jaksoivat pitää toivoa yllä, ja varmistivat että käyn hoidossa, syön lääkkeeni jne. Ja kuten jo kirjoitin, ei tästä varmasti ikinä "parane" kokonaan. Mulla esim vieläkin ongelmia ruoan kanssa (en halua syödä kun olen yksin), sosiaaliset tilanteet ovat edelleen epämiellyttäviä, ja itsetunto aika pohjalla. Stressinsietokyky aika huono, ja epäilen koko ajan itseäni, kelpaanko, teenkö työt hyvin jne. Tarvitsen enemmän lepoa kuin monet muut.

Mutta eteenpäin olen päässyt, ja yritän uskoa siihen, että vieläkin paranee tästä ja saadaan arki pyörimään pikkuhiljaa, ulosottokirjeiden määrä vähenemään jne.
Ja mikä tärkeintä, että uskoo jos kumppani sanoo että nyt stop. Hän yritti sanoa stop ennenkin, mutta en uskonut. Nyt kyllä uskon, jos se päivä tulee. Toivon kuitenkin ettei tule, ainakaan pitkään aikaan..

Tsemppiä kaikille teille, jotka kamppailevat, kyllä se parempi päivä tulee, vaikka siihen onkin vaikea uskoa!

Voin tuohon työjuttuun vielä lisätä sen, että mulla on oma toiminimi, jonka perustin vuonna 2009. Silloin en ikinä päässyt käyntiin, mutta nyt siis myyn palveluitani lehdelle, en ole työntekijä siis. Teen myös aina välillä käännöshommia.
Minulle sopii erityisen hyvin kotoa työskentely. Meillä on koneet ja vehkeet, työhuone ja kaikki. Nuo firman paperinpyöritykset ovat vielä liian haastelliset mulle, ne mun mies hoitaa, ainakin siihen asti kunnes minä siihen pystyn. On ihana kun voi istua yöpaita päällä, hiukset likaisina, hampaat harjaamattomina, kuunnella musaa ja tehdä työtä. Itsekuriahan se vaatii, mutta tähän asti on onnistunut hyvin, varmasti senkin takia että työ on niin mielekästä. Miehellä on myös firma, ja hänkin on paneutunut tähän minuun työhön, joten saan häneltä käytännön neuvoja ja henkistä tukea. Olen tehnyt kaikenlaista aikaisemmin, baarimikosta markkinointivastaavaan ja avainasiakaspäällikköön. Kaikki on tuntunut väärältä.

Tuntuu tosihienolta, kun on kärsinyt niin monta vuotta kaiken ikävän kanssa, niin nyt minä sain tämän tilaisuuden. Ja olen sen arvoinen.
Nyt on mukava kertoa lapsillekin, että äiti tekee oikeita töitä. He ovat vielä niin pieniä etten ole puhunut sairaudestani heille. Kuitenkin päiväkodissa jne usein puhuvat "mitä äiti ja isä tekee, minun äiti on sairaanhoitaja". En tiedä mitä lapseni ovat siellä kertoneet..

Hienoa kuultavaa. Toivottavasti sinun tarinasi tsemppaa meitä kaikkia muita. Syvästi masentuneena ei ihminen kertakaikkiaan pysty näkemään valoa tunnelin päässä, vaikka kuinka toitotettaisiin, että tästä kyllä selviää. Sinä olet saanut hyvää ja toimivaa apua, kuten minäkin. Minulla on loistava lääkäri ja loistava psykoterapeutti. Silloin, kun en itse pystynyt mihinkään, järjesti työpaikkalääkärini yhdessä psykiatrian erikoislääkärin kanssa minulle kaiken mahdollisen avun teapeuttia myöten. En olisi tuolloin ikinä jaksanut edes etsiä itselleni psykoterapeuttia.

Tällä hetkellä teen 3-päiväistä työviikkoa osatyökyvyttömyyseläkkeen suuruisen kuntoutustuen turvin. Se voidaan myöntää vuodeksi. Toinen vuoteni psykoterapiassa käynnistyi juuri hetki sitten. Jos mietin tilannettani vuosi taaksepäin, niin todellakin voin sanoa edistyneeni melkoisen paljon parempaan suuntaan. Edistystä on aina välillä vaikea huomata, kun on oikein paha olo. Taaksepäin katsominen voi auttaa.

