Hei!
Viestisi muistuttaa omaa elämääni vuosien takaa. Työkaverini ja silloinen ystäväni oli hyvin masentunut ja tarvitsi tukea. Hän soitti usein ja pyysi sanomaan, että sano minulle että jaksat. Näin piti sanoa myös töissä useita kertoja päivässä. Hänellä oli myös kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tätä jatkui vuosia.

Nyt kun jälkeen päin tätä olen miettinyt olen sitä mieltä, että menin liikaa mukaan tähän kaikkeen. Hän kävi vuosia psykoanalyysissä, joka ei auttanut.Kilttinä empaattisena ajauduin vain mukaan siihen kaikkeen ja katsoin, että olen jotekin vastuussa ja voin auttaa hänen selviämistään. Auttamiseni oli liiallista.

Kun hänellä alkoi mennä paremmin hän lopetti yhteydenotot. On kyllä yhteydessä muihin työkavereihin, jotka eivät häntä niin tukeneet. Minuun ei ole ottanut yhteyttä. Silloin kun oli vielä töissä ehkä juuri tervehti.

Hienoa, jos jaksat tukea, mutta ei kannata itseään täysin väsyttää.

Moi! Tätä olen itsekin kovasti pohtinut. Useammalla ystävälläni on mielenterveysongelmia ja ystävänä oleminen on ollut ajoittain hyvinkin haasteellista.

Erityisen vaikeaa on ollut silloin, kun itsellä ei ole mennyt niin hyvin ja silti kaveri on vain kertonut omista jutuistaan, eikä yhtään ollut kiinnostunut minun asioistani.

Haastavaa on myös juuri tuo, kuinka paljon tulee "mennä mukaan" juttuihin... Ystäväni, jolla on skitsofrenia, kertoo usein juttuja, joista ei voi tietää, ovatko totta vai harhaa. Hän on pyytänyt, että sanon hänelle suoraan, mikäli hän puhuu aivan älyttömiä, mutta hänellä on sellainen tyyli, että on vaikea erottaa heitot, vitsit, harhat yms. toisistaan.

Yhdellä ystävälläni on kaksisuuntainen ja ilmeisesti jotain muutakin. Hän laittaa välit poikki aivan yhtäkkiä. Suuttuu esim. siitä, kun kysyn, haluaisko hän lähteä mukaani Helsinkiin... Vuosiin emme pidä yhteyttä ja sitten näemme sattumalta tai hän soittaa ... Ja hieman toruenkin kauhistelee, etten ole häneen pitänyt yhteyttä... Ainakin 10 kertaa olemme taas olleet kavereita ja pian taas välirikossa...30:n vuoden aikana. En tiedä, montako kertaa vielä jaksan...

Moi!

Jaa-a, sen kun tietäisi. Olen itse tilanteessa, jossa en oikein näe enää muuta vaihtoehtoa kuin oikeasti pyrkiä poistumaan takavasemmalle. On surullista menettää ystävä, mutta koen, että tässä ei ole kyse enää ystävyydestä, vaan pyörin ja häslään yksin ystävänä. Vaivihkaa minuun on kertynyt myös jonkinlaista passiivis-aggressiivisuutta, sillä olen vuoden ottanut näennäisen tyynesti kaikenlaista paskaa, valheita, syrjintää, tylyyttä ym. vastaan. Olen koittanut auttaa, mutta mikään ei kelpaa. Nytkin kun tämän sanon, niin samalla taas mietin, että hyi, eihän näin saisi sanoa, vaan pitäisi ymmärtää, että kun se on masentunut ja taidan vain olla liian tungetteleva enkä anna omaa rauhaa ja oikeastaan vika onkin kaikin puolin minussa.

