Onnekseni en kuulu siihen ihmisryhmään, jota joulu ahdistaisi. Muu talvi on paljon pahempaa. Joulukuun voin sentään keskittyä pieniin, helpotusta ja kuvitteellista lämpöä tuoviin rutiineihini: asun yksin, olen yhtä neljän kuukauden jaksoa lukuunottamatta asunut – tai ylipäätään elänyt – yksin koko aikuisikäni. Silti koristelen asuntoa vähän: vaihdan verhot, laitan pienet, siistit jouluvalot, ostan hyasintteja ja konvehtirasian. En oikeastaan osaa sanoa miksi: kukaties joulu vain muistuttaa minua niistä ajoista, kun oli vielä lapsi ja asiat hyvin – ja joulu jos mikä sellaista pehmeän, hyrisevän onnen aikaa. Joululauluista voi parhaimmillaan tulla yksinäisellekin vähän samanlainen olo kuin lapsena koulun joulujutuissa: on hetki kevyttä ja lämmintä. Tällaiset tavat ja rutiinit kantavat päivien yli: niiden mentyä tai ennen niitä, tavallisen talven keskellä, on pahempaa. Sitä arkea ei katkaise mikään.
Lähetin joulukorttejakin, sellaisille ihmisille joiden kanssa joskus oli työpaikoilla läheiset välit tai joiden kanssa oltiin ystäviä ennen kuin sairastuin. Haluaisin ajatella, että ehkä niiden vastaanottamisesta tulee hetkeksi jollekulle kiva olo, että olen hetkiseksi tuonut edes ohimennen jonkun päivään jotakin mukavaa. Itse en ole saanut yhtäkään joulutervehdystä, mutta siinä nyt ei ole mitään uutta, en odottanutkaan, oikeastaan.
Yksinäisyys pitkittyneenä tilana syö ihmistä hiljalleen. On eri asia olla yksin kuin olla yksinäinen. En oikein tiedä, mistä se alkoi. Kun aloin sairastella, alkoi moni vältellä, ehkä outouttaan, vaikkei mielisairaus tartukaan. Olin työssäni hyvä, sellainen joita sanotaan ”menestyneiksi”, mutta sairaus romutti sen uran: ehkä kollegat pelkäsivät alitajuisesti, että minun seurani tai tulla yhdistetyksi puheissa minuun, heikkoon ja seonneeseen, olisi jollakin tapaa vahingollista heille tai heidän maineelleen, kyseenalaistaisi heidän tehokkuutensa? Ehkä he pelästyivät sitä, mikä olisi saattanut olla heidänkin osansa? En tiedä. Mutta työpaikan kautta tulleet ystävät katosivat kyllä tämän sairauden ja työkyvyttömyyseläkkeen myötä. Sama monen vanhemman ystävän tai tutun kanssa.
Erityisen vaikea on ollut pitää välejä yllä naiskavereiden kanssa. Pidän heistä, yhä, mutta yhteiset aihealueet ovat vain kavenneet kovin pieniksi. Yritän, mutta minun on vaikea ottaa osaa heidän puheisiinsa ja aiheisiinsa. Enhän käy enää töissä, joten työjutut kaikkineen ovat minulle lähinnä kuunteluaiheita: toki vaikka työpaikan sisäisiin henkilöongelmiin tms. voin joskus sanoa jotain vanhojen kokemusteni perusteella. Parisuhde- tai lapsijuttuihin en osannut sanoa edes ennen ns. aktiivisairastumistani, lopullista romahdusta, oikeastaan mitään.
