Tervehdys,

Hyvin kuvailet tuntemuksiasi. Puhuminen on kai ainut lääke ahdistukseen ja masennukseen, vaikka aina ei löytäisi oikeita sanoja. Liikuntakin auttaa, hienoa jos jaksat käydä liikkumassa. Muista, ei peli ole vielä menetetty.
Masennuskausia on itsellänikin takana ja nyt pieni ahdistus päällä. Vähän pelkään että josko tässä taas upotaan syvälle veteen. Ei jaksaisi...
Intensiivinen terapia kuulostaa mun mielestä hyvältä, varsinkin jos saat siihen KELA -korvauksen.
Pahinta kausissa on kun ne palaa aina uudestaan. Välillä tuntuu että oma syntymä on ollut suuri virhe. Kamalaa ajatella näin, mutta toisaalta taas, on hetkiä kun elämä on ollut oikein ihanaa. Nyt taas mietin voiko se olla.
Koitetaan pitää pää pinnalla. Muista ettet ole yksin. Kirjoita ihmeessä lisää, mä kyllä luen.

Mun mielestä Arska80 sun ei tarvii yksin yrittää pitää päätä pinnalla. Ei kukaan yksin koko aikaa jaksa.
Terapiassa sais puhua luotettavalle ihmiselle juuri niin kun tuntuu ja hänellä voisi olla tarjolla eri näkökulma moneen asiaan.

Sitten pieni lenkki silloin tällöin ulkona vois osaltaan auttaa.

Tietty se harmittaa törmätä naiseen joka ei sitten halunnut muuta kuin kaveruutta. Olet kuitenkin uskaltautunut tutustuun uuteen ihmiseen.

Tsemppiä! Kirjoita tänne vaan uudelleen!

Hei Arska
tekstisi oli tosi koskettava ja liikuttava.
Minä en lainkaan usko sinun olevan arvoton. Ajattele nyt sitäkin ystävääsi, joka pelkäsi sun tehneen jotakin itselleen. Hänen reaktionsa kertoo siitä, että hän todella välittää sinusta. Työelämässä moni stressaa ja ahdistuu ja kokee olevansa huono. Yritä katsella itseäsi ulkopuolelta. Tuomitsisitko toiset ihmiset / työkaverit samalla tavalla kuin tuomitset itsesi?
Mitä tulee rakkauteen - joo, sekin on totta, että rakkaus on helpompi löytää, jos on hyvä olla itsensä kanssa, mutta ei se niinkään mene ettei surullinen ihminen rakkautta voisi löytää tai olla rakastettava. Tämä tällainen positiivisuuslätinä vaan on niin muodissa. Rakkaushan on sitä, että olet tärkeä ja ainutlaatuinen sellaisena kuin olet - niin kuin oletkin. Se tyttö, jonka kanssa vietit aikaa, varmasti piti sinusta valtavasti. Jos ei rakkauteesi vastattu, se on tietenkin viiltävän tuskallista, mutta hän viihtyi seurassasi ja välitti sinusta.
Minusta kuulostaa, että näet ja tunnistat tilanteesi aika hyvin. Ymmärrän myös taloudellisen paniikkisi ja stressin intensiivisen terapian hinnasta. Voisitko ajatella sitä investointina omaan tulevaisuuteesi? Että jos voisit paremmin, olisi työelämäkin sinulle vähemmän ahdistavaa ja pystyisit sitä kautta varmemmin itsesi elättämään?
Tämä palsta on myös hyvä paikka vertaistuelle. Kirjoittelin tänne masennuksesta toipuessani ja vertaistuki tuntui tärkeältä. Kaikkea hyvää sulle!

Pakko kommentoida kun tuntuisi että itse olisi tuon osittain kirjoittanut tosin naisnäkökulmasta.

