Kadonnut persoona

Kadonnut persoona

Käyttäjä Olga Kippari aloittanut aikaan 05.02.2010 klo 09:19 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Olga Kippari kirjoittanut 05.02.2010 klo 09:19

Tunnen kadottaneeni persoonani, olen kuin vieras ihminen tai vain tyhjä, ei mikään. Oikeastaan esitän itseäni silloin kun olen tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Esitän sitä ihmistä joka ennen olin. Kuka olen nyt, en tiedä vastausta siihen kysymykseen. Ehkä en saa koskaan vastausta. En edes jaksa ajatella asiaa tarkemmin. Olen omituisessa tyhjiössä, humisee. Minua tuskin tuntee enää, vaikka ulkoisesti olen lähes sama kuin ennenkin. Ilmeetkin ovat muuttuneet, vai eikö niitä ole enää ollenkaan. Masennus kai on syy tähän kaikkeen.

Harmi ettei voi laittaa lehteen tai katupylvääseen ilmoitusta: etsitään kadonnutta persoonaa, tuntomerkit jne. En olisi ennen uskonut, että kokonainen persoona voi kadota kuin salaa, vähitellen haihtua pois.☹️

Käyttäjä Pompula kirjoittanut 05.02.2010 klo 12:34

Minusta tuntuu jotensakin samalta. Juuri tänään minusta tuntuu ihan tyhjältä, kuin olisin jokin tyhjä kuori. Itkettää. Kyyneleet täyttävät silmäni, mutta en saa kunnolla itkettyä. Kysyn itseltäni - kuka olen. Enkä osaa vastata.

Pitäisi päästä seinien ulkopuolelle hoitamaan asioita, mutta jumitan kotona, enkä saa näin aamupäivästä mitään tehtyä. Koen, että olen oman elämäni ulkopuolella. Katselen sitä jostain kaukaa ja se lipuu ulottumattomiin, enkä saa sitä kiinni. Se menee eteenpäin ja kohta se on kai jo käytetty, mutta kuka sen käytti?

En tiedä mistä aloittaa. Enkä osaa päättää mistä aloittaa. Saati sitten, että tekisin jotain. Kotona on hyvä olla möllöttää, ei tarvitse tehdä valintoja. Tänäänkin on vaikea tehdä valintoja. Tiedän mitä minun tulisi tehdä, mutta en pysty, enkä oikeastaan edes tiedä miksi.

Ehkä huomenna on paremmin?

Käyttäjä Pompula kirjoittanut 05.02.2010 klo 13:14

Olga Kippari kirjoitti 5.2.2010 9:19

Ilmeetkin ovat muuttuneet, vai eikö niitä ole enää ollenkaan.

Minullakin on tunne siitä, että olen ilmeetön. Kasvoni on usein, kuin vahanaama, tai sitten olen pelästyneen näköinen. Hymyilen harvoin. Minulle on monesti sanottu, (joskus aikoja sitten) että ilmeeni kertovat kaiken. Nyt tuntuu siltä, että ilmeeni on suljettu. Olen allapäin ja totisen näköinen. Toki yritän vieläkin esittää pirteää. En oikein tiedä mikä mekanismi tässä on. Milloin esittäminen lähtee päälle? ja miksi?

Käyttäjä Olga Kippari kirjoittanut 05.02.2010 klo 14:45

En minäkään saa paljon mitään aikaiseksi, jotenkin suoriudun pakollisista asioista. Kaikki on pysähtynyt paikoilleen. Aika vain lipuu ohi, yhtäkkiä on mennyt monta päivää, viikko, viikkoja. Mihin aika katoaa niin nopeasti, en saa siitä otetta. Päivät kuluvat kuin sumussa, tarkoituksettomana virtana. Olen sulkeutunut itseeni, en jaksa muuta.

Entisen minän esittäminen menee kai päälle siksi ettei kukaan huomaisi. Ainakin itse yritän peittää, en halua muiden tietävän. Joskus pakotan hymyn kasvoilleni, se näyttää varmaan karnevaalinaamarin irvistykseltä. En katso enää peiliin.