Olen yli 30-vuotias. En ole koskaan elänyt parisuhteessa. Taustallani on paljon hyväksikäyttöä, taloudellista ja fyysistä, sekä hyvin raakaa seksuaalista väkivaltaa. Kun muut puhuvat parisuhdearjestaan tai seksiaiheista, on minun joskus tehnyt mieli kysyä jotakin. Vain saadakseni jonkinlaisia mittasuhteita sille, mikä on normaalia, mikä ei. Olen uskaltanut avata suuni oikeastaan vain kerran. Kysyin, että sattuuko se aina, siis yhdyntä, siinä alussa ainakin, siis silloinkin kun asia on ihan vapaaehtoinen ja ainakin yritetty miellyttäväksi. Se naisporukka ei enää kutsunut minua tapaamisiinsa, huomasin jossain vaiheessa, jotakin kautta. Sittemmin olen ollut asioistani aika hiljaa ja niiden jäljelläolevien hyvänpäivän kontaktien kanssa keskittynyt kuuntelemaan heidän juttujaan tai puhumaan arkijutuista, kirjoista tai matkoista tai tv-sarjoista.
Viime joulun jälkeen tosin päätin, kai joulupäissäni, koettaa jälleen yrittää hieman likemmäksi pintaan. Vanha opiskeluaikainen ystävä pyöritti sellaista tuttujen naisten harrastepiiriä, kulttuuriaiheista, johon liityin, osin hänen vaikutuksestaan. Se meni kai ihan hyvin. Oli helpottavaakin olla sosiaalisissa tilanteissa, joissa itsestään tai arjestaan ei edes tarvinnut puhua. Oli muita aiheita. Pidin harrasteryhmän teemasta ja kirjoista, näytelmistä ja musiikkiesityksistä, joita jäsenet aiheiksi toivat. Kokoonnuimme kerran kuukaudessa, tai niin aluksi luulin. Pari kertaa kävi niin, etten ollut saanut kutsua tapaamiseen. Sitä pahoiteltiin aina, toki. Oli unohtunut, muissa kiireissä. En ajatellut siitä sen kummempia, sattuuhan sitä. Sitten kiertävä vuoro järjestää tapaaminen tuli minun kohdalleni. Tein kaiken kuten muutkin: valikoin aiheen, kirjan, ehdotin päivämäärää, joka kaikille kuulemma sopikin. Lähetin kutsut ja tavanmukaiset muistutukset. Yleensä harrasteryhmäläiset ovat vastanneet nopeasti, että tulevatko, milloin jne. – että järjestäjä tietää varautua lippujen, tarjoilujen ym. määrään. Kukaan ei ottanut minuun yhteyttä eikä kukaan lopulta tullutkaan. Yksi ilmoitti saman pvän aamuna olevansa kipeä, mutta päivitti samalla sosiaaliseen mediaan uintikuvia kesäretkeltä lasten kanssa.
Ei minuun vihlaissut se, ettei kukaan tullut ja että istuin kotonani tarjoamisteni kanssa kuin se luokan tyhmä tyttö jota kaikki vedättivät. Mutta se vihlaisi, ettei edes ilmoitettu ettei tulla. Ennen joulua minulle sitten kai tarjottiin vähän kuin lohdukkeeni tilaisuus järjestää ryhmän pikkujoulut. Ei niihinkään kukaan tullut. Sama henkilö joka viimeksi oli ainoa joka yhteyttä otti, tosin kutsui samana iltana saunomaan luokseen ”jos pikkujouluihin ei tule kukaan”. Hänelle kiitos.
Yksinäisyys pitkittyneenä tilana on kavala. Se on syönyt omanarvontuntoani ja tehnyt minusta epävarman. Kyseenalaistan itseäni enkä usko, että minulla olisi mitään kiinnostavaa sanottavaa kenellekään: täytyyhän sille olla syynsä, että olet aina yksin?, kuiskii pieni ääni aamun tunteina. Tällaiset kokemukset eivät sitä helpota. Silti en syytä näitä ihmisiä. Jokainen varmaan haluaa mukavan elämän, ja minun läsnäoloni voi muistuttaa epämukavista asioista.
Mutta joulu… se on mukava. Hetkisen on helpompaa. En ajattele, millaista joulu voisi olla muiden ihmisten kanssa. Teen omastani tällaisen mukavan. Se on oikeastaan kuin loma pitkän kylmän keskellä.
Kirjoitat hyvin, kauniisti ja koskettavasti. Kiitos, että sait minunkin joulumieltäni kohoamaan omien joulufiilistesi kuvauksella.
