Olen 22-vuotias mies joka kärsii sosiaalistentilanteiden pelosta ja ahdistus/paniikkikohtauksista.
En ole aikaisemmin kirjoitellut vaivoistani nettiin ja tämä viesti onkin ehkä enemmänkin päässä pyörivien asioiden purkamista.
Sain tuossa aikaisemmin päivällä normaalia pahemman paniikkikohtauksen. Kauhea olo, itkukin pääsi.😭
Olen aina ollut vähän ujo ja ylianalysoiva itseäni kohtaan. Ensimmäiset oireet näkyivät tammikuussa 2012 kun jatkoin opiskelua asepalveluksen jälkeen.
Kaikenlaisista ryhmätilanteista tuli vaikeita. Pitkän aikaa hoidin tätä alkoholilla, vasta viime syksynä uskaltauduin puhumaan lääkärille asiasta.
Määräsi jännitykseen propralia josta hyötyä tietyissä tilanteissa ja jälkeen päin vielä citalopram 20mg + opamoxia ahdistukseen ja pahentuneeseen sosiaalifobiaan.
Noita SSRI lääkkeitä en ole alkanut syömään koska kuullut niistä lähestulkoon pelkkää negatiivista. Bentsot auttaneet kohtauksiin ja niihin
tilanteisiin joissa propralit ei auta, mutta niitä määrättiin vain väliaikaiseen käyttöön masennuslääkkeiden kanssa.
Psykologille on lääkäri ehdotellut, että varaisin aikaa ja jonne soitinkin viime jouluna
mutta hän ei osannut antaa aikaa silloin. Enkä ole sen jälkeen sinne soittanut (Jostain syystä en uskalla).
Tein viimevuonna suht asiakaspalvelu täytteistä työtä huolto hommissa jossa siis käytiin monen ihmisen kodissa päivittäin ja tuo työ ei itselle oikeen
sopinut. Paloin loppuun tuossa työssä. Loppu vuodesta vaihdoin työpaikkaa, teollisiin hommiin mutta siellä sain niin pahan paniikkikohtauksen, että otin lopputilin koeaikana, kenellekkään mitään asiasta ensin puhumatta. Olin 6kk työttömänä ja nyt taas olen niissä samoissa asiakaspalvelu hommissa paloin loppuun aikaisemmin.
Voin jo nyt tuntea sen saman vanhan pannan. Pannan joka taas kiristää päätäni jokaisen tuntemattomalle ihmiselle sanotun hieman värisevän lauseen jälkeen,
jokaisen puhelin soiton jälkeen ja näistä seuraavan ahdistuksen.
Samalla minun pitäisi olla iloinen, että löysin työpaikan tässä taloustilanteessa. Jostain pitäisi myös löytää rohkeutta ottaa yhteyttä tuohon psykologiin.
Vai onko siitäkään apua..
Asun äitini luona ja hän on iloinen, että löysin työpaikan ja tämä vain lisää suorituspaineita ja ahdistusta.
Äidilleni en ole kertonut vaivoistani koska en halua aiheuttaa hänelle lisää stressiä.
Miten te jotka olette kertoneet läheisillenne tilastanne ovat suhtautuneet ja vastaanottaneet tiedon?
Oletteko kerralla täräyttäneet tiedon vai pikku hiljaa?😐
Aikaisempi paniikkikohtaus laittoi taas miettimään mikä on tärkeää tässä elämässä.
Kerrot kuin omasta nuoruudestani, jolloin olin myös toivottoman ujo mutta paikkasin puutteeni juopottelemalla enkä kertonut kenellekään. Olen käynyt elämääni läpi toisaalla täällä keskustelussa joten en ala vaikeuksistani tähän enää kertomaan. Olen jo yli viis'kymppinen ja elämäni meni täysin pilalle ujouden takia. Minun nuoruudessani ei puhuttu paniikkikohtauksista mutta varmaan kyse oli samasta asiasta. Puristava olo ja halu painua maan rakoon.
Sua kuitenkin suosittelen hankkimaan apua ongelmaasi ja kertomaan myös äidillesi mutta jos suhde äitiisi ei ole täysin avoin, kerro pikkuhiljaa ja sieltä helpoimmasta päästä alkaen vaikeuksistasi. Lääkityksistä en osaa sanoa muuta kuin että jos niitä alkaa käyttämään se voi jäädä aika ilkeäksi tavaksi. Mutta johonkin ryhmäterapiaan kannattaisi pyrkiä. Jos et pääse kunnalliseen mene yksityiseen vaikka maksaisi maltaita. Mutta jos et heti pääse ryhmään ota yksityisterapiaa. Helpottaa oloa kun saa kertoa sellaiselle joka ymmärtää. 🙂👍
Mulla on kans masennusta ja sosiaalista fobiaa. Sosiaaliset vaikeudet alko jo lapsena. Kaupassa käynnit ym. Yhtä helvettiä.
Ite syön kyllä ssri lääkettä, koska alkoi jo toimintakyky pikkuhiljaa mennä huonoks ja vetäydyin kaikesta sosiaalisesta kontakteista. Palasin just töihin oltuani hetken saikulla masennuksen takia. Mulla tuo lääke hiukan auttaa aktivoitumaan ja se kai sen lääkkeen tarkoituskin on. Mutta yhtä helvettiä tää töissä oleminen kuitenkin näyttää edelleen olevan ja ihmisten näkeminen ja jutteleminen. Eipä tässä pahemmin edes työkaverille uskalla suutansa avata, kun sosiaaliset tilanteet ahdistaa.
Äänen värinä ja punastuminen ja kehon täriseminen sekä sanat ja puhe takkuilee. Joskus saattaa olla parempia päiviä, mutta eipä näytä ongelmat vaan mihinkään häviävän.