Käyttäjä saskiasydan kirjoittanut 06.02.2010 klo 08:28

Miustakin on tullut ilmeeton. Sisallani toki saattaa hyoria paljonkin tunteita, mutta kasvoille niita paatyy vain pakottamalla. Naytan nukelta, feikilta, valheelliselta. Kai sen nakee kilometrien paahan, etta ei se hymy, tai se nauru ole aitoa. Silti on pakko esittaa, jostakin syysta. En edes tieda miksi.
Olen vankina taman kaiken takana. mina olen siella sisalla, mutta en saa itseani masennuksen ja ahdistuksen synkan pinnan lapi esille enaa.

Käyttäjä Pompula kirjoittanut 06.02.2010 klo 22:03

Minustakin tuntuu siltä, että hymyn yritykseni näyttää, jos ei karnevaalinaamarin irvistykseltä. Niin joltakin aivan muulta, kuin pitäisi.

En tiedä mitä luet pakollisiin asioihin, mutta viime aikoina en tunne saaneeni paljon mitään aikaiseksi. Siksipä asuntonikin on melkoisen sekamelska. Huomaan, että se tavoittelee samoja elementtejä, kuin mieleni. Kun saan pienen määrän tiskiä tiskattua, on saman verran jo kertynyt lisää. Nyt yritän ihan tietoisesti saada asuntoani siistimmäksi, ehkä myös mieleni silloin olisi enemmän sitä (järjestyksessä).

Käyttäjä Olga Kippari kirjoittanut 08.02.2010 klo 22:02

Samoja tuntoja kuin teillä. Sisäinen elämäni ei näy mitenkään päällepäin ellen pakota itseäni jonkinlaiseen ilmaisuun. Harvoin enää jaksan niin tehdä. Ehkä en edes tunne siihen tarvetta, en juuri kaipaa vuorovaikutusta muiden kanssa.😑❓

Pakolliset asiat, syöminen ja kaupassakäynti, jotkut velvollisuudet, siinä kai kaikki. Siivoamista en ajatellut pakollisena. Tiedän millaista on kun ei jaksa pestä kuin muutaman astian, tiskaaminen muuttuu loputtomaksi tehtäväksi jota ei jaksa enää edes yrittää.

Käyttäjä Tammi79 kirjoittanut 09.02.2010 klo 13:21

Ohoh, ihmeellistä nähdä että joku muukin kärsii tästä ongelmasta. Minulle tämä on ollut tuttua jo muutaman vuoden ajan ja sen on hyvin todennäköisesti saanut aikaan krooninen masennus. Tuntuu että sisälläni ei ole mitään mistä ammentaa, ei ajatuksia, tunteita, kaikki on samantekevää.

Näistä kirjoittelinkin jo tuohon omaan viestiketjuuni "Pelkkä ihmiskuori".

Miten te ihmiset taistelette tai yritätte selviytyä tämän "ongelman" kanssa?

Käyttäjä Pompula kirjoittanut 09.02.2010 klo 19:41

Hei, Olga Kippari

Minä kyllä kaipaan vuorovaikutusta ja sosiaalisuutta, sillä neljän seinän sisällä itsensä kanssa kieriskely, joka ei johda mihinkään, ei ole kovin mieluista.

Noita pakollisia asioita minäkin suoritan. Tahtoisin saada aikaan paljon enemmän, mutta en voi pakottaa psyko-fyysistä olemusta muuhun, kun se pystyy ja se tietenkin aiheuttaa turhautumista.

Hei, Tammi79

Minullakin on takana muutaman vuoden krooninen masennus, tai tiedä mitä siitä psykiatri sanoisi 😮 Diagnoosejahan tulee aina lisää. Minusta tuntuu välillä ihan ulkopuoliselta, että katselen jostain ulkoapäin, enkä tunne olevani minä. Sitä on niin vietävän vaikea edes selittää, sitä tunnetta kun ei tunne olevansa olemassa tai ei tunne olevansa tässä.

En muista olenko lukenut tuota: Pelkkä ihmiskuori ketjua. Enkä nyt juuri jaksakaan.

Ei sen ongelman kanssa voi mitään. Se tulee yhtäkkiä yllätäin ja joskus sitä ei ole. Miten taistelet ”haamun” kanssa? Sairaanhoitajan kanssa yritetään tätä työstää. Minusta tuntuu, että tätä ongelmaa oikein ruokkii, jos vetäytyy pois sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja / tai on sellaisessa seurassa, jossa ei tunne oloaan omakseen. Tiedän kokemuksesta 😉

Käyttäjä Pompula kirjoittanut 09.02.2010 klo 19:57

Minäkö se olen tässä?