Oli mies johon syvästi ihastuin, olin varma että hänellä oli tunteita myös minua kohtaan. Viestiteltiin paljon todella paljon..kevät, kesä..syksy..hän sai tuntemaan mut todella erityiseksi. En koskaan tuntenut samalla tavalla. Koska olin aina ihastunut varattuihin miehiin ja muutenkin lapsuuden ja nuoruuden traumojen takia todella vähän miehistä kokemusta. Mutta nyt.. tämä mies vei totaallisesti jalat alta. En uskonut että hän kiinnostuisi minusta. Kuitenkin mulla huono itsetunto ja tosi vaikea luottaa ihmisiin. Pari kuukautta kesti ennenkuin tajusin että hän on myös kiinnostunut todella. Kiinnyin häneen todella paljon, olin niin ihastunut että en tajunut antaa hänelle tilaa. Kesällä käytiin kahvilla ja meillä oli hauskaa. Meillä on niin samanlainen ajatus maailma...mutta Pari kuukautta sitten viestittely väheni ja hän ei enää vastannut viesteihin. Tapahtui se mitä pelkäsin. Hän hylkää.. Eihän meillä mitään suhdetta edes ollut. Lähinnä jotain tapailua ehkä tutustumista. Olin kiintynyt häneen liikaa. Itkin itseni usein uneen. Laitoin viimeiset pari kk viestiä aina silloin tällöin kyselin kuulumisia mutta ei vastausta. Silloin juu. Sattui todella paljon että näin että oli online tilassa mutta ei reagoinut mitenkään minun viesteihin. Kerran sitten laitoin inhottavan viestin että aikaa viestitellä muille mutta ei mulle. Sen jälkeen hän etääntyi entistä enemmän. Se oli tasan kuukausi sitten kun oli itsenäisyyspäivä.
Teini-iässä (nyt olen 31v) oli tapaus jossa mies sanoi pitäneeni mua vain ystävänä vaikka tiesi että mulla on tunteita häntä kohtaan. Hän käytti niitä hyväksi ja sen takia on vaikea luottaa miehiin. Tämä uusin tapaus.. siinä heijastu lapsuuden traumat. Hylätyksi tulemisen pelko.. en voinut päästä irti vaikka oli pakko. En voinut uskoa että se kaikki ihana mitä meillä kesällä oli, oli nyt ohi. Nyt 2kk jälkeen päin alan ymmärtämään asioita. Harmittaa ettei silloin ihastuneena tajunnut. Haluaisin päästää irti mutta se on vain niin vaikeaa.
Mulla on ollut teini-iästä asti masennusta ja välillä ollut parempi ja välillä huonompi. Oli pitkästä aikaan hyvä fiilis tän ihastuksen myötä vaikka pelkäsin että se loppuu..ja niin se loppui. Omaan mokailuuni. Kun en vain tajunnut antaa miehelle tilaa.. Ei me edes seurusteltu ja epäilin häntä kaikesta. Kaikki draama oli mun omassa päässä.

Mua ahdistaa todella että hän nyt tietää että on tällainen masentunut roikkuja. Vaikka en halunut roikkua. Hän oli liian hyvä ihminen kohdeltavaksi niin huonosti kuin minä viimeisinä viikkoina tein. Pari viikkoa sitten kerroin masennuksesta jonka takia olin ollut sietämätön. Oon monta kertaa yrittäyt poistaa hänen numeronsa puhelimesta mutta aina lisännyt uudestaan ja laittanut viestiä. Eilen viimeksi..kerroin että haluaisin nähdä viimeisen kerran ennen kuin haen apua. Hän tietää että mulla on ollu rankka elämä mutta ei kuitenkaan kaikkea. En kuitenkaan viestiä häneltä saanut. En vain pysty jatkamaan elämää jos en saa varmuutta asioihin. Voisin vain mennä hänen työpaikalleen ilmoittamatta mutta nyt olen niin huonossa kunnossa etten hänen halua näkevän.
En pysty häntä poistamaan facebookista koska meillä on muutamia samoja tuttuja mutta päätin että pidän taukoa sieltä. Tuntuu nähdä pahalta hänen nimensä siellä.

