Miltä susta nyt tuntuu?

Usko pois että itsemurha satuttaa tavalla jota ei ole toista. Mun veljeni tappoi itsensä 20 vuotta sitten ja yhä edelleen koko perhe kärsii. Itse olen sairastunut todella pahoin henkisesti tämän vuoksi.

Aina jää ihmisiä kaipaamaan ja syyttämään itseään. Kannattaa elää heidän vuokseen.

Haluaisitko kertoa mikä sinun elämässäsi on sitten noin huonoa, että mietit itsemurhaa? Ja älä vastaa vaan, että kaikki koska se ei nyt kelpaa vaan kerro ihan kunnolla.
Saat samalla purkaa omia ajatuksia muuallekkin kun itsellesi.
Me täällä halutaan vaan auttaa muita samoista ongelmista kärsiviä tai vaikka ei olisi samoja psyykkisiä sairauksia niin silti tukea on tarjolla.
Paljon voimia ja tsemppiä sinne! ☺️❤️

Minusta tuntuu usein aivan samalta, siltä että haluaisin nyt vaan pois. Ja minullakin niillä kriittisimmillä hetkillä, ja tavallaan edelleen koko ajan, ainut asia minkä vuoksi elän, on se etten halua tehdä sitä muille. Se tuntuu ihan hirveältä, että pitää olla täällä "vain" muiden takia. Ja sitten vieläpä usein tuntuu, että ne ketä itse eniten haluaisin nähdä, eivät ota minuun mitään yhteyttä. Ei heillä ole aikaa. Heillä on kiire, oma elämä. Miksi sitten eläisin heidän vuokseen?

Ja sitten toisaalta tiedän, etten mitään kuitenkaan pysty itselleni tekemään. Tapoja on monia, mutta kuitenkin kaikissa on joku syy, miksi ei. Olen jo itsekin kyllästynyt näihin samoihin ikuisiin ajatuksiin. :,(

Minä olen ollut monesti siinä tilanteessa, että itsemurha on ainut järkevä vaihtoehto. Tai siis olen vakaasti uskonut niin. Olen jopa ajatellut, että lapsillekin olisi parempi, jos lähtisin. Että olen niin kelvoton, ettei minulla ole edes oikeutta elää. Näin jälkikäteen tuo kaikki on ihan järkyttävää. Miten olen voinut vakaasti uskoa, että jopa lapsille olisi parempi, että lähtisin?! Sehän olisi lapsille hirvittävää ja traumaattista, jos äiti tekisi itsemurhan. Se on masennuksen ääni, joka noin puhuu. Siellä syvimmässä syöverissä, pimeydessä ja toivottomuudessa ei kykene näkemään poispääsyä, ei kykene uskomaan, että tilanne voi vielä joskus helpottaa ja usein niin käykin. Jos on ihan akuutti hätä, niin suosittelen menoa päivystykseen. Tärkeintä on, ettei jää yksin pahan olonsa kanssa vaan hakee apua. Tiedän, että kun voimat ovat vähissä ja on tosi paha olla, avun hakeminen voi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta, mutta kyllä se kannattaa. Joka kerta, kun olen päässyt osastolle olen ollut samaan aikaan pettynyt, että taas täällä, mutta myös tosi helpottunut, että nyt ei enää tarvitse taistella yksin vaan saa apua, saa levätä, saa jutella hoitajien ja muiden potilaiden kanssa jne.

Nyt, kun katson taaksepäin, olen onnellinen siitä, että olen epäonnistunut yrityksissäni. Kaikkien vuosien jälkeen on löytynyt lääke, joka selvästi on auttanut ja mieliala on parempi kuin vuosiin. Toivottavasti toipuminen jatkuu edelleen. Mutta jos ei jatku tämän enempää, niin olen kyllä tyytyväinen tähänkin tilanteeseen.

Voimia kaikille, joilla on paha olla ja hakekaa apua! Myös vertaistukiryhmistä voi olla iso apu. Mä laitoin joskus googleen hakusanoiksi apua masennukseen ja löysin tämän tukinetin, Mieli Maasta ry:n vertaistukiryhmät ja paljon muutakin hyödyllistä.

