Tänään heräsin entistä masentuneempana. En vaan jaksasi enää muuta, kun maata sängysssä...

Vïhdoin sain miehelle puhuttua masennuksestani.Vastaus oli, että yritä piristyä tai tästä kaikesta tulee katastrofi. Autto tosi paljon, siis kun ei se mies tajuu, etten voi ite säädellä mielialaani. Musta alkaa tuntua, että tarvitsen sairauslomaa, muuten ei tuu mistään mitään

Mies ei aina ymmärrä. Yritä puhua jollekin muulle: äidille, siskolle, ystävälle, työkaverille... Ihmiset on usein yllättävän ystävälliä. Voimia!🌻🙂🌻

Älä ajattele liian pitkälle, älä tulevaa talvea, tulevaa vuotta, tärkeintä on jaksaa huomiseen, aina vain huomiseen, jos sekin on liian pitkä vaikka tunti kerrallaan!

Kiitos vastauksestasi tähdenlento🙂 tulin jo siitä paremmalle mielelle. En oikein tiiä kenelle uskaltaisin puhua masennuksesta. Sukulaiseni eivät ole kovinkaan empaattisia ja ystäväni niin kiireisiä, etten halua heitä häiritä. On mennyt niin pitkään hyvin, enkä haluisi tuottaa pettymystä kenellekkään. Kuitenkin olen tiedostanut, että sairaus matkaa kanssani aina kuolemaan saakka, enkä voi työntää sitä pois vaikka haluaisinkin. Nyt on menossa huono jakso ja se on vaan elettävä läpi.Toki apua tarvitsen, sillä yksin en pärjää.

Jaksamista kaikille ongelmien kanssa painiville🌻🙂🌻

Hei,
miehesi ei varmaan sen takia ymmärrä masennustasi, jos ei sitä ole itse kokenut. Toisaalta hänellä voi olla myös pelko/avuton olo. Ei osaa tukea tarpeeksi tms. Jos sinusta tuntuu siltä, että tarvitset lomaa, niin hae sitä. On turha polttaa kynttilää molemmista päistä loppuun. Apua kannattaa hakea, vielä silloin, kun siihen pystyy.
Voimia sinulle ja hyvää alkanutta syksyä.

Kiitos viesteistänne. 🙂 Sain puhuttua tilanteestani yhden kaverin kanssa puhelimessa. Mun täytyy vaan pitää itsestäni huolta, vaikka mies ei oiskaan tukena. miehellä muutenkin paineita, kun opiskelut vievät pariksi kuukaudeksi eri paikkakunnalle ja pelkää, että mten pärjätään täällä ilman sitä. Ja tietty sitä mä pelkään itsekin ja stressaan. Huomenna soitan lääkärille ja kysyn hänen mielipidettään. Täytyy saada joku ratkaisu tilanteeseen. Nyt kun vielä oon niin hyvässä kunnossa, että jaksan hakea apua.

Sain soitettua lääkärilleni ja hän lupasi tulla keskustelemaan lääkityksestä, kun minulla on torstaina aika hoitajalle. Sitten menin työterveyteen lääkärille ja sain saikkua torstaihin asti. Hienoa, kun saa apua. ja siitä olen iloinen, että hain apua nyt, enkä vasta sitten kun on jo tosi huonossa kunnossa. Mieheni oli vähän ihmeissään, kun olin kotona, muuta siinäpähän sulattelee saikkuani. Mun oli vaan tehtävä näin myös hänen takiaan.

Kävin tänään hoitajalla ja lääkärillä. Lääkitystä ai muutetá. Se on jo tapissaan, niinkuin epäilinkin. Saikkua sain kuukauden. Kävin töissä viemässä saikkulapun. Juteltiin toisen pomon kanssa asiat halki. Voisin ehkä tehdä vielä lyhyempää päivää. Itketti vaan, että menetän kokonaan työkyvyn. Se olisi aivan kamalaa, vaikka tiedän että elämässä on tärkeämpiäkin asioita. Pelottaa ja itkettää.

Oletko miettinyt tai onko sinulle tarjottu käytännön apua lastenhoitoon ja/tai kotitöihin? Itselleni ainakin jaksamisen kannalta on tosi tärkeää, ettei joudu ihan piippuun itseään vetämään lasten ja niihin liittyvän arkirumban kanssa. Tai siis joutuuhan sitä välillä, mutta esim. juuri tänään sovin isovanhempien kanssa, että lapset menevät ensi kuussa muutamaksi päiväksi heille hoitoon.