Mulla on ihan sama fiilis että murjotan ihan turhan takia mutta mulle tää oli iso asia ja vaikuttaa muhun todella paljon. En tiedä milloin pääsen tästä lopulta yli. Olen muutaman kerran melkein päässy..mutta sitten laitan hälle viestiä ja itken loppu yön kun hän ei taaskaan noteeraa siihen mitenkään. Lopulta tiesin ettei meidän välille olisi voinut syntyä mitään suurempaa mutta olisin halunut hänet pitää ystävänä. Tiesin ettei siitä tule mitään jos mulla on tunteita häntä kohtaan.

Joulun aikaan löysin tämän Tukinetin ja vihdoin sain aikaseksi itse kirjoittaa omista murheista. Ei muuten selviä... Kävin muutama vuosi sitten terapiassa ja nyt aattelin että pakko uudestaa hakeutua. En uskonut että masennus uusiutuisi ☹️ Haluan vain tän kaiken tuskan ja pahan olon pois. Oon henkisesti tosi rikki. Ei ole ketään kuka ymmärtäisi.

Tää on kyllä sekava viesti mutta jos haluat ni lue tuo minun aloittama viesti missä puin tätä samaa asiaa.

Moi

Kiitos kaikille jotka olette vastanneet ja lukeneet mun kirjoituksen. Must tuntuu, että olo menee vaan huonompaan suuntaan. Sain perjantaina paniikkikohtauksen joka tuntui ihan hirveältä. Tärisin, mun oli vaikeaa hengittää (hengitys värisi oudosti) ja tuntui ihan siltä, kuin pää ihan kirjaimellisesti hajoais. Tuo kohtaus lamautti mut ihan täysin. En saanut oikein nukuttua, ja eilen koko päivä meni oikeastaan sohvalla videoita katsellen. Ei tee mieli syödä, ei oo nälkä. Ei oo energiaa mihinkään. Haluaisin nukkua, mut ei nukuta.

Mulla on ihan hirveä olo. Tuntuu, että tää paniikkikohtaus ei oo kokonaan menny ohi. Mä oon pohtinu, et pitäiskö lähteä ensiapuun tms hakemaan jotain helpotusta tähän.

Onko olemassa mitään lääkettä jota apteekista saa ilman reseptiä, joka vois auttaa?

Must tuntuu, etten kestä tätä olotilaa enä pitkään.

En usko, että ilman reseptiä saisi mitään lääkettä mitä auttaisi. Jos on tosi huono olo, lähe vaan käymään päivystyksessä tai jos tuntuu, että jaksat huomiseen niin soita huomenaamulla terveyskeskukseen akuuttiaikaa. Tsemppiä! 🙂🌻

Arska80 kirjoitti 2.1.2017 22:36

Mä en oikein tiedä mitä mä tähän kirjoittaisin. Tuntuu vaan, että pakko yrittää edes kirjoittamalla puhua tätä pahaa oloa pois. Pahoittelen, jos tämä kuulostaa pitkäveteiseltä tai vaikeaselkoiselta.

Mua ahdistaa ihan h*elvetisti, ja tunnen olevani ihan yksin tän mun olotilan kanssa. Mä tiedän, että näin ei voi jatkaa ja mä tartten apua. Mä en vaan tiedä mistä ja miten. Parhaiten tätä olotilaa kuvastaa vertauskuvallisesti se, että mun olo on niinkuin olisin aavalla merellä, rantaa ei näkyvissä ja pää just ja just pinnan yläpuolella. Aina ajoittain tulee joku joka nykäisee jalasta syvemmälle, vaikka miten yrittää räpiköidä.

Viime kesä oli mitä oli, hetkittäin aika vaikeaa, mutta loppukesää kohden tuntui niinkuin olo olisi hieman parempi. Eräs tyttö lähestyi mua ja me alettiin tehdä juttuja yhdessä. Mussa heräs aika voimakkaita tunteita häntä kohtaan, ja oletin, että hänelläkin olisi jotain tunteita mua kohtaan. Me tehtiin minun mielestä asioita, mitä normaalisti toisiinsa kavereina tutustuvat ei tee. Me käytiin katsomassa auringonlaskuja, yöuinnilla... Me tehtiin päiväreissuja milloin lähikaupunkeihin, milloin kansallispuistoon, aina kahdestaan. Jossain kohtaa tajusin sitten suoraan kysyä, että missä mennään, ja kyllähän se oli aika lamauttavaa kun hän sanoi, ettei hänellä ole kuin kaverillisia tunteita mua kohtaan.