Tuli vain taas kerran mieleen, kuinka kylmässä ja itsekkäässä yhteiskunnassa elämme. Kuinka ihmiset voivat olla noin typeriä ja julmia toiselle, tuntevalle ihmiselle, kuin sinäkin kuvasit noita tilanteita. Mielestäni ihmiset ovat menneet nykyään jotenkin sekaisin kaiken ura-tehokkuus-perhe-some-höpötysten kanssa. Ei siihen muuta sitten mahdu. Ja varsinkin jos jotenkin poikkeaa tuosta kaavasta on täysin out. Minä olen päättänyt olla omasta tahdostani out kaikesta tärkeänä pidetystä, jota en itse koe tärkeäksi. En nimittäin kestä ollenkaan mitään epävälittämistä ja pinnallista vilpillisyyttä. Sanotaanko, että olen saanut siitä tarpeekseni.
Toivottavasti kirjoitat enemmänkin. Minä ainakin luen mielelläni. Mitään järkevämpää en näin nopeasti osaa kommentoida.
Joulua päivääsi🙂🌻
Lumissa kirjoitti 17.12.2014 15:45
Onnekseni en kuulu siihen ihmisryhmään, jota joulu ahdistaisi. Muu talvi on paljon pahempaa. Joulukuun voin sentään keskittyä pieniin, helpotusta ja kuvitteellista lämpöä tuoviin rutiineihini: asun yksin, olen yhtä neljän kuukauden jaksoa lukuunottamatta asunut - tai ylipäätään elänyt - yksin koko aikuisikäni.
Onpa hienoa lukea, että joku osaa nauttia Joulusta vaikka muuten on elämä pois raiteiltaan. Aloittajan tilityksestä huokuu epätoivo ja kaikkinainen tietämys miten viedä elämäänsä. Surullista on etten pysty häntä juurikaan auttamaan, vain lukea lohduttomasta kohtalosta. Yksinäisen naisen epäuskosta mitä miehiin tulee, eikä omankaan sukupuolen kanssa ole päässyt samalle aaltopituudelle.
Oma Jouluni ja etenkin joulunalusviikko merkitsevät täysin vastakkaista tunnetilaa eli lähes täydellistä lamaantumista. Joulu jo sanana ahdistaa mieltä, eikä mikään jouluun liittyvä saa innostumaan. Eikä kyse ole vain tästä joulusta vaan joka ainut vuosi näihin aikoihin olen täysin lamassa. Tiedän etten läheskään ainoa ihminen jota Joulu ahdistaa ja masentaa, ja varmaan kaikkia ahdistuneita mietityttää sama asia: Miksi Joulu ahdistaa mieltä? Onko tätä ilmiötä tieteellisesti tutkittu kenenkään toimesta? Kaikkia asioita nykyisin tutkitaan mutta onko Jouluahdistusta kukaan koskaan tutkinut, mistä se johtuu ja millaiset ihmiset se tunnetila saa valtaansa?
Itse en kärsi yksinäisyydestä sillä elän parisuhteessa mutta muu sosiaalinen ympäristöni on kuollut ja kuopattu. Osin olen tämän itse aiheuttanut, osin yhteiskunta luonut yhteisöpalveluineen. Jos someen ei halua kuulua, on tosiaan ulkona lähes kaikesta. Yhteisön ulkopuolelle jääneitä ei ole oikeastaan ollenkaan olemassa. Miksi sitten olen jäänyt ulkopuolelle? Tietenkin siksi etten joudu jokaisesta mielipiteestäni tilille. Yhteisössä ei voi ottaa kantaa anonyymisti vaan aina on kerrottava syy mielipiteeseensä ja päivitettävä jatkuvasti omaa kantaansa. Säälin näitä onnettomia jotka ovat yhteisöön liittyneet. He hautautuvat sinne, menettävät yksilöllisyytensä ja intimiteettinsä. Ovat koneiston osia tahtomattaan tai tahdosta jos eivät muuten pysty elämään. Onko yhteisö kaiken sen arvoinen.