Parantumprosessi on usein vuoristorataa, välillä tuntuu, että nyt on suunta parempaan, välillä taas tulee takapakkia ja tuntuu, että kaikki alkaa uudelleen alusta. Joo kyllä, masennus on sairaus, joka saattaa uusia, mutta jotenkin uskon ja toivon, että mikäli tästä nousen ja jos tämä uusii, minulla on vahvemmat työkalut selvitä...ainakin pystynen varhaisemmassa vaiheessa tunnistamaan, mistä on kyse ja toimimaan sen mukaisesti.

Voi kun toivoisin, että kaikki saisivat yhtä hyvää apua, kuin sinä ja minä olemme saaneet. Jos tuntuu, että terapiasuhde ei toimi, kannattaa samantien kertoa se rehellisesti terapeutille tai lääkärille. Terapia kuitenkin perustuu hyvin pitkälti toimivaan yhteistyöhön ja luottamukseen. On erittäin tärkeää, että masentuneella ihmisellä on toimiva hoitosuhde. Masennuksesta ei kertakaikkiaan voi selvitä ihan yksin. Voimia kaikille. Toivottavasti moni muukin sairauden selättänyt kertoisi kokemuksistaan. Se varmasti antaa toivoa meille, jotka sen kanssa vielä kamppailevat.

Kiitos kun vastasit. En yhtään tiedä mitä kautta osaisin kysellä alihankinta hommia. Täällä meilläpäin ei ole ompelufirmoja.Oon yrittäny netistä ettiä mut ei oo löytyny mitään.
Mäkään en ole kertonu lapsille näistä mun masennuksista,ehkä sit joskus isompana.Lääkityksellä eteenpäin meen ja oon hyväksyny että niitä syön lopun elämää. Mulla on kanssa toi että tarviin enemmän lepoa kuin muut,mistä lie johtuu.Sanonkin aina että mä oon pieni akkuinen ihminen. Noh,eiku näillä eväin eteenpäin vain.

Olisipa minullakin semmoinen puoliso jolle uskaltaisin näyttää heikkouteni. Miksi pelkään? en tiedä. On niin paha olla. Yritän pitää langat käsissäni, itseni kasassa väkisin. En jaksa enää.

Minuakin kiusattiin koulussa. Siinä meni itsetunto. En ole voinut puhua asiasta kellekään.

Elin muutaman vuoden avoliitossa miehenkanssa , joka ei hyväksynyt äitiiäni, siskojani, niitä vähiä kavereita ketä minulla oli. Missään ei käyty, kaikki vika oli aina minussa kun riideltiin. Onneksi erottiin vaikka lapsen takia se tuntui pahalta. Tunsin epäonnistuneeni.

Noh, sittemmin tapasin nykyisen aviomieheni ja saimme 2 lasta. Kaikki kävi nopeasti, naimisiinmeno jne. Nyt tuntuu että mies on kanssani vain "pakosta" lasten takia. Mistään ei puhuta. Mitään ei tehdä yhdessä. Mies on omissa oloissaan. Minä huolehdin kaikesta ja kaikista yksin. Raha asiat on solmussa, velkaa niin että itkettää. Yritin puhua miehelle, hän vaan ei osallistu. En ymmärrä miten saisin hänet tajuamaan/osallistumaan keskusteluun, näkemään asiat realistisesti.

Ahdistaa, itkettää, pelottaa.
Lääkärin kanssa ei juttelusta tullut mitään. Hän määräsi lievään masennukseen lääkettä, jota en suostunut ottamaan. Nyt tajuan, että olisi pitänyt aloittaa se, eikä repiä reseptiä.... Maanantaina menen lääkäriin.
Pelkään, etten pysty kertomaan miehelle masennuksesta. Hän ottaa itseensä. Yritin puhua asioista, mutta riidaksi meni ja mies ei näe missään mitään ongelmaa. Kaikki ongelmat on vain kuulema minun päässäni, ehkä sitten niin. Pelkään että menetän kaiken. Kodin ja lapseni.
Olen suorittaja, kaikki pitää tehdä itse, kaikesta pitä selviytyä itse. Nytkin olen yksin lasten kanssa kun mies lähti taas pelireissulle.

😭