Tässä on ihmisen ruumiit ja raajat

Mutta missä minä olen?

Mitä ovat nämä ruumiit ja raajat?

Kenelle ne kuuluvat?

Tässä olen

Asuntoni

Miksi asun täällä? Miksi olen täällä?

Miksi minulla on näin outo tunne?

Mitä se tarkoittaa?

Miksi minusta tuntuu tältä?

Miltä minusta oikeasti tuntuu?

... ja sitten ehkä alkaa pelottaa

Käyttäjä Piakristiina kirjoittanut 09.02.2010 klo 21:51

Tuntuu niin tutulta tekstiltä. Kirjoitin aikaisemmin tänne siitä kuinka tuntuu kuin olisin vain ilmaa muille ihmisille. Haluaisin vain olla kotona tai jos on pakko tehdä töitä nin tekisin mielummin niitä rauhallisessa paikassa yksinäni. KUljen päivästä toiseen tyhjänä kuorena kotoa töihin ja töistä kotiin. Hoidan pakonomaisesti välttämättömimmät asiat kuten kaupassakäynnit ja siivoukset. Illat istun tv:n ääressä tuijottamassa muiden elämää jossain muualla. Pikku hiljaa hiivun varmaan savuna ilmaan jättämättä jälkiä.

Käyttäjä Olga Kippari kirjoittanut 22.02.2010 klo 10:36

Masennus tämän on minullakin saanut aikaan. Se on hiipinyt vähitellen enkä aluksi tunnistanut mistä on kyse. Samoja kysymyksiä: Miksi olen täällä? Miksi tuntuu tältä? Mitä oikein tapahtuu? Toisinaan se on pelottavaa, mutta usein ei tunnu miltään. Olen olemassa vain omassa itsessäni, kuoren sisällä. Kukaan ei enää näe minua, enkä haluakaan tulla nähdyksi.

Miten tämän olotilan kanssa tulee toimeen, miten selviytyy? Sitä minäkin olen kysynyt itseltäni monta kertaa. En ole keksinyt keinoja vielä, olen vasta havahtunut huomaamaan missä olen. Odotan että hahmottaisin mitä minun pitää tehdä, että löytäisin jonkinlaisen elämänlangan. Sanotaan että ulkoilu auttaa mutta itse en jaksa ulkoilla, ainakaan vielä. Hyvästä ruokavaliosta yritän pitää huolta.

Käyttäjä Olga Kippari kirjoittanut 11.03.2010 klo 08:26

Kuljen sumussa, jokainen liike on työn ja tuskan takana. Laahaan ajatuksiani perässäni, ne jättävät nihkeän vanan jälkeensä kuin limainen etana. Välillä sumu muuntuu liejuksi johon olen uponnut melkein kokonaan. Yritän pysyä pinnalla, kohoan ja vaivun edestakaisin. En tiedä koska katoan liejuun. Olenko minä olemassa 😑❓

Toisaalta on aikomus. Toivottavasti se on tie ulos.

Käyttäjä rsnn kirjoittanut 11.03.2010 klo 15:23

Hei,

Oma oloni on usein samanlainen. Minne minä katosin, missä on se OIKEASTI pirteä ja sosiaalinen ihminen. Tuntuu kuin usein vetäisin maskin naamaan ja olen juuri sellainen, millaisena ihmiset ovat oppineet minut tuntemaan. Todellisuudessa "se minä" ahdistaa ja haluaisin vain kääriytyä peiton alle ja jäädä sinne, en koskaan enään nousta ylös. Joskus tekisi mieli repiä se maski pois naamasta ja näyttää muille että, tässä minä olen, oikeasti masentuneena ja väsyneenä maailmaan, mutta toisaalta, en halua. En halua huolestuttaa muita ihmisiä sillä että minulla on paha olla.

