Jostain syystä elämä on muuttunut pelkäksi selviämiseksi. Mikä tahansa meno onkaan sovittu tälle tai seuraavalle päivälle ahdistaa, ja siitä on selvittävä. Fysioterapia? Pitää selvitä. Kaverin kanssa leffaan? Siitäkin täytyy selvitä. Äidin kanssa lounaalle? Kun selviän siitä, voin hengähtää hetken. Kun taas tulee joku uusi juttu, puhelinaika te-toimiston kanssa tai kaupassa käynti, ahdistun. Jos saisin valita, istuisin kaikki päivät neljän seinän sisällä kotona, enkä poistuisi täältä ikinä. Pistäisin puhelimen lentokonetilaan ja vain mätänisin itsekseni sängyn pohjalla, enkä ottaisi ihmisiin mitään kontaktia. Ulkomaailma pelottaa ja ahdistaa, toiset ihmiset kuormittaa ja mua väsyttää vaan niin kamalasti koko ajan. On vaikea löytää elämiseen mitään syytä, kun kivatkin asiat tuntuvat vain pakollisilta haasteilta tämän kaiken lomassa.