Kuten otsikossa sanotaan, olen jo pidemmän aikaa tuntenut, että yhdessä ystävä/kaverisuhteessani on jotain pielessä. Olen hiukan alle vuosi sitten muuttanu nykyiselle paikkakunnalleni, enkä tuntenut alunperin paikkakunnalta, kuin perheenjäseniäni. Olen itse jo 27 vuoden ikäinen ystäväni useamman vuoden minua nuorempi ja minulla on diagnosoitu paniikkihäiriö, keskivaikea masennus, sekä kompleksinen traumaperäinen stressihäiriö, tällä hetkellä odottelen kelalta päätöstä traumaterapiasta. Tutustuin täällä erääseen mieheen ja aloin seurustelemaan miehen kanssa. Kaikki tuntui ihan hyvältä ja löysin naapuristani mukavan ihmisen, jonka seurassa viihdyin, aluksi.

Olin iloisesti yllättynyt löydettyäni tälläisen hyvän ystävän, jolle pystyin puhumaan lähes kaikesta, hän sai minut avautumaan jopa synkimmistä asioistani, joista en ole pystynyt edes terapeutilleni kertomaan. Samalla hän myös avautui minulle asioista, joista ei kuulemma ollu kertonut kenellekkään. Pikkuhiljaa välimme lähentyivät ja koska hän asui naapurissani päätin antaa hänelle vara-avaimeni, jollain tasolla hän sai minut luottamaan itseensä todella kovasti. Tästä alkoivat pyynnöt, että saavatko hän ja hänen kumppaninsa käyttää koiriani pihalla, suostuin totta kai enkä pitänyt tätä millään tavalla omituisena. Saatoin olla miesystäväni luona ja jossain vaiheessa huomasin, että tästä koirien pihalla käyttämisestä alkoi tulla tapa.

Tätä jatkui jonkin aikaa, kunnes pikkuhiljaa aloin ahistumaan, sillä ystäväni asuessa naapurissa tuntui, että koko ajan olisi pitänyt olla yhdessä, käydä tupakilla, mennä kahville, tulla juttelemaan ihan sama mitä tahansa. Yritin karistaa tunnetta ja tunsin itseni huonoksi ihmiseksi. Aloin tuntemaan hirveän huonoa omatuntoa siitä, että ystäväni joutui käyttämään koiriani pihalla, vaikka lähes joka kerta pyyntö tulikin ystävältäni. Välillä sain kuulla ystävältäni, että hänen kumppaninsa oli sanonut, että enkö voi itse käyttää koiriani ja tunsin oloni vieläkin pahemmaksi. Jossain näillä vaiheilla sain pahan hermoromahduksen entisen mieheni takia, joka uhkasi tulla käymään kylässä ja tappaa minut. Avauduin asioista totta kai tälle ystävälleni. Lopulta aloin tuntea itseni hyväksikäyttäväksi turhan itkijäksi, joten päätin, että lopetan kokonaan ottamatta apua vastaan tai puhumasta niin ikävistä asioista, etten kuormita ystävääni, vaan päätin olla apuna ja tukena hänelle. Jonkin aikaa kaikki meni ihan hyvin, etäännyimme hiukan, sillä kieltäydyin hänen apupyynnöistään ja yritin pitää ystävyytemme ystäväsuhteena. Oma tilanteeni alkoi hiukan helpottamaan, sillä olin viimein saanut haettua apua.

Jossain vaiheessa ystäväni avautui minulle asiasta, josta ei ollut kertonut kenellekkään. Kyseessä oli sairaus, johon lupasin olla hänelle tukena. Lupasin lähteä hänen seurakseen sairaalaan, mutta jossain vaiheessa koko juttu alkoi vaikuttamaan omituiselta. Ensimmäisellä kerralla ajettuamme sairaalan pihalle ystäväni ei suostunut menemään sisälle, sillä hetkellä olin ymmärtäväinen ja tunsin suurta empatiaa häntä kohtaan. Ajoimme takaisin ja lupasin, että lähtisin uudestaan hänen kanssaan käymään, kunhan tämä saisi uuden ajan. Kyseessä oli siis erikoislääkärillä käynti toisessa kaupungissa, joten tästä syystä ystäväni ilmoitettua, että seuraava aika olisi jo seuraavan viikon maanantaina sama epäilyksen ja ahdistuksen pisto alkoi tuntua. Pidin itseäni typeränä ja lupasin lähteä tueksi.