Tästä alkoi sitten aika rivakka alamäki ja mä ahdistuin ihan älyttömästi. Tuntui, että nyt se pää ei enää pysy pinnalla ja jotenkin "luovutin". Kävin kyllä töissä ja yritin vähän urheilla vapaa-ajalla. En pitänyt yhteyttä keneenkään ja jättäydyin muun muassa somesta kokonaan pois. Tässä kohtaa jotenkin heräsin siihen, että oikeastaan ketään ei kiinnosta mitä mulle kuuluu. Kukaan ei kysele, että miksei musta kuulukkaan enää mitään. Aivan sama vaikka kuolisin tänne kämppään, kukaan ei varmaan kaipaisi tai edes huomaisi, että mua ei enää ole. Täysin turha ja yhdentekevä.

Avasin jo heti tämän tapahtuman jälkeen sydäntäni eräälle kaverilleni jonka tiesin ymmärtävän minua edes jotenkin, ja hän osoittautuikin kyllä kultaa kalliimmaksi. Hän kuunteli mua puhelimessa, vaikka en meinannut itkultani saada sanottua yhtikäs mitään. Mä en itse muista näistä puheluista paljoa, tai ylipäätään siitä, mistä me keskusteltiin. Mä kävin silloin lähes joka ilta ajelemassa, kun autoillessa olo ei tuntunut yleensä niin pakokauhuiselta kuin kotona istuessa. Yhtenä iltana/yönä olin kai puhelimessa sanonut jotain aika itsetuhoista, mitä en kyllä itse muista. Seuraavana iltana mulla oli kännykkä ollut äänettömällä, enkä huomannut, kun hän oli huolissaan yrittänyt mulle soittaa 13 kertaa, ja lähettänyt kai kymmenkunta huolestunutta viestiä whatsapissa. Huomasin tämän ja soitin hänelle, jolloin hän taas vuorostaan alkoi itkeä hysteerisesti kun luuli, että olen toteuttanut mitä olin edellisenä iltana sanonut. Mulle tuli ihan älyttömän paha olo. Ei riittänyt se, että mulla on paha olo, vaan omalla olemassaolollani aiheutan toisillekin pahaa oloa.

Jotenkin se kokonaisvaltainen paha olo muuttui sitten myös fyysiseksi. Mun vatsa oli koko ajan sekaisin, ja lopulta mua alkoi närästää 24/7 niin kovasti, ettei tehnyt mieli syödä juuri mitään. Kävin muutamaan kertaan lääkärissä puhumassa vatsaoireista ja lopuksi lääkäri kysyi, voisiko närästyksen takana olla psyykkinen stressi. Ja sitähän se kai olikin joka sen aiheutti. Noh, sitten hajosi auto. Eihän siinä muuten mitään, mutta en enää voinut käydä öisin ajelemassa ja sitten sitä vain kärsi kotona. Yritin vaihtaa ajelun öiseen kävelyyn, mutta se vei vaan viimeisetkin unen rippeet, joten lopetin sen.

Jotenkin kai aika alkoi parantaa haavoja ja vatsaoireet alkoi pikkuhiljaa helpottaa. Sain auton korjattua ja oli taas yksi asia vähemmän stressattavana. Siirsin energiaa öisen ajelun sijasta öiseen valokuvaukseen. Kävin kuvaamassa erilaisia kohteita yöllä, ja jotenkin alitajuisesti nautin siitä hiljaisuudesta. Tai ehkä se oli enemmän sitä, että se vei ajatukseni jonnekin muualle, ja se helpotti oloa. 3kk Facebook tauon jälkeen menin takaisin naamakirjaan, ja aloin kommunikoida ihmisten kanssa. Tuntui, että ehkä tämä tästä pikkuhiljaa.

