Onnekseni en kuulu siihen ihmisryhmään, jota joulu ahdistaisi. Muu talvi on paljon pahempaa. Joulukuun voin sentään keskittyä pieniin, helpotusta ja kuvitteellista lämpöä tuoviin rutiineihini: asun yksin, olen yhtä neljän kuukauden jaksoa lukuunottamatta asunut – tai ylipäätään elänyt – yksin koko aikuisikäni. Silti koristelen asuntoa vähän: vaihdan verhot, laitan pienet, siistit jouluvalot, ostan hyasintteja ja konvehtirasian. En oikeastaan osaa sanoa miksi: kukaties joulu vain muistuttaa minua niistä ajoista, kun oli vielä lapsi ja asiat hyvin – ja joulu jos mikä sellaista pehmeän, hyrisevän onnen aikaa. Joululauluista voi parhaimmillaan tulla yksinäisellekin vähän samanlainen olo kuin lapsena koulun joulujutuissa: on hetki kevyttä ja lämmintä. Tällaiset tavat ja rutiinit kantavat päivien yli: niiden mentyä tai ennen niitä, tavallisen talven keskellä, on pahempaa. Sitä arkea ei katkaise mikään.
Lähetin joulukorttejakin, sellaisille ihmisille joiden kanssa joskus oli työpaikoilla läheiset välit tai joiden kanssa oltiin ystäviä ennen kuin sairastuin. Haluaisin ajatella, että ehkä niiden vastaanottamisesta tulee hetkeksi jollekulle kiva olo, että olen hetkiseksi tuonut edes ohimennen jonkun päivään jotakin mukavaa. Itse en ole saanut yhtäkään joulutervehdystä, mutta siinä nyt ei ole mitään uutta, en odottanutkaan, oikeastaan.
Yksinäisyys pitkittyneenä tilana syö ihmistä hiljalleen. On eri asia olla yksin kuin olla yksinäinen. En oikein tiedä, mistä se alkoi. Kun aloin sairastella, alkoi moni vältellä, ehkä outouttaan, vaikkei mielisairaus tartukaan. Olin työssäni hyvä, sellainen joita sanotaan ”menestyneiksi”, mutta sairaus romutti sen uran: ehkä kollegat pelkäsivät alitajuisesti, että minun seurani tai tulla yhdistetyksi puheissa minuun, heikkoon ja seonneeseen, olisi jollakin tapaa vahingollista heille tai heidän maineelleen, kyseenalaistaisi heidän tehokkuutensa? Ehkä he pelästyivät sitä, mikä olisi saattanut olla heidänkin osansa? En tiedä. Mutta työpaikan kautta tulleet ystävät katosivat kyllä tämän sairauden ja työkyvyttömyyseläkkeen myötä. Sama monen vanhemman ystävän tai tutun kanssa.
Erityisen vaikea on ollut pitää välejä yllä naiskavereiden kanssa. Pidän heistä, yhä, mutta yhteiset aihealueet ovat vain kavenneet kovin pieniksi. Yritän, mutta minun on vaikea ottaa osaa heidän puheisiinsa ja aiheisiinsa. Enhän käy enää töissä, joten työjutut kaikkineen ovat minulle lähinnä kuunteluaiheita: toki vaikka työpaikan sisäisiin henkilöongelmiin tms. voin joskus sanoa jotain vanhojen kokemusteni perusteella. Parisuhde- tai lapsijuttuihin en osannut sanoa edes ennen ns. aktiivisairastumistani, lopullista romahdusta, oikeastaan mitään.