Tsemppiä! 🙂👍

Apua kyllä kannattaa hakea. Lääkäristä sitä ei välttämättä saa. Lääkäri määrää vaan lääkityksen, mutta hyvä että sinulla on kaveri jonka kanssa olet pystynyt puhumaan. Veljelläni on tuo kaksisuuntainen mielialahäiriö ja hänelle nuo lääkkeet eivät sopineet. Sai pahoja sivuvaikutuksia niistä. Hän on selvinnyt esim. meditaation avulla pahimmista vauhtikausistaan. Masennukseen auttaa liikunta. Vaikka vain kävely esim. metsässä. Kunhan ei vaan jää paikalleen. Pahinta on jäädä kotiin neljän seinän sisälle murehtimaan tilaansa.
Olisiko jossain joku vertaistukiryhmä minne voisit mennä? Sieltä voisi löytyä uusia näköaloja elämääsi.
🙂🌻

Mulle kyllä lääkkeet on tosi tärkeitä ollu tän sairauden aikana. Niistä on ollut paljon apua. En pystyisi elämään normaalia elämää ilman niitä. Toki muut asiat kuten säännöllinen elämäntapa ja liikunta ovat tärkeitä. Hoitajan kanssa juttelu on myös tärkeää. Lääkkeillä on sivuvaikutuksia, mutta ne on kuitenkin vähäisiä verrattuna niiden hyötyihin. Nyt vaan on lääkkeet tapissaan eli on keksittävä muita tapoja selvitä tästä masennuksesta. Olen käynyt aikaisemmin paikallisella klubitalolla vertaistukea hakemassa eli sinne varmaan pitäisi mennä taas. Nyt vaan tuntuu, että miten uskallan mennä sinne. Siellä on omat porukkansa ja musta tuntui aikaisemminkin etten kuulu sinne. tarvitsen työpaikan sosiaalista verkkoa. Taas tuntuu kaikki niin vaikeelta ja mahdottomalta.

Tänään ihan hyvä päivä. Sain lähdettyä aamulla klubitalolle ja juttelinkin joidenkin ihmisten kanssa. Sain myös soitettua pomolle ja menen huomenna juttelemaan hänen kanssaan. Aion käydä kelassa kysymässä osasairauspäivärahan mahdollisuutta. Onko teillä kellään kokemusta milloin sitä voi saada? Viikonloppuna sottelin sukulaisille ja kavereilleni ja kerroin sairastumisesta. Kaikki suhtautui tosi hyvin ja lupasivat auttaa tarvittaessa. 🙂 Nyt elämä näyttää vaihteeksi valoisemmalta🌻🙂🌻

En voi saada osasairauspäivärahaa, koska teen nyt jo nelipäiväistä viikkoa. psyk.polilta hoitaja tarjos,että ota vielä toiset rupeamat sairaslomaa. en kyllä varmana, kuukausi saa riittää. pomolta sain kuulla yhtä sun toista.😞 Musta tuntuu, että psykpolilta ei tarjota työhön paluuseen mitään eväitä, vaan tarjotaan vaan lisää sairauslomaa. Ite oon ihan vastuussa kuntoutumisestani.☹️Mun mielestä sairausloma ei ratkaise mun ongelmia, vaan tarvisin jotain kuntouttavaa toimintaaa. No alan käydä klubitalolla ja kuntouttaa ite itteäni.

Olin viime vuonna osasairauspäivärahalla. Minusta oli ihan hyvä juttu.
Jaksoi paremmin töissä. Totta sairasloma ei ratkaise itse ongelmaa.
Olen nyt ollut reilun viikon sairaslomalla. Ensi viikolla pitäisi töihin.
Tuttu hermostuneisuus alkaa taas kun ajattelee töihin paluuta. Mun
sairaloma johtuu osittain töissä olevista ongelmista. Eikä ne ole mihikään
hävineet kahdessa viikossa. Mitään kuntoutustoimintaa ei ole tarjottu.
Eipä silti täällä tuppukylässä semmoisia ole edes tarjolla. Itse on yritettävä
selvitä.Olen pari kertaa käynyt diakonissan juttusilla seurakunnassa.
Jostain syystä psyk.hoitajan juttusille meno tökkii. Liekkö mun mielikuvituksen
tuotetta. Tuntuu vain että emme ole samalla aaltopituudella. En osaa
puhua hänelle asioista.