Olen koittanut ymmärtää, ymmärtää ja ymmärtää. Välillä olen menettänyt itsekin hermot, mikä on ilmennyt hieman kärkkäinä viesteinä. En jaksaisi koko ajan tassutella ja pyrkiä miellyttämään, jotta mitään konfliktia ei tulisi. Henkilö on erittäin ailahteleva ja äkkipikainen: yksi hyvä hetki ja seuraavat kaksi viikkoa voi olla blokkailua, vastaamattomuutta puhelimeen, toivomista, etten enää soita tai ole yhteyksissä. Voi mennä jonkin aikaa ja taas ollaan ihmisiksi ja otetaan sanoja takaisin, jos niihin palaan. Jos kysyn, että mistä tässä nyt on oikeasti kyse ja pitäisikö minun vain mennä, niin olen taas paha ihminen, koska kuulemma haluan ongelmia. Välillä kyselen vain kuulumisia, lähetän valokuvia, kerron omista kuulumisistani, mutta kuulumisiakin tunnun kyselevän väärällä tavalla, sillä vastauksena on usein hiljaisuus.

Henkilö antaa minulle usein myös jotenkin tosi raasun kuvan elämästään, mutta todellisuudessa en enää tiedä, mikä on totta. Hän on usein "narahtanut" (kauhea sana), että hyvin hän voi jutella ja viestitellä toisten kanssa tai käydä ulkona harrastuksissa (ja olla valokuvissa ihan hyvinvoivan näköisenä), mutta minulle hän kertoo olevansa tosi väsynyt ja huonovointinen (jos nyt kerrankin jotain viestiä suostuu lähettämään) ja ikään kuin sillä oikeuttaa tämän käytöksensä minua kohtaan. Sitten voin harmitella, että voi sentään poloista, kunnes taas tajuan tai näen jostain, että just joo. Että itse olen kökkinyt kotona makaamassa ja harmitellut koko tilannetta, kun toisen elämä on oikeastaan todellisuudessa ollut ihan maukasta. Ainakin näennäisesti.

Tilanne ruokkii monia omia huonoja puoliani. Turhaudun, kun en tiedä, mistä on kyse. Minua ahdistaa outo epävarmuus. Ikävä kyllä en pysty olemaan kysymättä välillä, että mistä on kyse tai onko hän vihainen. Tai miksi hän valehteli tai loukkasi. Taitaitai. Tämä on minunkin elämäni. Arvostan myös hyviä käytöstapoja. Voiko se yhden sekunnin kestävä vastaus olla niin vaikeata? Tai vastata puhelimeen ja sanoa, että palataanko vaikka kuukauden päästä, josko hän voisi tällöin paremmin. Tai sitten ihan vain sanoa, että olen vain liian raskasta seuraa. Olen itse tosi huono myös leikkimään erinäisiä arvuutteluleikkejä, että mitä kaikki vastaamattomuudet jne. tarkoittavat; toki mahdollisia selityksiä pyörittelee kohtuuttomankin paljon mielessään, mutta toivoisin, että asiat voitaisiin puhua auki, edes sitten viimeisen tilinpidon verran. Joku ehkä on soittamatta seuraavan kuukauden, jos yhdellä kerralla ei vastata puhelimeen, mutta itse voin hyvin ajatella, että jaa, no mä soitan sitten illalla tai huomenna uudestaan, että ehkäpä tuolla oli aiemmin kiire tai huomenna on parempi päivä. En ylipäänsä pidä ajatuksesta, että tilannetta ei voida sanallisesti avata. Jotenkin koko tilanne on tehnyt minusta läheisriippuvaisen kaltaisen, ja elämäni tärkein sisältö tuntuu olevan tämä asia ja siihen liittyvät ongelmat tai hetkelliset hyvät hetket. Toinen taas tuntuu tiedostavan sen erittäin hyvin, ja nämä kaikki kikkailut tuntuvat olevan vallankäyttöä ja huomionhakua. Olen palannut niin monta kertaa "sotatantereelle", unohtaen lähes kaikki loukkaamiset ym. Toisaalta minusta tosiaan tuntuu, että vaikka ehkä itseänikin pyrin huijaamaan, niin jotain on lähtemättömästi murtunut enkä usko, että voin enää luoda tähän ihmiseen täysin tervettä suhdetta. En luota häneen enkä enää pidä hänestä samalla tavalla kuin joskus, sillä hän on osoittanut lähes narsistisia piirteitä. Toki kolikolla on sitten se toinenkin puoli. Olen huono ottamaan ja lähtemään noin ylipäätään, ja onhan hän ollut ystävä. Vai olenkohan sittenkin minä ollut ystävä?