Lähdin sitten seuraksi istumaan autoon ja sairaalan pihalla tämä ystäväni käski minua jäämään autoon, ymmärsin asian, mutta jouduin käymään itse vessassa, joten lähdin samaa matkaa joka tapauksessa. Vessassa käynnin jälkeen lupasin ystävälleni, että jos saattaisin hänet osaston ovelle ja kääntyisin siitä pois, kun kysyin mille osastolle hän oli menossa hän ei osannut vastata, joten lopulta palasimme molemmat autoon, kunnes hän joka tapauksessa lähti takaisin ja palasi myöhemmin kertoen muutamia asioita jotka vaikuttivat ristiriitaisilta siihen nähden miten lääketiede ja sairaalassa käynnit toimivat. Tarkemmin en tästä ala kertomaan, sillä tarinani on jo muutenkin hyvin tunnistettavissa. Annoin asian olla ja olin hänelle tukena, kuuntelin ja olin pahoillani hänen puolestaan, vaikka järkeni huusi, että nyt on jotain vialla.

Asiasta ei puhuttu näiden sairaalassa käyntien jälkeen juuri ollenkaan. Yritin kysellä aikooko hän lähteä hoitamaan asiaa ja tarvitseeko hän siihen tukeani, mutta hän kierteli ja kaarteli itsensä niistä puheista joka ainut kerta. Lopulta oma ahdistukseni vain kasvoi ja jollain tasolla aloin irtautumaan tästä ystävästäni. Lopulta en pystynyt menemään edes tupakalle etupihalle, sillä joka ainoa kerta hän ”vahingossa” pamahti paikalle. Aloinkin lopulta viettämään enemmän aikaa neljän seinän sisällä tai miesystäväni luona. Huomasin ystäväni hiukan suuttuvan ja yritinkin pitää normaalia yhteydenpitoa ystävääni.

Sitten eräänä aamuna heräsin ystäväni laittamaan viestiin, että oveni takana oli käyty kyselemässä minua. Kuulemma kaksi miestä. Hätäännyin kovasti, sillä entinen mieheni oli minua uhkaillut. Menin paniikkiin ja aloin taas saamaan kovia paniikkikohtauksia. Pian ystäväni oli taas paikalla, lohduttamassa. Olin aivan varma, että entinen miesystäväni oli saanut jostain osoitteeni ja oli minua tulossa tappamaan. Menin aivan sekasin ja tällöin ystäväni ensimmäisen kerran ehdotti, että hän voisi viedä minut hiukan viihteelle, tarjoaisi illan ja katsoisi perääni. Aluksi olin aivan ihmeissäni tarjouksesta, kieltäydyin monta kertaa, mutta hetken hänen vakuuttelunsa jälkeen suostuin. Ajattelin, että onpa ihana ihminen.

En kuitenkaan pystynyt unohtamaan tuota episodia, joten kyselin lisää ystävältäni asiasta muutaman päivän päästä. Jossain vaiheessa kertomus alkoi kuulostaa kuitenkin yhä enemmän omituiselta ja huomasin pieniä ristiriitoja tarinassa. Otin selvää toisten ystävieni kautta, jotka asuvat samalla paikkakunnalla kuin entiseni, että tämä totta tosiaan on ollut sinä iltana viihteellä baarissa kyseisellä paikkakunnalla ja viettänyt siellä iltaa tappiin asti. Välimatkaa on monta sataa kilometriä, joten olisi ollut mahdotonta, että mies olisi ollut kyselemässä minua. Tätä en kuitenkaan kertonut ystävälleni, vaan näytin miehen kuvaa hänelle ja hän vakuutti, että kyllä tuo mies samalta näyttää. En oikein tiennyt, enkä suoraan sanottuna tiedä vieläkään mitä minun tulisi ajatella. Olin samalla ahdistunut ja samalla syyttelin itseäni siitä, että kuinka pystyinkään ajatella niin hienosta ihmisestä sellaista.

