Otsikossa se tulikin. Eli mulla on itsetuhonen olo ja oon nyt vahingoittanut itteäni enemmän. Haavahoitajakin erikoissairaanhoidossa oli musta huolissaan ja sano, et tarvisin kunnon apua. Mut mistään ei tunnu apua saavan oikein. En tiiä, et mitä teen. On vaan nii paha olo, ääniäkin on jotka käskee vahingoittaa tosiaan.
Hei Tytta91! Olen uusi tällä palstalla ja hetki sitten kirjoitin aloituksen omasta tilanteestani. En tiedä kuinka aktiivista keskustelu täällä on, mutta minä todella nyt tarvitsisin ns. keskustelukaverin, vaikka sitten näin virtuaalisesti. Siksi päätin vastata viestiisi.
En ole lukenut aikaisempia kirjoituksiasi, joten en yhtään tiedä tilanteestasi, enkä oikein sitäkään, että "saanko" vastata viestiisi. Minulla ei ole itsetuhoisia ajatuksia, eikä koskaan ole ollutkaan, joten olenko siksi väärä ihminen vastaamaan viestiisi. Kuulostaa vähän tyhmältä, mutta joo.
Enkä tarkoita siis tällä viestilläni, että odotan sinusta keskustelukaveria itselleni, vaan halusin vaan vastata viestiisi. Olet siis ilmeisesti kotona, kun sinulle on sanottu, että tarvitsisit kunnon apua? Oletko kirjoittanut jossain aiemmissa keskusteluista enemmän tilanteestasi, että voisin sieltä lukea enemmän?
Itse olen nyt niiiiiiin yksin ja minulla on kamala olo ahdistuneisuuden kanssa...
Kiva, kun kirjotit 🙂 Kirjottelen sun kaa ilomielin täällä palstalla 🙂 Joo kotona oon, ku psykiatriselle osastolle ei pääse kovin helposti, en tiiä kuin sairas sitä pitää olla. Kärsin myös ahistuksesta. Nykyään täällä palstalla on aika hiljasta.
Niin minäkin olen ymmärtänyt, että osastolle on hankala päästä. Siksi minäkään en oikein edes haluaisi yrittää sinne, vaikka olo on välillä sanoinkuvaamattoman tuskainen. Jotenkin pelkään pettyväni ja ahdistuvani vielä enemmän, jos en pääsisikään osastolle.
Mukavaa, kun olit vastannut tuohon mun aloitukseen. 🙂 Saanko udella, että kuinka usein joudut ottamaan Opamoxin? Itse pelkään hirveästi toleranssin kasvamista ja sitä, että en sitten saakaan uutta reseptiä siihen. Tällä hetkellä kun tuntuu, että se on ainoa asia, joka pitää minut jotenkin tolkuissani. Oletko pitkään ottanut sitä? Ei ole pakko tietenkään vastata, jos et halua.
Siksi kyselen, kun ei ole mitään kokemusta tuosta lääkkeestä, eikä ketään jonka kanssa miettiä siihen liittyviä asioita. Tuonne omaan ketjuuni kirjoitinkin, että yritän päästä maanantaina lääkärin jonoon, jotta saisin selvitettyä lääkeasioitani.
Käytän opamoxia satunnaisesti, välillä voi olla päiviä et menee useempana päivänä peräkkäin, mut sit voi olla taukoo jopa kuukaus etten tarvi. Mun mieliala menee nii laidasta laitaan.
Tällä hetkellä uskon, et mun päähän on istutettu siru jolla mua voi hallita. Lisäks mua vainotaan kameroista. Näänkin semmosia ihmeellisiä hahmoja.
Tytta91 kirjoitti:
Käytän opamoxia satunnaisesti, välillä voi olla päiviä et menee useempana päivänä peräkkäin, mut sit voi olla taukoo jopa kuukaus etten tarvi. Mun mieliala menee nii laidasta laitaan.Tällä hetkellä uskon, et mun päähän on istutettu siru jolla mua voi hallita. Lisäks mua vainotaan kameroista. Näänkin semmosia ihmeellisiä hahmoja.
Voi ei! Kannattaa ehkä kuitenkin yrittää tarjoutua sinne psykiatriselle osastolle, jos kotona on kovin paha olla. Oletko kuitenkin joskus ollut osastohoidossa, vai onko sinut laitettu aina pärjäämään vaan kotona?