Olen googlettanut masentuneen läheisenä olemisesta ummet ja lammet. Olen jopa harkinnut vertaistukiryhmään menemistä, mutta toisaalta tuntuu, että se olisi taas sitä, että minä lähtisin vielä siihenkin mukaan toisen takia. Jälleen sitä yksinäistä häsläämistä kahden projektissa. Ikävä kyllä olen todennut, että niin paljon masentuneen läheisenä oleminen vie voimia, että minusta ei tällaiseen ole kuin pakkotilanteissa. Olen itse kuitenkin herkkä ja jään paljon miettimään asioita ja omia ja toisen tekoja ja sanoja, kun taas masentunut (tai ei ainakaan tämä tuttavani) ei käytä sekuntiakaan minun mielipahani miettimiseen eikä minun itkunikaan herätä hänessä kuin ärsyyntymistä.

Anteeksi tämä pitkä ja sekava avautuminen.

Moi
Ensiksikin voimia teille tukijoille. Itse olen joutunut pitkän harkinnan jälkeen lopettamaan yhden kaveruus suhteen joka oli täysin yksipuolinen, eli minun kuulumiset kaikuivat kuuroille korville ja toisen kuulumiset olivat lähes ainut puheenaihe. Jaksoin sitä aika pitkään kunnes päätin että tämä kaveruus on minulle yksinkertaisesti liikaa. En voi luoda toiseen toivoa kun toinen saman tien "ampuu toivon alas".
Sitten tämän kaveruuden päätyttyä aloitin miettimään omaa menneisyyttäni, kaksi kaveria pisti minuun yhteyden poikki syömishäiriöni takia. Se sattui tosi paljon mutta nyt ymmärrän miksi. Kirjoitan tätä itkien mutta se oli vain liian rankkaa heille kun ovat vielä perheellisiä. Minä halusin purkaa pahaa oloani mutta sen purun kohde tulee olla ammattilainen -ei ystävä taikka perhe.
Ehkä on hyvä sanoa rakkaalle ystävälle että olen läsnä mutta tämän enempää en jaksa.
Hakekaa tekin tukijat apua jos vain tarvitsette. Ei kenenkään voimavarat kestä kohtuuttomia.
Itse jatkan normi arkea ja keskityn hyviin asioihin elämässäni jaksaakseni.

Joo, kyllä se näin on, että kaikilla on kuitenkin vain tämä yksi elämä. En minäkään muista, milloin oikeasti olisin saanut rauhassa kertoa omasta elämästäni tälle masentuneelle - enhän minä muutenkaan saa puhua kuin rajatusti ja tietyin ehdoin, jotta masentuneella ei mene hermot.

Olen pyytänyt tätä tuttavaani tuomaan minulle olemattoman velan. Eipä ole näkynyt. Rahasta en välitä, mutta jos nyt kaveripiirissä normaalistikin maksamme velat prikulleen, niin en näe mitään syytä, miksi masentuneelle ja henkilölle, joka on usein kohdellut huonosti, pitäisi antaa vielä joku lati kouraan palkinnoksi. Mutta minkäs sille tekee, jos toinen haluaa tässäkin kohdin olla vastarannankiiski. Itseäni hävettäisi pitää toisen rahoja edes sentin vertaa, joten sikälikään en ymmärrä.

Olen vähän päätynyt siihen, että nettikin on turhan paljon täynnä "älä sano näin masentuneelle" -ohjeita. Oikeasti, jokaisella on oikeus olla oma itsensä, kunhan ei toisia loukkaa. Ei koko ajan tarvitse ajatella, että voi sentään, tämä nyt varmaan ahdistaa tuota, enhän minä voi sanoa tai tehdä sitä tai tuota. Kaikista näistä ohjeista päätyy hyvin helposti vain siihen, että kaverilla ei ole yhtään minkäänlaisia oikeuksia, vaan kaiken on todellakin pyörittävä sen masentuneen ympärillä. Masentuneen taudinkuvaanhan taas lähtökohtaisesti kuuluu pistää pää persuksiin, joten en ole ollenkaan varma, että sellaista on hyvä lähteä tukemaan.

