Avioliittoni päättyi helpotuksekseni eroon muutama vuosi sitten. 20v ehdittiin olla yhdessä ja miehen mieklenhäiriöiden takia elämä oli todellista taistelua melkein alusta saakka. Alkoholi, rahavaikeudet ja pettäminen oli kuvioissa moneen otteeseen. Minä hoidin perheen neljä lasta ja kodin. Väsähdin ja sairastuin vakavaan masennukseen ja sitä kautta perhe hajosi, kun en enää jaksanut pitää sitä koossa.

Muutaman vuoden elin sinkkuna ja meno oli hurjaa..heitin vessanpöntöstä alas kaiken iänikuisen kiltteyden ja otin ilon irti elämästä. Tosin krapula-aamuina ilo oli tiessään ja useiden miesjuttujen jälkeen tunsin itseni jo hyvin halvaksi. Kunnon miehet joita oli tarjolla, ei kiinnostaneet ja elin myös piinaavassa suhteessa toisena naisena..samalla yrittäen irti suhteesta ja toisaalta toivoen miehen tekevän ratkaisunsa. Olin samanaikaisesti monen miehen kanssa. SE soti kaikkea oikeaksi ymmärtämääni vastaan ja itsetunto ja käsitys hyvästä alkoi muuttua. Tein asioita, joita en olisi koskaan kuvitellut voivani tehdä. Etsin lähes epätoivoisesti miehistä turvaa, hyväksyntää ja rakkautta..mutta karille karahti kerta toisensa jälkeen.

Sitten tapasin ”Teemun”. Hänäkin kahdesti ollut naimisissa ja viimeisen eronsa jälkeen elänyt hyvin rietasta elämää, ihan niinkuin mäkin. Pettymyksiä ja säätöjä sinnesuntänne. Mulla oli vielä kakkosnaisen suhde meneillään ja tapailin muitakin miehiä paljon ”kavereina”. Teemu tuntui olevan mustasukkaista tyyppiä ja niinpä homma laukesikin hyvin nopeasti käsiin ja hän löysi uuden ystävän..kuin kostona sille, että mun tarina oli niin sekava ja päällä edelleen.

Meni vuosi ja välillä nähtiin..vetovoima oli selkeesti vahva meidän välillä ja ilmassa oli enemmän, kun pelkkää säätöä. Ihastumista ja rakastumista. Lopulta asioiden edetessä muutettiin yhteen ja nyt ollaan oltu piakkoin vuosi yhdessä. Elämä on ihanaa, kaikki tuntuu niin täydelliseltä ja molemmat ollaan hyvin onnellisia.
MUTTA. Koska molemmilla on viime vuosilta ikävä menneisyys ja suhde alkoikin huonoissa merkeissä, on kovin vaikeeta luottaa toiseen.
Oon huomannut olevani hyvin mustasukkainen ja pelkääväni päivä toisensa jälkeen, että ”Teemu löytää jonkun paremman. Olen kertonut tunteistani ja tehnyt selväksi, että se on MINUN oma ongelmani, ja tahdon tehdä töitä vapautuakseni. Teemu ei ole antanut aihetta mustasukkaisuuteen, vaan on ollut hyvin avoin yhteen muuttamisen jälkeen. Hänkin on omalta osaltaan jonkinverran mustasukkainen ja usein esim. tiedustelee, keneltä sain viestin tai kuka soitti.
Haluan myös pelata avoimin kortein, koska todella sitoudun tähän juttuun ja haluan tämän kestävän. Teemun mielestä mulla on ongelma itsetunnon kanssa ja useimmat riidat (onneksi ne on harvinaisia) johtuu just siitä, että Teemu loukkaantuu mun epäluottamuksesta häntä kohtaan.

En tiedä mitä tehdä. Haluan vapautua peloista ja päästä eteenpäin. On sitäpaitsi äärimmäisen nöyryyttävää olla mustasukkainen ja epävarma omasta riittävyydestään.😠
Huomaan, että vaikka olen yksin liikkeellä ja näen jonkun oikein hehkeän naisen, niin ahdistaa..ahdistaa ajatus siitä, että mitä jos Teemu näkis tuonkin ja oonpa itse kovin paljon rumempi/lihavampi tms. Samalla vertaan itseäni myös toiseen suuntaan, koen ylemmyyttä jonkun oikein lihavan seurassa..ja inhoa itseäni, että voin edes ajatuksissani sellaista vertailua tehdä! Kuvottavaa.

Kaikenkaikkiaan tiedän, että olen ihan mukavannäköinen nainen, pidän huolta kropasta ja ulkoinen olemukseni herättää usein huomiota pitkä ja näyttävä kun olen. Silti en usko riittäväni. Olenhan kuitenkin neljä lasta kantanut ja synnyttänyt ja ikääkin jo nelissäkymmenissä..ei voi enää olla niinkun hehkeä parikymminen..🙂🌻

Teemu sanoo usean kerran viikossa, että rakastaa mua ja illat istutaan sylikkäin..hyvin läheisyyttä kaipaavia ollaan molemmat ja se hoitaa rikkinäistä sisintä. Mutta ne sanat, joilla voisi vahvistaa mun itsetuntoa, ne puuttuu..tuo mies osaa äänestää vain käsillään, ja siitä on niin vaikea repiä irti sitä omaa riittävyyttä. Jos sanoisi vaikka kerrankin, että oon sen silmissä kaunis, taikka et pitää jostain asiasta mussa..niin voisin kuvitella, et se pikkuhiljaa rakentais mun kuvaa itsestäni sen silmissä ja vahvistais uskoa, et se oikeesti voi mua rakastaa!

Ja sittenkin oon niin kipeän tietonen siitä, ettei toisen tehtävä oo parantaa mua ja niitä mun haavoja, joita menneet pettymykset on muhun lyöneet.
En vain tiedä, mitä tän ongelmani kanssa teen..se on kehä, joka kiertyy itsensä ympärille. Pelkään, että onni murtuu ja mut petetään, että tuun hyljätyksi..ja samalla sen pelon kautta puristan toista ja itseäni, vaikuttaa pidemmän päälle parisuhteeseen..ja tämä laittaa uuden pelon..että itse toiminnallani ja tunteillani aiheutan meille ongelmia! Silmukka siis vain kiristyy, kun tiedostan sen.
Haluan irti, vapauteen ja oppia uskomaan hyvään..uskomaan siihen, että elämä jatkuisi sittenkin, jos kaikki menisi mönkään..ja että OLEN riittävä tällaisenani..ja että mua voi tällaisena rakastaa..ja et pitäis hyväksyy ite itseni. Siinäpä läksyä..

Vertaistukee oisin vailla 🙂👍