Sinulla on oikeus olla surullinen! Sinulla on oikeus tuntea niitä tunteita mitä tunnet. Syyllisyyttä ei tarvitse tuntea. Vaikka tietysti tunnet syyllisyyttä.

Hienoa, että olet löytänyt oman ammatin, jossa viihdyt!

Toivottavasti löydät oman itsesi ja onnellisuuden elämääsi!

Olet ehkä paljon nuorempi kuin minä, mutta minua koski tuo kun kerroit rakastuneesi kaukana olevaan ihmiseen. Jotenkin tuli niin samankaltaine olo kuin minulla oli nuorena, aina rakastuin mahdottomiin juttuihin joista ei voinut kuin yksin surkeasti fiilistellä, yksin kärsien tuntien kovaa tuskaa.
Sitä nyt ihmettelen mikä siinä oli että kärsin sitä tuskaa ja onnetonta oloa, yksinäisyydessä. Halusin olla yksin oman tuskani kanssa, kait?
Ja tuo itsemurha-ajatus kierrehän siinä oli myös, ja jopa yritinkin humalassa tehdä mutta Luojan kiitos pelastuin. Mutta ei ne ajatukset ole jättäneet rauhaan, aina kun tulee elämässä jotain pettymystä on ne herkästi mielessä, juuri tuo että kuvittelee hyppäävänsä jostain tai muuta. Sitten kun ne menee ohi sitä häpeää niitä.
Tuli juuri mieleen, että onkohan ne ajatukset tuhosta vain oma pelko, pelko ettei uskalla kohdata todellisuutta, mieluummin hyppäisi ne yli, en haluais niitä kokea. Onko se rakastuminenkin johonkin mahdottomaan ollut vain pakokeino ettei tarvitse elää tätä normaalia tasapaksua elämää. Jokin semmoinen kait siinä on selityksenä.
Elämä on kuitenkin näin jälkikäteen ajatellen kallisarvoinen jota ei kannata hukata, edessä on aina jotain mielenkiintoista tai uutta, joka päivässä.

Miten olisi psykoterapia? Kuulostaisi nimittäin siltä, että siitä voisi sinulle olla kovastikin hyötyä. Terapeutti kuuntelee ja kannustaa ja auttaa jäsentämään sitä omaa maailmaa.

En ole enää mikään teini, vaikka joskus käyttäydyn niin kuin olisin. Olen melkein 30. Ja sekin on osa ongelmaa. Pitäisi olla aikuinen, mutta en osaa. En jaksa. En halua. Olen aina liikaa tai en tarpeeksi.

Haluaisn kyllä apua, mutta joka paikkaan on ajanvaraus vain puhelimitse. En ikinä saa itsestäni irti tarpeeksi rohkeutta, että selittäisin asiaani puhelimessa. Terveyskeskuslääkäriltä sain joskus lääkityksen ahdistukseen, vaikka enemmän apua olisi varmasti ollut lähetteestä psykologille... Sillonkin päädyin lääkäriin, koska en jaksanut nousta sängystä mennäkseni töihin... Ja sain silloinkin sellaisen käsityksen, ettei lääkäri edes ottanut minua todesta, vaan ajatteli minun vaan olevan laiska; nuorethan ei tunnetusti jaksa työntekoa... En vaan jaksaisi enää...

Paha olo ja masennus eivät ole iästä kiinni. Ja aikuisuus tarkoittaa eri ihmisille ihan eri asiota. Esim. sinulle se vastuullinen ja aikuinen käyttäytyminen olisi nyt sitä, että hankkisit itsellesi apua. Veläkö olet työteveyshuollon piirissä? Silloin kannattaisi vain varata aika lääkärlle (ei siinä tarvitse vielä kertoa puhelimessa paljon mitään, kunhan keksit jotain) ja tälle sitten kertoa, että on masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia. Eiköhän se lekuri sitten johda psykologille.

Mutta mikä se tilanteesi olikaan juuri nyt? (Sairaslomalla tms?)

Ensi viikolla alkaa taas koulu. Ja työt. Viikot ovat niin täynnä, että etukäteen jo ahdistaa. Pelottaa, etten selviä kaikesta siitä mitä minulta vaaditaan. Vaikka eihän minulta ole kukaan mitään vaatimassa. Ei ole ketään kuka vaatisi.

