Hei.

Noin kuusi vuotta sitten minua kohtasi elämäni suurin ”onnettomuus” ja siitä lähtien itsetuntoni on kadonnut vähitellen olemattomiin….

Olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni erittäin rakastavassa ja hyvässä perheessä. Koin paljon onnistumisia; olin hyvä koulussa, pärjäsin urheilulajissa kuin lajissa, minulla on aina ollut paljon ystäviä ja olen ollut aina koulussa ”suosittu” (jos näin voidaan sanoa…) ja olen ollut itseeni ulkoisesti aina suht tyytyväinen jne. Luulisi, että kaltaisellani ihmisellä olisi ollut hyvät edellytykset luoda vahva itsetunto ja vahva se olikin aina siihen asti kunnes epäonnistuin lukiossa, kirjoituksissa. Lukion päästötodistuksen keskiarvo oli yli kahdeksan, mutta sillä ei ole mitään merkitystä kun olet reputtanut kirjoituksissa.

Kirjoitusten jälkeen ei ole ollut päivääkään, etten asiaa olisi ajatellut. Mikä pahinta se asia seuraa minua aina! Joka vuosi lakitetaan uudet ylioppilaat ja joka kevät on minulle yhtä tuskaa. Se muistuttaa minua aina siitä miten idiootti tyhmä voin olla!!!! Kaikkihan nykyään ovat ylioppilaita, se on ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Ja minä reputin….

Lukion jälkeen tein paljon töitä ja pääsin kaikesta huolimatta hyvään ja arvostettuun ammattikorkeakouluun, valmistuin ja teen alani töitä esimiestehtävissä. Kaikki on siis täysin samoin, mitä voisin elämäni olettaa olevan silloinkin, jos olisin kirjoituksissa onnistunut. Mutta…

Itsetuntoni on täysin kadonnut kirjoitusten jälkeen. Olen painanut otsaani leiman joka tekee minusta oman pääni sisällä tyhmän. Jos saan työssäni hyvää palautetta en osaa nauttia siitä, vaan ajattelen, että minua yritetään vain miellyttää, oikeasti en ole tehnyt mitään hyvää, päin vastoin olisin voinut tehdä asian vieläkin paremmin. Palavereissä pelkään, että joudun sanomaan jotakin ja mokaan itseni ja kollegani. Lopulta kun minun puheenvuoroni tulee olen psyykannut itseni mokaamaan ja sanon jotain tosi tyhmää, lisäksi punastun. Epävarmuus on tuonut puheeseeni epävarmuuden; soperran enkä saa asiaani sanottua, koska mietin samaan aikaan miten sanoisin asiani niin, että kuulostaisin mahdollisimman fiksulta. Olen ollut aina reipas, energinen ja sosiaalinen ihminen, nyt pelkään, että sanon jotain tyhmää joten välttelen tilanteita missä voin joutua juttelemaan etenkin vieraille ihmisille. Pelkään, että he saavat minusta ensivaikutelmanaan tyhmän kuvan. Inhoan pelata lautapelejä, koska pelkään, että taas tyhmyyteni tulee ilmi. Ja nyt viimeisimpänä olen huomannut, että mietin tarkoin mitä asioita suustani päästän jopa ystävieni ja puolisoni seurassa, etteivät he vain nauraisi minulle. Loukkaannun verisesti, jos joku heittää vitsiä jostain mokastani, vaikka kaikkihan sanovat joskus hölmöjä juttuja ja ystävät nauravat niille! Minä vain en kestä sitä yhtään!

Toivoisin niin, että voisin jo antaa kirjoitukset itselleni anteeksi, ja että voisin hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Minussa on paljon hyvää, tiedän sen, mutta miksi en arvosta sitä puolta itsessäni. Miksi näen vain yhden epäonnistumisen jonka pohjalta koen itseni tyhmäksi? Miksi en vain voi hyväksyä sitä, että en ole yhtä välkky jossain asioissa, mutta taas sitten toiset asiat ovat minun vahva puoleni? Miksi en osaa arvostaa sitä mitä minulla kaikesta huolimatta on?! Epäonnistuin, mutta en lamaantunut vaan jatkoin eteen päin ja minut palkittiin siitä. Nyt minulla on kaikki mitä vain ihminen voi toivoa. Miksi en osaa olla onnellinen siitä mitä minulla nyt on vaan ryven menneessä???😭