Mä olen tänään itse joutunut miettimään sitä todella paljon, että lähdenkö yrittämään osastolle, olo on kammottava. Olen ottanut jo kaksi Opamoxia. En tiedä miten selviän, pelottaa ihan kamalasti. Mitä minä edes sanoisin siellä, kun yritän päästä hoitoon? Minulla on paha olo?
Oon ollut osastohoidossa montakin kertaa, useimmiten tk:n osastoilla. Sepä siinä onkin, et mitä sitä sanois lääkärille, jos pääsis osastolle meno arvioon.
Ai ihan perus-terveyskeskuksen osastolla? Miten siellä ns. hoidetaan, vai katsovatko vaan pari päivää ja laittavat takaisin kotiin?
Kun mulla alkoi tämä härdelli, enkä edes ymmärtänyt mikä mulla on, kun oli ja on niin kovia fyysisiäkin oireita, niin pyysin päästä ihan tk:n osastolle. No ensin lääkäri oli vähän silleen et no joo, voisi olla mahdollista. Sitten hän tulikin jonkin ajan kuluttua takaisin, eikä maininnut asiasta mitään. Mä kysyin, että niin voisiko sinne osastolle päästä, niin hän sanoikin että ei voida ottaa kun on niin täyttä. Eli kiitos tyhjästä, voisi sanoa.
Anteeksi jos kyselen ihan tyhmiä, mulla ei ole oikein mitään kokemusta näistä, vaikka mielenterveysongelmia minulla onkin ollut vuosikausia. Itse asun niin syrjäisessä tuppukylässä, että täältä pitää lähteä useiden kymmenien kilometrien päähän avunhakuun.
Siis joo, ihan perus terveyskeskuksen osastolla oon ollu. Siellä ollaan se 2-3 päivää ja sit kotia vaan, ku tk lääkäri säätää lääkeannostuksien kaa. Et uus resepti kouraan ja se on sitten et heippa.🤐
Miten tämä mielenterveyshoito on voinutkin mennä näin huonoksi Suomessa?!
Yritä päästä edes sinne terveyskeskukseen, kai ne voi laittaa lähetteen myös psykiatriselle? Vaikka kyllähän minä sen tiedän, että ei tässä maassa nykyään helposti hoitoon pääse.
Minä keskustelin tänään mielenterveystyöntekijän kanssa psyk. osastolle pyrkimisestä ja hänen kommenttinsa oli vähän sellainen että "turhaan sinne yrität, saat vaan vahvempia rauhoittavia". No, niitä saatan jossain vaiheessa tarvitakin, mutta olen ehkä sitten liian sinisilmäinen, kun kuvittelen että osastolla saisi lääkeasiat muutenkin kuntoon. Vaikka kaikkea soopaakin esim. netissä kirjoitetaan, niin kyllä jotkut sieltä apuakin saavat.
Mutta hae ihmeessä apua Tytta91, pakko sitä on saada! Minkälainen päivä sinulla on tänään?
Ihan ok päivä oli töissä. Mieliala on muutenkin ok, ku ootan keskiviikkoo, ku lähen käymään vanhempien luona. Ankeeta keliä luvattu sillon, mut minkäs teet. Huomenna onkin se mun entisen terapeutin aika sitä verkostopalaveria varten, tehään alustava kartoitus.
Oon ollu tänää jotenkin vainoharhainen, oon kuvitellu et kuplahalli romahtaa kasaan, ku seinät kupruili.
Tytta91 kirjoitti:
Ihan ok päivä oli töissä. Mieliala on muutenkin ok, ku ootan keskiviikkoo, ku lähen käymään vanhempien luona. Ankeeta keliä luvattu sillon, mut minkäs teet. Huomenna onkin se mun entisen terapeutin aika sitä verkostopalaveria varten, tehään alustava kartoitus.
Moikka! Miten vanhempien luona käynti sujui, oliko mukava reissu? Minulla on taas ollut huonoja päiviä, iltaa kohti olo vähän paranee, mutta aamut ja päivät ovat yhtä tuskailua, en oikein enää tiedä mitä tekisin, että saisin oloni paremmaksi.