Ja kun kerran tässä omassa surkeassa elämäntapaisessani ei ole tarpeeksi haastetta, niin rakas pikkuveljeni yritti näännyttää itsensä hengiltä... Ja se tarkoittaa tietenkin sitä, että minun pitää esittää vahvaa, etten lisää muiden huolia... Veljeni on ollut ainoa, jolle olen voinut puhua edes jossain määrin, ja nyt en tietenkään halua lisätä hänen taakkaansa...

Onko elämän oikeasti oltava näin HELVETIN RASKASTA???

Santrada, lainaus Sinulta: "Ja minä, maailman pahin idiootti, menin ja rakastuin tähän...."

Minulle kävi samoin, erona vain ei ollut matka (6500 km), vaan aika 48v.

Olin elänyt onnellisena tämän naisen kanssa, n. 16v. Meillä oli 3 melko onnistunutta mukulaa. Sitten hän kyllästyi minuun ja hankki rakastajan.
Kun se selvisi minulle, elämäni muuttui helvetiksi. Yritin tappaa itseni työllä, (siitä ei ollut pulaa riittävästä palkasta vain). Koska oli mukulat huollettavana, asunto velkana, omatoiminen hengenheitto olisi ollut vastuutonta.

Kotona oli kireä tunnelma, jos hän oli paikalla, mutta oli harvoin, koska viihtyi illat harrastuksissaan.

10 v. kuluttua muutti Helsinkiin, kun riitautui rakastajansa kanssa.
Siitä n. 5v. hän haki avioeron minun tekemäni aviorikoksen takia.

Koska tapasimme usein eri sukujuhlien yhteydessä, välimme päällisin puolin näennäisesti lähes normalisoituivat. Näin niissä muutamia hänen miesystävistään.
Annoin, jopa mökkini avaimet ja luvan käyttää sitä halutessaan. ja satuimme useamman kerran olemaan samassa seurassa, joskus jopa vain kahdestaan. Välillemme kehittyi puheyhteys ja aloimme ruotia eromme syitä.
Ilmeni ,että näkemykset olivatkin aivan vastakkaiset, hänellä oli käsitys, että minä olin maannut kaikki työpaikkani naiset, sekä muita tuttuja lisäksi.

Vannoin ja vakuutin, kerroin kaiken, mitä minä tiesin tapahtumista, joista hän oli niin varma.
Oletan, että hän ymmärsi viimeisimmän tapaamisemme jälkeen omien näkemystensä perusteettomuuden paitsi avioeroon johtaneesta tapahtumasta, jonka kyllä myönsin. Kysyin eikö hänen uskottomuutensa useampien miesten kanssa ennen minun "rikostani" merkinneet mitään. hän puolustautui vain sillä, että hän luuli minusta niin.

Olimme jo sopineet antavamme toisillemme kaiken anteeksi kaiken ja tämä viimeinen keskustelumme sinetöi sen.

Mutta nyt minä olen ongelmissa: kun annoin anteeksi ja heitin pois kaiken (aiheellisen) vihan ja katkeruuden panssarin, joka oli kasautunut aiemman rakkauteni päälle, se roihahti täyteen liekkiin ja sitä minä en enää kykene sammuttamaan, vaikka miten yrittäisin.
Mikään yhteenmeno myöskään ei ole mahdollista.

Olen ratkaisemattomassa pattitilanteessa ja ennestään olen jo syönyt kahta depressiolääkettä yli puoli vuotta, rauhoittavia viimeisen kuukauden, silti kaikki vain kaatuu päälle.

Unelmoin usein ajavani mutkasta suoraan kaasu pohjassa, silmät kiinni, varmistuttuani ettei kukaan muu joudu vaaraan. Mutta en voi, minulla on liikuntakyvytön ystävä hoitokodissa jo kuudetta vuotta, hän luulee, että olen hänen ainoa ystävänsä ja ilmeisesti luottaa vain minuun. Tuhoaisin hänet samalla kuin itsenikin.

"Onko elämän oikeasti oltava näin HELVETIN RASKASTA??? "

Valitettavasti se meille monille on, mutta jotkut selviävät apua hakemalla, siis HAKEUDU terveyskeskuksesi psykologian työntekijöiden puheille, kyllä se jotenkin onnistuu, lääkitys saattaa auttaa, myös keskustelut heidän kanssaan!

Rakastu mahdolliseen henkilöön, katso tosiasioita silmiin, älä pakene!

Pidän peukkuja Sinulle, että selviäisit, ja toivotan kaikkea muuta hyvää.

Eräänlainen kohtalotoverisi Raakis