Olen kärsinyt pahasta ahdistuksesta kausittain jo pitkään. Viimeiset vuodet ovat olleet helpompia, mutta viime aikoina ahdistus on alkanut taas nostamaan päätään. On vaikea hengittää, maha on kipeä, ei pysty keskittymään mihinkään, itsetuhoisia ajatuksia jne.

Mulla on paljon ongelmia, sekä fyysisiä että henkisiä. Minulla on näkyvä syntymässä saatu vamma toisessa kädessä, olen alkanut kaljuuntumaan jo n. 20-vuotiaana ja nyt 30:n ja 40:n puolivälissä olen jo melko kalju, eikä naamakaan ole komeimmasta päästä. Lisäksi minulla on puhevika. Osa ahdistuksesta saattaa myös johtua lapsuuden turvattomuuden tunteesta, koska kasvoin alkoholistiperheessä.

Periaatteessa minulla on kaikki ”ihan hyvin”, on jonkin verran kavereita, vakituinen työ ja rahaa säästössä n. 50k, harrastuksia ja olen suhteellisen terve. Mutta mitä iloa on rahasta, jos ei ole ketään kenen kanssa jakaa sen tuomia iloja? Naisten kanssa en ole ikinä pärjännyt, pari lyhyttä suhdetta on nyt ollut, mutta kyllä ne naisetkin äkkiä pilaantuneen tavaran huomaavat ja jättävät. Tuo naisen saannin vaikeus on iso osa ahdistuneisuuttani, sillä minut on jätetty jo kaksi kertaa tämän vuoden aikana. Ei meikäläisen spekseillä taida kunnon parisuhde onnistua.

Myös yksinäisyys ahdistaa ja masentaa, kyllä se ottaa päähän tulla tänne pikkuyksiöön yksin istumaan melkein joka ilta. Olen ollut aiemmin hieman itsetuhoinen, ja tällä hetkellä nuo samat tunteet ovat nostamassa päätään. Miksi jatkaa tätä kärsimystä? Miksi elää, jos joka päivä on huono olla eikä vain tunne kuuluvansa mihinkään porukkaan? Mulla on aina sellainen olo, että en kuulu tänne. Janoan seuraa, mutta en osaa olla seurassa, vaan alan haluamaan pois. Ja sitten kun olen yksin, en haluakaan olla yksin. Kierre jatkuu. Nyt löysin naisen, jonka kanssa halusin olla enemmän kuin mitään muuta ja aluksi hänkin tuntui haluavan olla minun kanssani, mutta sitten jätti minut. Minussakin oli syynsä, koska olin epävarma itsestäni. Silti se masentaa ja ahdistaa tulla aina jätetyksi.