Olen 30-vuotias mies. Ollut työelämässä ja nykyään opiskelen. Koulukiusattu alaluokilla 5 vuoden ajan syystä mikä ei koskaan ole selvinnyt. Luonteeltani olen puhelias, sosiaalinen muutenkin, pukeudun siististi ja tulen ihmisten kanssa toimeen. En erotu joukosta mitenkään enempää kuin muutkaan. Elämäni on ns. normaalia elämää tavallisine harrastuksiineen jne. Mutta on tämä MUTTA olemassa. Ihmiset eivät halua tulla kanssani toimeen tai tekemisiin jostain syystä.
Kirjoitan koska tämä ihmisten kohtelu minua kohtaan on jatkunut samankailtaisena syrjimisenä koko elämäni ajan ja mieleni purkamiseksi. Kouluissa minut huudettiin liikunnantunneilla joukkueisiin aina viimeisenä ym. ym. Kiusaaminen oli alaluokilla sanallista ja fyysistä väkivaltaa. Pärjäsin tappeluissa hyvin, mutta henkiset arvet ovat varmasti pysyviä.
Olen huomannut aikuisiällä, että samanlainen syrjiminen jatkuu. Kukaan ei keskustele kanssani omasta aloitteestaan useinkaan. Kekustelut alkaa kun itse teen aloitteen. Ruokalassa viereeni ei istuta (näin on ollut aina) vaan muut menevät toisiin pöytiin. Minulle ei nykyäänkään koulussa löydy ryhmätöihin ryhmää, ellen itse tunge itseäni jonnekin. Ei löydy koulussa paria, jos pareittain jotain tehdään. Kaikki vastaavat tilanteet vain kolahtaavat sisimpääni kuin nyrkki vasten kasvoja. Se yksinäisyyden tunne mikä muodostuu aina kun huomaat muiden syrjinnän, se on sanoinkuvaamattoman tuntuinen.
Samoin parisuhteeni on mennyt aina päin metsiä naisen pettäessä. Silti kumma, että naiset puhuvat minusta isähahmona, hyvänä miehenä joka varmasti löytää hyvän kumppanin. Totuus on ollut tähän saakka ihan muuta, hyviä kumppaneita ei ole löytynyt.
Olen vain viimeaikoina huomannut, ettei vika ole minun olemuksessa, karismassa, eikä sydämen asenteessa. Olen aina pitänyt ihmisistä enimmäkseen ja pitänyt uusiin ihmisiin tutustumisesta. Olen tullut tulokseen, että sisälläni on jotain mitä ihmiset pelkää tai karttaa jostain syystä. Itse en tiedä mikä se jokin on.
Hiljattain sattui taas koulussa tämä syrjäyttäminen. Piti parityötä tehdä tunnilla. Kun opettaja sanoi etsikää itsellenne pari en löytänyt paria. Huomasin vain, ettei kukaan edes katsonut minua päin paria etsiessään. Jäin ilman paria. Tämä tunne mikä minut taas valtasi tuona hetkenä… Mieletön yksinäisyys, tunne siitä ettet kuulu tähän maailmaan tai tähän yhteiskuntaan. Tämä tilanne muutti minut sisimmässäni varmaankin lopuksi elämääni. Ehkä viimeinkin säkkini tuli syrjinnästä täyteen. Käytän nyt termiä syrjintä, koska siltä se tuntuu.
Kiroilin viime kerralla mielessäni, että mikä minussa on sellaista mistä ei pidetä. Olen huvikseni googletellut erilaisista ihmisistä ja yksinäisyydestä. Törmäillyt vaikka mihin New Age juttuihin, että ns. syrjityt ovat jotain starseedejä yms. Syntyneet muulla planeetalla ja heidän sielujaan ei pidetä ns. ystävinä täällä, mutta he tulevat muttamaan maailman. Ym ym. mihin en usko ja mikä ei hyödytä minua. Kuten muuta ajattelemalla maailmasi -juttuja, kokeiltu on näitäkin.
Viimekertainen voimakas yksinäisyydentunteen laukeaminen muutti minua. Aloin tuntemaan vihaa ympäröiviä ihmisiä kohtaan. En enään tervehdi ketään tai edes katso heihin. Minusta tuntuu tulleen välinpitämätön heitä kohtaan ketkä lähelläni ovat ja kauimmaisista ihmisistä ei tarvitse välittääkään. Ehkä tämä on vain jokin puolustusmekanismi itsessäni tai jotain muuta, sama se. Se yhteenkuuluvuudentarve katosi itsestä.
Ehkä minun kuuluukin olla yksin. Koulussa en aio enään etsiä pareja paritöissä tai mitään ryhmiä. Jätän koulun kesken vuoden sisään, koska en sitä tarvitse, työelämää on muutenkin itsellä aina. Etsin työn mitä tehdään yksin. Niin positiivista tähän päivään mennessä on ollut se, että työnantajat ovat aina pitäneet ammattitaidostani 🙂
Varmasti on ihmisiä ketkä ovat kokeneet melkein tismalleen samat asiat mitkä minäkin. On ihmisiä ketkä ovat syrjittyjä tässä meidän yhteiskunnassamme ilman näkyvää syytä. Tsemppiä teille!
Aina ei syrjimisen vika ole syrjityissä, kuten tässä yhteiskunnassa monesti kuulen väitettävän.
ps. minne lie tämä viesti hävisi aiemmin kun posititin