Joo nuo raha asiat on aina vaikeita on toinen osapuoli sitten masentunut tai ei. Ihan ns. diagnosoimattomillakin tuntuu olevan vaikeuksia maksaa velkaa takaisin tai sitten palveluksia otetaan vastaan kuten kaupassa käyntiä mutta sitten siitä tuleekin jo itsestään selvä asia että minä juoksen ja tuon mitä toinen pyytää. Ei käy. En lähde tällaiseen enää ollenkaan mukaan.
Kuten sanoit jokaisella on oikeus olla oma itsensä kunhan ei toisia loukkaa, vähän erikoista kehitellä tiettyjä malleja mitä sanoa tai ei sanoa masentuneelle. Masentunutkin on ihminen eikä hänelle tarvitse puhua kuin sairaalle.
En minä vähättelisi tai tuomitsisi toista ihmistä, sillä en toivo että sitä tehtäisi minullekaan. Jokaisella on omat voimavarat ja kun tunnistaa ettei tämä ystävävyys suhde tuo kuin lisää huolta ja ahdistusta, on parempi vain päättää se jos yhdessä keskustelukaan aiheesta ei auta.
Nää on aika vaikeita asioita, ja kummallekin osapuolelle rankkaa (ehkä eri syistä mutta kuitenkin) Olen kiitollinen ystävyyssuhteista jotka ovat edelleen elämässäni ja oppinut niistä jotka ovat päättyneet.

Eilen tuli taas kauhea show, kun lopulta henkilön tavoitin. Kuulin taasen ivaa, että joo oon tooosi hyvä ystävä ja kiitos vaan paljon avusta (todellakin se oli ivaa, koska sai kauhean kohtauksen tästä rahajutusta). En ymmärrä, mistä tämä ajoittainen täysin hallitsematon viha minua kohtaan kumpuaa! Ei siis todellakaan kumpua pelkästään jostain mitättömästä velasta. Kai tässä on sitten oltu liian läheisiä, niin vähän tuntemattomammat ovat sopivampaa ja kevyempää seuraa. No ei siinä mitään, mutta aika jäätäviä sanoja ruukaa tulla toiselta. Eihän niitä koskaan saa täysin kumitettua. Etenkin kun niitä sanoja alkaa olla jo aika kasa, niin ihan toisenkin takia alkaa toivoa, että voisiko jotain jättää väliinkin.

Minulla ja tuttavallani on kielimuuria, mutta kun häneen iskee tietty moodi, niin sitä ei saa poikki millään, mikä on mielestäni hieman huolestuttavaa. Hän ei anna toisen puhua ja hokee, ettei kuuntele eikä toinen saa kysellä asioista. Sellaista holtitonta tajunnanvirtaa, ei kuuntele eikä näe mitään. Ei, vaikka puhetta koittaisi lyödä ystävällisellä puheella poikki muistuttamalla vaikkapa toisen tärkeydestä ja siitä, että jos hänellä on huono olla, hän voi puhua ongelmistaan. Hän yleensä saa siitä vain lisää pontta eli kiistää toisen puheet ja toisen välittämisen.

Rahoista hän totesi, että nyt hän lähtee tuomaan niitä heti paikalla keskellä yötä. Totesin, että ei tietenkään näin. No, hän väitti kuitenkin lähtevänsä matkaan. Matkalla soitin uudestaan ja kuulin, että ihmisiä eikä autoja ei kuulu. Siihen sain jotain seliseliä. Oletettuna saapumisaikana soitin uudestaan, jolloin hän kertoi, että rahat jäi kotiin ja hän palasi takaisin, mutta lainaa kaverin pyörää ja tulee sitten. Tässä vaiheessa tiesin jo lähes varmuudella, että koko aikana hän ei ollut liikkunut metriäkään, vaan nyt oli iskenyt hankalahkossa tilanteessa valhevaihe. Puhelin meni sittemmin kiinni, joten se siitä. Tänään ilmoitin viestissä, että annetaas asian sittenkin olla kokonaan.

Tämä ei kyllä ole kaikki enää pelkkää masennusta. Henkilöllä on ainakin post-traumaattinen stressireaktio ja oletettavasti myös epävakaa persoonallisuushäiriö. En ole itse niin kovin perillä hänen diagnooseistaan, kun eivät oikein minulle kuulu.

Nojaah, uuteen viikkoon!