Oli se mukava reissu, toki olin illalla väsyny mut muuten tyytyväinen. Ja nyt viikonlopun viettoon.
Tytta91 🌸
On tiistaiaamu, suht aikainen itselleni, niin kirjoittamiselle hyvä hetki.
Olen seniori-ikäinen mummeni-ihminen 😊. No, mitäkö minulla olisi kirjoittamista sinulle. Olen lapsuudesta asti kokenut masentuneisuutta ja oma käsitykseni, että syynkin tiedän - syy/seuraussuhde. Tosin se on vain oma käsitykseni - ei tutkittu ja todistettu oikeaksi. Minun tapani hoitaa masennustani oli, että "puolet elämästäni" olen maannut sängyssä, turvapaikassa ja korvikesylissä. Sitten pahimmillaan, tapahtui niin, että "päässä niksahti" (niin sitä kuvailisin) ja olin ottanut yliannoksen lääkkeitä, niitä mitä kotona oli. Onnekseni ja siunauksekseni minua autettiin ja siksi voin nyt kirjoittaa sinulle. Kun minut autettiin psykiatriseen hoitoon v 2005 ja noin puolen vuoden sisällä, perhepalaverin jälkeen, sain dg n :kaksisuuntainen mielialahäiriö. Poikani ja hänen vaimonsa osasivat sivusta seuranneina kertoa, kuinka masennus ja maniavaiheet olivat jo pitkänaikaa seuranneet toisiaan. Minäkin tiedostin.masennukseni, mutta sitä seuraavia "innostuksen kausia" ei tiedostanut maniaksi, ajattelin, että se on minun oikea luonteeni, koska silloin elämä tuntui hyvältä, puhkuin täynnä tarmoa, joka kuluttikin voimat vähitellen ja seurasi uusi masennuskausi.
Näin jälkeenpäin itsekkin näen elämäni olleen tällaista vuoristorataa. Kouluni olen jotenkin saanut kahlattua läpi, ajautuen kauppaopistoon ja työhön, jota - 80 luvulla ja sen jälkeen on ollut paljon tarjolla, jopa niin, että työpaikkoja on tarjottu. Yksi asia, jonka koen myös siunaukseksi on, että itselläni on ollut ystävä, joka on ollut tärkeä tuki vaikeimmassa tilanteessani, poikani ja hänen vaimonsa myös. Apua olen ollut huono pyytämään ja edelleenkin, "pitää itse pärjätä-asenne" istuu tiukasti, kait se on peruja sodanjälkeiseltä sukupolvelta, siis vanhemmilta, tuntuu että he aina pärjäsivät itse, sitkeää sukupolvea, jonka hedelmille olen päässyt. He halusivat, että lapsilla olisi paremmin asiat. Heillä oli ahkeruuttta, lahjoja ja kiinnostustaan, jota toteuttivat. Tuntuu, että.itseltäni edelliset ovat olleet pääasissa kadoksissa 🙃.
Tuntuu, että olen ajelehtinut elämässäni, mutta aika, onnekkaasti, koska olen selvinnyt tänne saakka. Ja nyt sitten, elän seesteistä seniorielämää. Olen ollut jo 10 vuotta eläkkeellä ja 11 vuotta sitten, muutin nykyiseen, silloin juuri valmistuneeseen kerrostaloon, jossa viihdyn hyvin. Koti on tärkeä asia. Tässä on lähellä palvelut ja julkiset kulkuneuvot, joita käytän. Nyt elämäni on "mallillaan", niin kuin se vaan voi olla.
Elämästähän ei tiedä, mitä se tuo tullessaan. Aina ei riipu meistä itsestä, miten asiat menee, kuten olemme tulleet tietoisiksi viime vuosina.
Mutta vaikeista asioista ja elämäntilanteista voi selvitä, monella tapaa. Oma tärkeä elämän pohja on -Usko. Mutta kriisinsä siinäkin 🙃. Ajattelen, että Jumala on Rakkaus, siinä on tilaa monenlaiseen elämään, toisin voi olla meidän ihmisten laita, ehkä me monesti olemme kapea-alaisia.