Joululamaani vietän kirjoittamalla. Se on ainoa aktiviteettini ja onneni on että siippani tuo joulun tupaan ja pöytään. Ilman hänen vaivan näköään kai menehtyisin nälkään mutta ahdistustani ei hänkään pysty lievittämään. Se on yksin minun juttuni.
Kiitän kommenteista; varmaan vielä joskus tänne kirjoittelenkin, joistakin aiheista, vaikka yleensä tyydynkin vain lukemaan. Kirjoittamisesta tulee syystä tai toisesta sellainen olo, kuin jakaisi jotakin jonkun kanssa; ettei kokemus tai ajatus kuolekaan minun ajatukseni mukana, jää muilta näkemättä - vaan on oikeastaan, oikeasti olemassa.
Varmaan johtuu siitä, ettei puhekumppaneita oikeastaan ole, kuten tuolla jo aiemmin totean. Ja kun on, on niiden kanssa turvallisempi pitäytyä sellaisissa neutraaleissa aiheissa.
En odota lähestyvää uuttavuotta. Se on juhlana, sesonkipäivänä, ollut aina ahdistavampi. Konkretisoituu se uuden vuoden alku ja se, että tätä on jälleen edessä taas yksi, kokonainen vuosi. Tismalleen samanlaisena kuin nämä edeltäneetkin. Mutta siihen asti tämä vähän kevyempi olo on yleensä vallinnut. Siitä olen kiitollinen.
Lumissa kirjoitti 29.12.2014 17:11
Kiitän kommenteista; varmaan vielä joskus tänne kirjoittelenkin, joistakin aiheista, vaikka yleensä tyydynkin vain lukemaan. Kirjoittamisesta tulee syystä tai toisesta sellainen olo, kuin jakaisi jotakin jonkun kanssa; ettei kokemus tai ajatus kuolekaan minun ajatukseni mukana, jää muilta näkemättä - vaan on oikeastaan, oikeasti olemassa.
Varmaan johtuu siitä, ettei puhekumppaneita oikeastaan ole, kuten tuolla jo aiemmin totean. Ja kun on, on niiden kanssa turvallisempi pitäytyä sellaisissa neutraaleissa aiheissa.
En odota lähestyvää uuttavuotta.
Kiitos vastauksesta ja kommenteista. On harvinaista saada vastauksia, vaikka osallistuminen varmaan auttaisi useimpia. Itse pyrin vastaamaan, varsinkin jos aloituksessa on kysymys. En tiedä miksi niin teen, kai sekin on yksi pakkomielle joista eniten on tullut minulle riesaa, vaikka pystyn kertomaan vain oman näkemykseni asioista mutta luulen että sellaisia vastauksia juuri odotetaankin.
Minulle kirjoittaminen on terapiaa. Purkautumiskeino ajatuksilleni, jopa pakotie todellisuudesta. Kirjoittaminen on paras kaverini, uskollisin ja luotettavin. Tekstejäni eivät juuri muut lue joten ne eivät voi kääntyä minua vastaan, ei moittia eikä pilkata. Itselläni on ylin valta mitä kirjoituksillani teen, säilytänkö vai tuhoan? Usein kirjoitan aamuisin kun herään liian aikaisin. Nettiin kirjoitan kuitenkin aina valoisaan aikaan sillä aamuyöllä olen liian runollinen ja spontaani. Kirjoitan mistä tahansa mutta eniten unistani joita näen paljon. Kirjoitan myös yhteiskunnallisista ja maailman tapahtumista kuinka ne itse koen. Minulla on myös kaksi sähköposti ystävää, joiden kanssa vaihdan kuulumisia. He ovatkin ainoat ystäväni vaikken kumpaakaan ole koskaan tavannut.
Minäkään en juhli uutta vuotta, enää. Viimeksi juhlin vuosituhannen vaihtumista. Se, että en juhli uuden vuoden alkua johtuu tietysti siitä ettei uusi vuosi millään lailla muuta elämääni joten eihän siinä ole mitään juhlittavaakaan. Myös lama jatkuu ja Itä-Euroopan kriisi, Ebola ym. joten miksi pitäisi sellaisia asioita ilotulituksin juhlia?