Mutta tosiasia on se, että mä roikun edelleen päivästä toiseen siinä rajamailla, onko pää pinnalla vai ei. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuu vetävän pään pinnan alle. Tänään töissä kävi ilmi, että minusta johtuneista syistä on tapahtunut muutamia virheitä. Ei mitään katastrofaalisia, mutta se riitti taas vetämään pään veden alle. Itken täällä, ja tekisi mieli repiä hiukset päästä kun olo on ihan hirveä. Siitä on nyt n. 4kk kun tämä tyttö jonka kanssa en edes seurustellut sanoi, ettei hänellä ole kuin kaverillisia tunteita mua kohtaan. Silti minuun sattuu edelleen aina kun törmään häneen jossain. Ymmärtäisin tällaisen, jos olisin 16v teini joka on juuri kokenut ensirakkautensa. Mä olen kuitenkin 36v mies ja tämä tuntuu lähes naurettavalta, miksi en pysty unohtamaan? Miksi mun maailma kaatuu aina, kun jotain ihan pientäkin tapahtuu?

Kun luen täällä ihmiskohtaloista joita elämä on oikeasti murjonut, musta tuntuu että olen vain säälittävä paska joka valittaa turhasta. Miksi mä en pysty elämään edes tällaisten pienten vastoinkäymisten kanssa? Miksi joka ikinen kerta kun jotain negatiivista tapahtuu, mä romahdan ihan täysin. Lisäksi pelkään kokoajan enemmän ja enemmän sitä, että teen virheitä, tai teen jotain väärin ja mulle nauretaan tai mua syytetään mun virheistä.

Mua ahdistaa mennä huomenna töihin. Mä en halua, kun en halua taas tehdä virheitä. Mua ahdistaa aina kun joudun päättämään jotain, kun pelkään kokoajan päättäväni ihan väärin. Musta tuntuu, että valtaosa mun ystäväpiiristä ei ymmärrä mitä mä käyn läpi pääni sisällä päivästä toiseen, aamusta iltaan. Hyvinäkin päivinä pelkään, että tapahtuu jotain joka taas romahduttaa minut. Mä elän elämääni ihan puutuneena.

Mä en halua olla yksin, mä haluan löytää jonkun kivan ihmisen joka välittää musta ja josta mä välitän. Vaikka mä oon henkisesti ihan loppu, mä uskon silti, että mulla ois paljon annettavaa jollekin. Muhun sattuu sekin kun mun kaveri sanoi, ettei tässä kunnossa saa etsiä kumppania itselleen. Pitää kuulemma ensin oppia rakastamaan itseään, ennen kuin voi rakastaa toista. Mä olen ollut tällainen jo vuosia ja vuosia. Onko minut siis tuomittu jäämään yksin, koska masennus ja ahdistus on sairastuttanut minut?

Kertokaa mitä mun kannattaisi tehdä? Olen käynyt terapiassa, syönyt mielialalääkkeitä ym. Ei niistä mistään saa kuin hetkellisen avun, jos sitäkään. Edellisen terapiajakson päätteeksi lääkäri kirjoitti, että mikäli masennus ja ahdistus akutisoituu uudelleen, hän suosittelee intensiivisempaa terapiaa. Tällä hän tarkoitti sitä, että hakeutuisin yksityiselle terapeutille ja hakisin siihen Kelan korvausta. Mulla on kuitenkin kokoajan hirveä ahdistus siitäkin, että en tiedä ollenkaan miten pitkälle mulla on enää töitä. Yritän säästää, jotta olisi sitten jotain jos jään työttömäksi. Terapia yksityisellä puolella on ihan hirveän hintaista Kelan korvausten jälkeenkin ☹️

Sinä joka jaksoit lukea tämän avautumisen loppuun saakka, kiitos ja anteeksi.

Mä oon ihan uusi täällä ja tulin, kun en oikeen tiedä mistä pitäis apua hakea. Kuulostaa niin tutulta tuo, että kun vähänkin jotain pientä vastoinkäymistä tulee eteen niin maailma kaatuu. Ei edes uskalla heittäityä tai olla onnellinen, kun aina jotain pahaa tapahtuu. Hetken ehtii iloita ja sitten kaikki riistetään. Pelottaa elää.