Voimia sulle, koita pärjätä ! Täällä tiedetään miltä sinusta tuntuu. 🙂

Käyttäjä samppa123 kirjoittanut 16.03.2010 klo 19:21

Itsellä samanlaisia tunteita. Äärimmäisen huono itsetunto ja alemmuuden tunne
muihin normaaleihin ihmisiin verrattuna vaikuttaa minuuteen ja välillä sitä
joutuu miettimäänkin että minkälainen olen ihmisenä, eikä aina löydä edes
siihen vastausta=/

Jos vaan jostain löytäisi sen tunteen että on itekkin ihmisenä
arvokas eikä paha olo ole oma vika, ja se ei tee ihmisenä musta arvotonta
jos mulla on psyykeen häiriöitä ja masennusta! Miksi sitä kelaa vaan niitä ns.
huonoja piirteitä itsessä ja alentaa itsensä muihin verrattuna, vaikka ihan varmasti
sitä on itessäkin paljon hyvää, mutta kun kelaa kaikki vaan sen pahan olon
filtterin kautta ja silloin hyvätkin asiat saa tuntumaan virheille elämässä ja muistaa
vaan kaikki paskat asiat elämässä eikä osaa mitään positiivista odottaakkaan!
Silloin kun on todella paha olla unohtaa kokonaan itsensä eikä uskalla melkeen peiliin katsoa kun siellä on se kaikessa epäonnistunut ja täynnä vikoja oleva ihminen, eikä
sellaista kukaan tahdo tunnustaa itsessään. Vaikka noin ei ole niin siltä se tuntuu
välillä eikä siitä tunteesta pääse eroon!

Ei se auta että joku sanoo, että sä olet hei
mukava ja sussa on hyvää se ja se, vaan silloin sitä kelaa että toi vaan yrittää olla mukava tällaselle päävikaiselle ja epäonnistuneelle luuserille! Se pitää löytää itsestä että hyväksyy itsensä kaikkine vikoineen, ja koittaa vielä elää niitten kanssa jonka lisäksi niin ylivoimaiselta kuin se tuntuukin niin hyväksyy sen että itessä on varmasti hyviäkin luonteenpiirteitä jotka on vaan hukkunut sinne pahanolon suohon! Ne pitää löytää ja nostaa esille jotenkin.. itellä se ei ainakaan onnistu yksin sen tiedän! Puhua pitää ja pitää löytää oikea terapeutti tuolta kunnalliselta puolelta ja oikeat lääkkeet, jtka nekin on nyt jatkuvasti hakusessa ja tuntuu täysin epätoivoiselta, mutta jossain on se entinen ihminen vielä mussa sisällä joka tietää että asiat voi mennä vielä paremmaksi!

Minä kuten moni muukin ei paljoa vaadi.. edes vaikka kerran kuussa
yksi hyvä päivä jollain tuntuu koko päivän että nyt on hyvä olla! Jos se yksikin päivä
on ollut niin sen voi saada ja pitää saada avun kanssa pysyvämmäksi olotilaksi! Itellä on jatkuvaa taistelua oman pahan olon kanssa, ja olen kelannut niin monta kertaa ottaa lääkkeitä sen verran että varmasti nukahdan lopullisesti eikä tarvi enää ikinä miettiä mitään ahdistuksia ja pahaa oloa!

Nyt kuitenkin vihdoin sen kunnallisen palvelun piirissä, joka on hidasta, tuskaisen hidasta, välillä hyvin kylmää ja matemaattisen robottimaista, mutta kuitenkin se on alku johon tartuin ja jotenkin
olen päättänyt että nyt pitää vaatia!! Eihän fyysistä jatkuvaa kipua tuntevaa ihmistäkään jätetä hoitamatta, joten henkisellä puolella on oltava sama oikeus
apuun!

Toivottavasti joku pystyy samaistumaan ja kenties saamaan tuosta jotain toivon
kipinää! Älkää luovuttako vaan vaatikaa ja jos ette itse jaksa niin laittakaa
joku muu vaatimaan apua teille!

Käyttäjä Olga Kippari kirjoittanut 31.03.2010 klo 21:39

Olette tärkeitä ihmisiä, annatte toivoa 🙂🌻 Minäkin olen jaksanut hakea apua, pakotin itseni siihen, koska en halunnut vajota aina vain syvemmälle. Avun hakeminen on kyllä raskasta kun on heikossa kunnossa. On paradoksaalista, että ihmisellä pitää olla voimia hankkia apua itse juuri silloin kun voimia on vähiten. 😟

En ole kai enää ihan kadonnut.