Suuri kiitos kaikille vastanneille!

Baileys - mulla on koko elämän kestänyt ahdistuneisuus ja masentuneisuus riesana. Nyt todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriökin, kun tuli mania ja menin pilaamaan paljon asioita (ennestään monen pilatun lisäksi).

Mulla on ollut paljon suunnitelmia, mutta ahdistus ja masennus pitää niin väsyneenä etten jaksa. Jälkikäteen katseltuna on ollut myös niin, että kun on mennyt "kovaa", olen pilannut asioita, ja alakulon tullen joutunut yrittää jaksaa paikkailla.

Terveys oireilee ja parisuhteessa menee paljon pieleen. Kumpikin ollaan yritetty saada töitä, hakea opiskelemaan, mitä vain, ja jatkuvasti tulee paskaa niskaan.

Mielekkyys on TODELLA pahasti hukassa, yhä. Varsinkin nyt, kun sai vielä elinikäisen diagnoosin ja se laskusuunta on vasta alussa. Tiedän mitä pari kk. eteenpäin tulee taas olemaan.

Hei Harmaahylje!
Yritetään jaksaa.Minä yritin toissapäivänä itsemurhaa lääkkeillä ja mies ja lapsi oli aivan kauhuissaan. Luulin että heille olisi parempi jos olisin pois muttei kuulemma ole.

Mä olen myös vuosia ja vuosia miettinyt itsemurhaa. Joskus ne ajatukset katoaa hetkeksi pois, mutta silti ne kolkuttelee tuolla takaraivossa.

Nyt pari kuukautta terapiassa käyneenä, tajusin että itsemurha on maailman itsekkäin teko, kuinka moni ihminen jäisi suremaan loppuiäkseen ja elämään siinä epätietoisuudessa minkä itsemurhani aiheuttaisi. Minulla myös kaksi lasta, en heidänkään takia voisi itseäni tappaa vaikka edelleenkin olen sitä mieltä, että kaikilla olisi parempi ilman minua.

Toivon sulle hirmuisesti tsemppiä! Ei se itsemurha todellakaan ole mikään hyvä ratkaisu! Ja pura sitä paskaa oloa täällä kirjoittamalla, se helpottaa useimpia.
🙂🌻

Hei kaikki, ja kiitos jokaiselle vastauksista.

Painiskelen edelleen tämän ristiriidan kanssa, että haluaisin pois, mutta en voi satuttaa läheisiä. Tilanne johtaa siihen, että kärsin itse, ja olen klaustrofobisessa tilanteessa ilman mitään mahdollisuuksia saada apua tai hengähtää.

Sain tosiaan bipolaarisen mielialahäiriön diagnoosin ja lääkkeeksi litiumin. Vaikka kuinka anelin, varsinainen masennuslääkkeeni otettiin pois. Sanoin, että olen viidesti yrittänyt elää ilman ko. lääkettä, ja aina on ollut hilkulla olenko edes selvinnyt yrityksestä. Mutta ei minua uskottu. Ja nyt on tilanne sitten se, että fluoksetiini on käytännössä poistunut elimistöstä, ja tapan itseni heti jos vain hetkeksi saan käärittyä ajatukseni siihen, että läheiseni muka selviäisivätkin hyvin.

Maniaa ei ole tullut uudestaan, mutta välillä niin hirveä ärsyyntyneisyys ja maailman- sekä itseni inho, ja välillä taas hirvittävä uupumus ja tunne, etten voi elää tällaista elämää. Kaikki tuntuu vieraalta. Minä itse, unelmani (eivät ne koskaan tunnu toteutuvan), pyrkimykseni (sairastunkin koko ajan, mistään ei tule mitään), jopa rakkaat ihmiseni. Ennen koti, perhe ja puoliso tarjosivat turvaa, nykyään tuhoutunut psyykeni pilaa nekin minulta.

Lähdössä ollaan, edelleen. Heti kun omatunto hetkeksi nukahtaa ☹️

Sama täällä.

Sama täällä, vaikeaa on, Oxamin ainoa joka auttaa, suuret annokset, ei voi joka päivä ottaa.