Vastoinkäymiset vaan seuraa toisiaan ja kokoajan on yksinäinen olo. Minulla on ystäviä, mutta kaipaisi enemmän ja että joku ymmärtäis. Ja niin kuin kirjoitit että kaverit sanoo että täytys oppia rakastamaan itseään.. Miten muka? Haluaisin tutustua ihmisiin ja käyn paljon treffeillä, mutta koen vaikeaksi näyttää sitä mikä oikeasti olen. Ulkoisesti olen ihan viehättävä ja tiedän että ihmiset luulee että kaikki on ok. Silti itken joka ilta, kun en kestä tätä yksinäisyyttä ja tuntuu että kaikesta täytyy aina selvitä yksin. Pelkään antaa itsestäni mitään kellekkään, koska olen oikeasti niin heikko. Eikä kukaan oikeen ole jaksanut edes kiinnostaa pitkään aikaan.

Huomaan myös katkeroituvani päivä päivältä enemmän. Ja tuntuu että ystävät on päässeet niin paljon helpommalla. Stressaan arkea niin paljon, että olen alkanut oireilemaan fyysisesti ja saan pahoja iho-oireita. En oikeen tiedä mitä pitäisi tehdä, sama rulla pyörii aina vaan eikä ikinä helpota. Ja tuo säälittävä paska -fiilis. Joka päivä myös. Inhoan itseäni kun mokaan ja tyrin jatkuvasti, inhoan että ajattelen vaan rumasti itsestäni ja inhoan sitä että valitan enkä jaksa ajatella enää positiivisesti. Kaikki "kaikella on tarkotus" -bullshitti vaan ärsyttää, koska ei se mene niin. Anteeks kirjotin vaan itsestäni, mutta noi fiilikset tuntui niin tutulta ja täyty päästä purkamaan..

viime kesänä kun tämän miehen kanssa paljon aikaa vietin, pelkäsin ja tiesin että se ilo ei tule kauaa kestämään. Pelkäsin kokoajan menetystä. Itkin monena iltana. Aina kun asiat menee hyvin ni sit jotain tapahtuu ja kaikki menee lopulta päin peetä. Tiesin sen tämänkin jutun kohdalla. Tämä mies kyllä sanoi että hän haluaa pitää minut ystävänä mutta en tiedä miten pystyn kun itselläni on syviä tunteita häntä kohtaan. Kaipaan sitä miten erityiseksi hän sai minut tuntemaan. Se ei ole enää sama.

Nyt masennuksen aikana on muutaman kerran kaupassa käydessä tullut ahdistuskohtaus. Halunnut vain pois sieltä ihmisten keskeltä. Monta vuotta oli kun selvisin ilman noita kohtauksia. Pitäisi yrittää töitä hakea mutta ahdistaa ajatus mennä työhaastatteluun, kehua itseään. Viime viikko oli tuskaa kun päivät nukkui ja yöt valvoi.. Päivän valoa ei juuri nähnyt.
Eilen olin kolmen päivän jälkeen hereellä iltaan asti. Näin päivän valon, kävin kävelemässä ja jopa aurinkokin pilkisti. Se piristi todella paljon. Jos yhtään pystyt ni käy kävelemässä. Ja silloin kun valoisaa. Tsemppiä sinne! samoissa fiiliksissä pyörin

imnothere kirjoitti 8.1.2017 23:45

Mä oon ihan uusi täällä ja tulin, kun en oikeen tiedä mistä pitäis apua hakea. Kuulostaa niin tutulta tuo, että kun vähänkin jotain pientä vastoinkäymistä tulee eteen niin maailma kaatuu. Ei edes uskalla heittäityä tai olla onnellinen, kun aina jotain pahaa tapahtuu. Hetken ehtii iloita ja sitten kaikki riistetään. Pelottaa elää.

