Hei, olen reilu parikymppinen ja kärsinyt masennuksesta, paniikki- sekä ahdistushäiriöstä yli viisi vuotta. Sairaudenkulku on ollut vaihtelevaa, on ollut parempia kausia ja sitten niitä paljon huonompia. Hakeuduin aikanaan 17-vuotiaana terapiaan kun aloin hyvin kontrolloivan ystävyyssuhteen katkaistuani oireilla fyysisesti niin etten pystynyt nielemään ruokaa tai nukkumaan ja paniikkikohtaukset olivat jokapäiväisiä. Ajan kanssa ne helpottivat mutta sekavuus, hämäryys ja paniikit jatkuivat yli puoli vuotta.

Olen ollut terapiassa lähes koko tämän ajan, joskin kun muutaman vuoden terapiassa käytyäni silloinen terapeuttini jäi vuodeksi pois töistään, päätin että olen ”tarpeeksi terve” lähinnä koska en uskaltanut tutustua taas uuteen terapeuttiin jolle pitäisi kertoa tilanteeni. Tilanne paheni, sillä hoidottomana aikana kun ”kaikki oli hyvin” minut raiskattiin. Raiskauskokemuksen jälkeen elin pitkään sumussa ja käytin alkoholia hyvin runsaasti, etäännyin perheestäni koska en uskaltanut kertoa holtittomasta juomisestani sen totuudenmukaisessa kaavassa ja irtosuhteet tulivat kuvioon koska halusin pyyhkiä mielestäni sen mitä oli tapahtunut. Katkaisin myös kaikki myrkylliseltä tuntuneet ihmissuhteet mutta sen johdosta kärsin pahasta yksinäisyydestä. Olin noin puoli vuotta ilman hoitoa, mutta kontrollikäynnillä lääkärin kanssa lopulta koettiin uusi terapeutti tarpeelliseksi. Sen jälkeen viimeiset kaksi ja puoli vuotta olen käynyt säännöllisesti terapiassa.

Ajan kanssa pätevän terapeutin kanssa tilanne helpottui. Ongelmana minulla on kuitenkin koko tämän ajan ollut järjetön itsepäisyyteni jonka takia olen saanut tapella terapeuttien ja lääkärien kanssa sillä en halua lääkitystä. Olen koko tämän viisi vuotta taistellut henkisiä ja joskus fyysisiäkin oireita vastaan lääkityksettä. Kerran aivan hoidon alussa kokeilin jotain ahdistuskohtauksiin minulle määrättyä lääkettä ja kun se rupesi huimaamaan ja väsyttämään, ahdistuin siitä niin paljon lisää etten sen jälkeen enää koskaan ole kokeillut masennus- tai ahdistulääkkeitä.

Terapeuttini on ollut yllättävällä sairaslomalla nyt yli kaksi kuukautta ja olen joutunut olemaan ilman hoitoa. Valmistuin vaivoin ammattiin vuoden alussa, mutta nyt olen ollut puoli vuotta työttömänä kotona ja hoitoakaan ei ole, tuntuu että oloni pahenee päivä päivältä. Tunnen itseni täysin tarpeettomaksi kun päivät muistuttavat toisiaan eikä ole varaa harrastaa mitään mielekästä enkä tiedä mitä tehdä töiden/opiskelujen suhteen. Kärsin myös nivelkivuista ja uupumuksesta jonka takia pelkään että minusta ei ole enää mihinkään. Minulla on onneksi ihana, ymmärtäväinen kumppani sekä läheisimmät perheenjäseneni lähellä, mutta olo tuntuu silti usein toivottomalta ja tunnen että olen valtava taakka ja rasite jos puhun heille paljon siitä kuinka paha olla minulla on. ☹️ En enää oikein tiedä mitä tehdä, sillä vanhat oireilut alkavat vaihtelevasti palata, tietyt pakko-oireet ja se että tuntuu samantekevältä olla elossa. Myös itsetuhoiset ajatukset ja halu juoda holtittomasti ovat palanneet ja se inhottaa minua.

En oikein tiedä enää mitä tehdä. Terapeuttini on kuulemma poissa vielä ainakin seuraavan kuukauden, ja koska hän on iäkäs, pelkään ettei hän palaa laisinkaan. Lääkärini puhui viimeksi jollekin traumaterapeutille hakeutumisesta. 😐 Olen miettinyt vakavissani uutta asiaa mutta ajatus uudesta terapeutista silti inhottaa, ja tällä hetkellä kaikki ylimääräinen järjestely edes oman terveydentilan edistämiseksi tuntuu hyvin voimia vievältä. Mietin myös usein olenko aiheuttanut itsepäisyydelläni lääkkeitä vastaan itselleni enemmän haittaa vai hyötyä. Oloni on varsin neuvoton. Osaisiko kukaan kertoa mitä minun kannattaisi ehkä tehdä? 😑❓