Jollain tasolla olen edelleen samassa tilanteessa. Yritän aina välillä päästä kauemmaksi tästä ihmisestä, jonkin aikaa kaikki menee aivan kuin normaalissa kaverisuhteessa. Käyn välillä kahvilla ja polttelemme tupakkia. Sitten jossain vaiheessa jotain tapahtuu, joka liittyy häneen, joko suoraan tai epäsuorasti, hän tekee minulle jonkin suuren palveluksen, samalla hiukan kuittaillen siitä, että tunnen oloni huonoksi ja lopulta ahdistun. Puhelimeen hän ei minulle soita, sillä tietää, että siihen en vastaa kuin väkisin ja virallisissa asioissa (tämä liittyy omiin traumoihini ja suurin osa läheisistäni tietää tästä). Viestejä ja kahville, sekä tupakille pyyntöjä taas sataa jatkuvasti. Niitä tulee n. vartin välein jollen suostu edellisellä kerralla, parhaimmillaan saan parin tunnin tauon keksimällä jonkin syyn ja n. tunnin välein jos olen suostunut. Lopulta aina ahdistun niin pahasti, että en kestä enää kenenkään seuraa.

Olen umpikujassa, sillä en haluaisi tuntea näin, mutta aiemmasta suhteestani lähdin juurikin noiden tunteiden takia, tosin olin päästänyt tilanteeni siihen, että ex-mieheni oli uhannut tappaa minut useaan otteeseen, kuitenkin saaden minut tuntemaan itseni hulluksi, huonoksi ihmiseksi ja vaikka miksi. Vaikka nyt kyseessä onkin ystävyyssuhde, tilanne tuntuu jopa vaikeammalta, varsinkin kun tämä ystävä asuu niinkin lähellä. Pelkään, että jos suututan hänet hän kertoo asioistani joista olen hänelle uskoutunut eteenpäin. Jollain tasolla pelkään mennä enää kotiin ja ahdistun nýkyään pelkästä viestiäänestä, sillä se on lähes aina hän. Kuitenkaan pelkästään se, että en ole kotona ei estä häntä pyytämästä johonkin. Kerroin mm. tänään aamulla, että olen lähdössä miesystäväni kanssa saunailtaan ja pian tämän jälkeen hän olikin minua viemässä baariin, jotta olisi tarjonnut minulle illan. Kun en suostunut hän suorastaan suuttui asiasta.

Olen myös huomannut huomattavaa ja lähes huomaamatonta läheisteni lyttäämistä. Hän kertoi minulle kuinka ei voi sietää siskoani ja yhdessä vaiheessa sai minut jopa epäilemään pienillä vihjauksilla omia tunteitani miesystävääni kohtaan. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi kun kirjoitan tätä, tunnen itseni vainoharhaiseksi, mutta kukaan aiempi ystäväni ei ikinä ole tuottanut minulle näin suurta ahdistusta. Tälläistä ahdistusta olen kokenut vain aiemmissa suhteissani ja voin sanoa suoraan, että välillä tämä ystävyys tuntuu kahlitsevammalta parisuhteelta kuin nykyinen parisuhteeni on. Tunnen olevani ilmoitusvelvollinen tälle ystävälleni, kun taas miesystäväni kanssa en ole tuntenut tätä tunnetta. Toki olemme avoimia toisillemme miehen kanssa, mutta en tunne olevani kahleissa toisin kuin tämän ystävyyden kanssa.

Pyydänkin siis nyt teitä kertomaan oman mielipiteemme, olenko aivan täysin vainoharhainen hyväksikäyttäjä, joka ajattelee vain omaa etuaan? Tälläinen olo minulla on ja ruoskin siitä itseäni jatkuvasti, mutta en vain pääse tästä ahdistuksesta eroon. Tuli aika pitkä teksti, sillä olen näitä ajatuksia pitänyt jo jonkin aikaa sisälläni.