Vastoinkäymiset vaan seuraa toisiaan ja kokoajan on yksinäinen olo. Minulla on ystäviä, mutta kaipaisi enemmän ja että joku ymmärtäis. Ja niin kuin kirjoitit että kaverit sanoo että täytys oppia rakastamaan itseään.. Miten muka? Haluaisin tutustua ihmisiin ja käyn paljon treffeillä, mutta koen vaikeaksi näyttää sitä mikä oikeasti olen. Ulkoisesti olen ihan viehättävä ja tiedän että ihmiset luulee että kaikki on ok. Silti itken joka ilta, kun en kestä tätä yksinäisyyttä ja tuntuu että kaikesta täytyy aina selvitä yksin. Pelkään antaa itsestäni mitään kellekkään, koska olen oikeasti niin heikko. Eikä kukaan oikeen ole jaksanut edes kiinnostaa pitkään aikaan.

Huomaan myös katkeroituvani päivä päivältä enemmän. Ja tuntuu että ystävät on päässeet niin paljon helpommalla. Stressaan arkea niin paljon, että olen alkanut oireilemaan fyysisesti ja saan pahoja iho-oireita. En oikeen tiedä mitä pitäisi tehdä, sama rulla pyörii aina vaan eikä ikinä helpota. Ja tuo säälittävä paska -fiilis. Joka päivä myös. Inhoan itseäni kun mokaan ja tyrin jatkuvasti, inhoan että ajattelen vaan rumasti itsestäni ja inhoan sitä että valitan enkä jaksa ajatella enää positiivisesti. Kaikki "kaikella on tarkotus" -bullshitti vaan ärsyttää, koska ei se mene niin. Anteeks kirjotin vaan itsestäni, mutta noi fiilikset tuntui niin tutulta ja täyty päästä purkamaan..

Minusta tuntuu, että meitä näin asioista ajattelevia on aika paljon. Miksi näin tapahtuu, sitä en osaa/pysty selittämään. Minäkin usein ajattelen, että muut pääsevät niin paljon helpommalla kuin minä. Miksi kaikki paska tapahtuu juuri minulle? Miksi minä teen aina virheitä ja mokailen kaikessa?

Mulla oli tänään aamulla herätessä olo, että en halua nousta sängystä, en halua pukea, en halua mennä töihin. Pakotin itseni liikkeelle, pakotin itseni töihin, ja ensimmäiset kohtaamiset aamulla työpaikalla tuntui ensin tosi ahdistavilta. Löysin toisaalta yhden positiivisen asian elämästäni, nimittäin työkaverit. Huomasin, että ahdistusta helpotti tosi kovasti se, että ympärillä pyöri ihmisiä jotka selkeästi huomasivat että mulla on paha olla ja omalla olemassaolollaan ja jutuillaan onnistuivat piristämään mua.

Huomenna on aika työterveyslääkärille ja tänään lähettelin sähköpostia Kela-pätevyyden (tms) omaaville terapeuteille. Juuri nyt olo on "tasainen", en ole juuri nyt hajoamassa. Mutta pelkään ihan helvetisti, että se perjantainen olo tulee takaisin. Juuri nyt en kestäisi sitä, en tiedä mitä nyt tapahtuisi, jos se fiilis palaisi ☹️

Nämä teidän kirjoitukset auttaa myös osaltaan jaksamaan. Kiitos kun vastailette. On jotenkin huojentavaa, kun huomaa muidenkin taistelevan samojen asioiden kanssa. Ei tunnu niin ulkopuoliselta, ja on muutenkin helpompi kirjoittaa, kun ei tarvitse pelätä että joku tuomitsee minut tällaisena kuin olen.

MädelOhneNamen kirjoitti 9.1.2017 10:31

viime kesänä kun tämän miehen kanssa paljon aikaa vietin, pelkäsin ja tiesin että se ilo ei tule kauaa kestämään. Pelkäsin kokoajan menetystä. Itkin monena iltana. Aina kun asiat menee hyvin ni sit jotain tapahtuu ja kaikki menee lopulta päin peetä. Tiesin sen tämänkin jutun kohdalla. Tämä mies kyllä sanoi että hän haluaa pitää minut ystävänä mutta en tiedä miten pystyn kun itselläni on syviä tunteita häntä kohtaan. Kaipaan sitä miten erityiseksi hän sai minut tuntemaan. Se ei ole enää sama.