Olen yli 30-vuotias. En ole koskaan elänyt parisuhteessa. Taustallani on paljon hyväksikäyttöä, taloudellista ja fyysistä, sekä hyvin raakaa seksuaalista väkivaltaa. Kun muut puhuvat parisuhdearjestaan tai seksiaiheista, on minun joskus tehnyt mieli kysyä jotakin. Vain saadakseni jonkinlaisia mittasuhteita sille, mikä on normaalia, mikä ei. Olen uskaltanut avata suuni oikeastaan vain kerran. Kysyin, että sattuuko se aina, siis yhdyntä, siinä alussa ainakin, siis silloinkin kun asia on ihan vapaaehtoinen ja ainakin yritetty miellyttäväksi. Se naisporukka ei enää kutsunut minua tapaamisiinsa, huomasin jossain vaiheessa, jotakin kautta. Sittemmin olen ollut asioistani aika hiljaa ja niiden jäljelläolevien hyvänpäivän kontaktien kanssa keskittynyt kuuntelemaan heidän juttujaan tai puhumaan arkijutuista, kirjoista tai matkoista tai tv-sarjoista.
Viime joulun jälkeen tosin päätin, kai joulupäissäni, koettaa jälleen yrittää hieman likemmäksi pintaan. Vanha opiskeluaikainen ystävä pyöritti sellaista tuttujen naisten harrastepiiriä, kulttuuriaiheista, johon liityin, osin hänen vaikutuksestaan. Se meni kai ihan hyvin. Oli helpottavaakin olla sosiaalisissa tilanteissa, joissa itsestään tai arjestaan ei edes tarvinnut puhua. Oli muita aiheita. Pidin harrasteryhmän teemasta ja kirjoista, näytelmistä ja musiikkiesityksistä, joita jäsenet aiheiksi toivat. Kokoonnuimme kerran kuukaudessa, tai niin aluksi luulin. Pari kertaa kävi niin, etten ollut saanut kutsua tapaamiseen. Sitä pahoiteltiin aina, toki. Oli unohtunut, muissa kiireissä. En ajatellut siitä sen kummempia, sattuuhan sitä. Sitten kiertävä vuoro järjestää tapaaminen tuli minun kohdalleni. Tein kaiken kuten muutkin: valikoin aiheen, kirjan, ehdotin päivämäärää, joka kaikille kuulemma sopikin. Lähetin kutsut ja tavanmukaiset muistutukset. Yleensä harrasteryhmäläiset ovat vastanneet nopeasti, että tulevatko, milloin jne. – että järjestäjä tietää varautua lippujen, tarjoilujen ym. määrään. Kukaan ei ottanut minuun yhteyttä eikä kukaan lopulta tullutkaan. Yksi ilmoitti saman pvän aamuna olevansa kipeä, mutta päivitti samalla sosiaaliseen mediaan uintikuvia kesäretkeltä lasten kanssa.
Ei minuun vihlaissut se, ettei kukaan tullut ja että istuin kotonani tarjoamisteni kanssa kuin se luokan tyhmä tyttö jota kaikki vedättivät. Mutta se vihlaisi, ettei edes ilmoitettu ettei tulla. Ennen joulua minulle sitten kai tarjottiin vähän kuin lohdukkeeni tilaisuus järjestää ryhmän pikkujoulut. Ei niihinkään kukaan tullut. Sama henkilö joka viimeksi oli ainoa joka yhteyttä otti, tosin kutsui samana iltana saunomaan luokseen ”jos pikkujouluihin ei tule kukaan”. Hänelle kiitos.
Yksinäisyys pitkittyneenä tilana on kavala. Se on syönyt omanarvontuntoani ja tehnyt minusta epävarman. Kyseenalaistan itseäni enkä usko, että minulla olisi mitään kiinnostavaa sanottavaa kenellekään: täytyyhän sille olla syynsä, että olet aina yksin?, kuiskii pieni ääni aamun tunteina. Tällaiset kokemukset eivät sitä helpota. Silti en syytä näitä ihmisiä. Jokainen varmaan haluaa mukavan elämän, ja minun läsnäoloni voi muistuttaa epämukavista asioista.
Mutta joulu… se on mukava. Hetkisen on helpompaa. En ajattele, millaista joulu voisi olla muiden ihmisten kanssa. Teen omastani tällaisen mukavan. Se on oikeastaan kuin loma pitkän kylmän keskellä.