Me olemme pieniä ihmisiä, ikämmekin puolesta. Joku on mielestäni viisasti sanonut, että ihmisen ikä on lyhyt - oleellisten asioiden oppimiseen. Näin 73 v ajattelen, että koko elämän tärkeä oppiaine, niin kodissa kuin koulussa saisi olla: Rakasta lähimmäistä niinkuin itseäsi. Ja on tärkeä huomata, että lauseessa on - niinkuin itseäsi. Mutta, itse pitää saada ensin kokea rakkautta, niin että sen on sisäistänyt. Toinen sanonta on, että; Ei voi kauhalla antaa, jos on lusikalla saanut.
Olen paljon, hyvin paljon - keskenkasvuisena, keskeneräisenä ja pienellä ymmärryksellä - ollut sitä mieltä, että äitini on pilannut elämäni (hävettää, Anteekisi hänelle). Hän on tehnyt, sen mitä on osannut ja voinut, niillä resirsseilla, mitä hänellä on ollut.
Minulla on lapsi, nyt jo aikuinen ja minä olen ollut hänelle sellainen äiti, minkälaiset resurssit minulla on ollut ja hyvin vajavaiset nekin, varmaan erilailla vajavaiset kuin äitini resurssit, mutta kuitenki. Äitini oli hyvin työteliäs, osaava ja kiinnostunut tekemisistään ja tarpeistaan. Ja minun syntyessäni v-51, elämä olikin sellaista, että kotona tehtiin lähes kaikki, ei ollut vielä esim valmisvaateteollisuutta, jos äiti/isä, ei tehnyt vaatteita, ne piti teettää ompelijoilla tai vaattureilla, joita meidänkin pikkukaupungissa tiedän olleen joitakin, meidän naapurintäti oli ompelija, joilla me teetettiin sitten isompana vaatteita, jos äiti ei tehnyt, ei esim. kerennyt muilta töiltään.
Hyvin monitaitavia "ennenvanhaset" ihmiset olivat, heidän täytyi taipua moneksi kun muuta mahdollisuutta ei ollut. Tai toinen mahdollisuus olisi ollut, että tarvike olisi puuttunut. Lapsetkin taipuivat moneksi, mielikuvitus auttaa. Jos ei ole valmista, niin ei ole tietoa, minkälainen joku "pitäisi" olla - vaan mielikuvitus on rajana 😊. Lapset leikki käpylehmillä 🐂. Ja hiihti talvella kouluun pitkän matkan takaa.
No joo, näin on, mutta ei itsellä. Olen asunut kaupungissa, koulu oli lähellä, enkä tykännyt hiihtää, mutta luistella tykkäsin 😊. Käpylehmiä olen tehnyt ja leikkinyt paperinukeilla. Minä olen ollut arka. Ajattelen että mielikuvitus, vaikka sitä on, niin en ole osannut sitä hyödyntää taloudellisesti - että olisi auttanut minua koulussa tai työssä. Omissa haaveissani kyllä olen ollut, mutta en ole osannut oikein unelmoida, sellaista jota tavoitella.
No tämmöisiä tuli kirjoitukseeni,siltä pohjalta, kun aloin vastata kirjoitukseesi. Mitään oleellista vastausta ei varmaan tullut, mutta omaa, tämän pituista elämääni tuli avattua myös itseni "katsella" taaksejäänyttä 😊💐.
Lähimmässä taakse jääneessä eilisessä : valmistin kookosvoita ja siitä tein sokerittomia makeisia. Laitoin ensin jääkuutiorasian koloihin kookosvoita, sinne upotin vadelman ja päälle vielä kookosvoita, erästä lainaten, sanoisin : Ei huonoo 😊.
Vuosi sitten teimme poikani kanssa päätöksen, jätimme karkit pois ja nyt olen itse kaivannut jotain tilalle. Ostin keittokirjan -Irti makeasta - ja se innosti kokeilemaan kookosta makeuttajaksi. Kookosmaitoa, kookosvettä ja opin tekemään kookoshiutaleista kookosvoita, josta ensin tein makeisia ja sitten toisen - tai tämä on nyt kolmas kerta, kun valmistin. Nyt keksin piilottaa vadelman kookosmakeisen sisään ja - tykkäsin.
Tämmöstäkin, no nyt aamu on sen verran pitkällä, että vatsa kurnii, joten laitan mikropuuroa ja juon kupposen kahvia ja fundeeraan mitä sitten 😊.
Luin sun tekstin, kiva ku kirjotit 😊