Nyt masennuksen aikana on muutaman kerran kaupassa käydessä tullut ahdistuskohtaus. Halunnut vain pois sieltä ihmisten keskeltä. Monta vuotta oli kun selvisin ilman noita kohtauksia. Pitäisi yrittää töitä hakea mutta ahdistaa ajatus mennä työhaastatteluun, kehua itseään. Viime viikko oli tuskaa kun päivät nukkui ja yöt valvoi.. Päivän valoa ei juuri nähnyt.
Eilen olin kolmen päivän jälkeen hereellä iltaan asti. Näin päivän valon, kävin kävelemässä ja jopa aurinkokin pilkisti. Se piristi todella paljon. Jos yhtään pystyt ni käy kävelemässä. Ja silloin kun valoisaa. Tsemppiä sinne! samoissa fiiliksissä pyörin

Minulla oli tämänm tytön kanssa syksyllä vähän samanlaiset fiilikset. Hänen kanssaan oli niin helppo olla ja nautin hänen seurastaan, hymystään, naurustaan. En oikeastaan edelleenkään oikeastaan keksi juurikaan mitään negatiivista sanottavaa hänestä. Ehkä hän oli liian täydellinen minulle?

Mä olin perjantaina päivällä koko päivän ulkona, sitten illalla maailma romahti, ja viikonloppu menikin sohvalla maatessa ja leffoja katsellessa. Ei vaan kyennyt nousemaan ja tekemään mitään. Siis kertakaikkiaan mitään. Suihkussa käyntikin vaati eforttia. Lauantaina söin ekan kerran klo 21 illalla, ja senkin tein vastentahtoisesti. Tiesin, että mun on pakko syödä, muuten sunnuntaina on vieläkin huonompi olo. Nälkä ei ollut.

Mulla on usein ihan mieletön kaipuu toisen lähelle. Siis ihan vaikka vaan sitä, että joku silittelis ja koskettais. Ois lähellä. Sanois "Kyllä kaikki järjestyy".

Aloin juuri miettiä, miltähän tuntuisi, jos joku suutelisi?

Mulla on välillä samoja fiiliksiä että syöminen tuntuu todella etovalta mutta joskus pakotan itseni syömään. Eilen katsoin kolme leffaa putkeen että sain ajatukset muualle kuin tähän maailmaan. Viime viikolla mulla oli kolme päivää että nukuin päivällä ja yöt valvoin. Nukuin 12-16tuntia per päivä koska en vain jaksanut kohdata maailmaa. Suihkussa käyminen .. joskus vaatii ponnistusta todella.. kun ei tarvitse ketään tavata ni saattaa olla useampi päivä kun ei vain jaksa mennä suihkuun.

Itse olen aina ollut semmoinen että kun ollut huonoja kokemuksia miehistä ni päätin etten halua seurustella koskaan. Haluan kulkea yksin tässä maailmassa. Teininä loukattiin paljon ja en halunnut enää kipua ja tuskaa. Ihastuin monesti varattuihin ja saavuttamattomissa oleviin miehiin. Koska sai erityishuomioo. Nyt olen tajunnut että lapsena ei ole saanut tarpeeksi huomioo ja rakkautta ni sen takia aikuisiällä kaikki erityinen huomio osoittaa että toinen olisi mukamas syvemmin kiinnostunut. Tämän miehen kanssa (josta aikasemmin mainitsin) oli kuitenkin eri juttu. Hän oli/on sinkku ja uskon että hän oli jossain vaiheessa kiinnostunut myös. Ajattelin että hän voisi olla semmoinen jonka kanssa voisi ehkä seurustella jonankin päivänä. Mutta kiinnyin liikaa ja en antanut hälle tilaa. Eikä ihme että hän pakitti. Koskaan ei sanonut mitää mutta huomasin käytöksestä. Hänen kanssaan oli niin hyvä olla ja tuntuu etten koskaan tule kokemaan mitään samaa. Ehkä vain en ole seurustelija tyyppiä.. eli Jatkan elämän polkua yksin...