Itsensä kieltäminen rakkaudesta tapahtuvana ja kumpuavana on täyttä elämää. Sen sijaan itsensä kieltäminen itsevihan vuoksi, katkeruudesta ja armottomuudesta kumpuavana, on sairaus, tuskallinen taival jolta soisi mahdollisimman monen pääsevän pois. Armo on avain. Jos olenkin virheitä tehnyt, olen arvokas, rakastettu, tuhlaajatyttö jota isä juoksee avosylin vastaanottamaan. Voin olla se eksynyt lammas, mutta paimen jättää laumansa etsiäkseen ja löytääkseen minut.
On vaikeaa olla rakastettu. On vaikeaa ottaa vastaan. Joku minussa syyttää yhä, löytää virheitä, painaa alas. Kiellän itseltäni ilon, rauhan. Mutta hetkittäin kuulen taas viestin armosta ja rakkaudesta, silmäni täyttyvät kyynelistä, kaipaan syliin minäkin. Armosta opin minäkin rakastamaan, antautumaan muiden tarpeille, jättäytymään toiseksi. Ja voin iloita.

Missä määrin huonossa itsetunnossa on kyse itsen (vääristyneestä) kieltämisestä?

Huono itsetunto on itsensä kieltämisen syy. Rakkaudettomuus itseä kohtaan panee toimimaan niin.
Sanottu on;"rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi". Eli itseään saa rakastaa, ja itselle haluta hyvää. Vasta sitten voikin lähteä rakastamaan muita.
Jos sinulla on huono itsetunto yritä kaikin tavoin saada itsellesi hoitoa tai itse mahdollisesti hoitaa itseäsi(en tiedä onko mahdollista ) siten, että voit alkaa rakastamaan itseäsi.
Tuo oli tosin paljon sanottu, itselläni on vaikeita itsetunto-ongelmia, häpeääkin, joten en itsekään ole kyennyt vielä rakastamaan itseäni oikealla tavalla. Uskovaisena ihmisenä pyydän apua ylhäältä. Jospa joskus vielä oppisin
Olen tehnyt elämässäni paljon kiusaa itselleni, ja vetänyt maton jalkojeni alta silloin kun olen ollut vähällä onnistua. Mennyttä en voi muuttaa mutta yritän antaa itselleni anteeksi menneet ja ajatella välillä edes jotain hyvääkin itsestäni. Tämä on tosi vaikeaa kun pää vain täyttyy ajatuksista että olet pilannut itsesi ja läheistesi elämän, ja tehnyt sen aivan itse, olosuhteitakaan ei voi oikein syyttää. Tarvitsen rakkautta ylhäältä, en pysty itse rakastamaan itseäni ehjäksi.
Toivottavasti sinuakin kohtaa rakkaus joka hoitaa ja eheyttää itsetuntoasi. Ole lempeä itsellesi ja suoitsellesi hyviäasioita kun niitä tulee vastaan.

Kiitos arka. Kirjoitit myös minun ajatuksiani.

En tiedä, kumpi on loppujen lopuksi parempi- olla tälläinen kun nyt on -vai sitten itseäänrakastava ja tuolla jossain kovasti elämässä eteenpäin paahtava henkilö.
Kai meitä molempia ihmistyyppejä tarvitaan...
Taakankantajia ja sitten niitä eteenpäin menijöitä. Oppivatkohan molemmat toisiltaan jotain?
Toivottavasti. Mutta kun edes näiden kahden välimaastoon edes pääsisi. Se olisi varmasti hyvä paikka.

Hei Silent!

Minäkin uskon että meitä "heikkoja" tarvitaan. Elämä on täyttä elämää silloinkin kun itsetunto on heikko. Itse suorastaan häpeän itseäni. jos alan vertaamaan muihin. Toisaalta koen että saan olla tämmöinenkin,kun en oikein osaa muuta olla. Yritän ottaa aina muut huomioon enkä halua kiusata ketään. En tiedä katselenko elämää vähän syrjästä kun itsetunto-ongelmat ovat saaneet minut vetäytymään hiljaisen työmuurahaisen rooliin pois isommilta näyttämöiltä. Olen kokenut eräänlaisen konkurssin, mutta minulla on jäljellä edelleen paljon jossa voin olla osallinen,ja elää rakentavasti. Monista unelmistani olen joutunut luopumaan mutta jospa saan olla saviastia. Olen usein ahdistunut itseni kanssa,mutta helpottaa kun ajattelen että ehkä ei tarvitse aina olla omien voimien ja kykyjen varassa. Joskus olemme ehkä liiankin vastuuntuntoisia ja ankaria elämän edessä, voimme hellittää ja yrittää ottaa vastaan.

Sain joskus nuorena kortin eräältä ystävältä jossa oli ajatus "itsensä unohtaminen on hyvä taito, mutta kuunteleminen on rakkautta" - jota olen toisinaan elämäni aikan pohtinut.
Itsen unohtaminen ei yks yhteen ole samaa kuin itsen kieltäminen, joskin niissä on jotain yhäläisyyksiä(kin)?

Ensi lukemalta käsitin sen jotenkin nurjasti; vasta usean lukukerran jälkeen havahduin siihen, että sen täytyi tarkoittaa "...mutta (itsen)(kin) kuunteleminen on rakkautta".

Jos unohtaa itsensä totaalisesti, uupuu.
Saa olla mikä on.
Saa tulla (enemmän)siksi, joksi on luotu.

Oisiko kyse enemmänkin 'itsekkyyden' kieltämisestä itseltään?
Sitäkin on hyvää itsekkyyttä, ja toisaalta ei-niin-hyvää.
Epäitsekkyydessä, kuin itsekkyydessäkin on äärensä.
Kohtuu-keskitie...

Itseään sinänsä ei voi kieltää - ja siihen me juuri erehdytään;
kiellämme itseltämme onnen, joka on aivan likellä - ja siksi niin saavuttamattomissa?

Suosittelen Tommy Hellstenin kirjaa saat sen mistä luovut. Itse olen saanut mielenkiintoisia asioita pohdittavaksi kirjasta ja uusia näkökulmia elämään ylipäätään!

Itsensä kieltäminen?
Suomenkielellä, tarkkaan luettuna, mitähän tuo lienee tarkoittaa?
Eli kieltää itseään tekemästä jotain?
Tai kieltää itsensä, eli ylikävelee itsensä, unohtaa itsensä.
Kuinka monta ihmistä tekeekin siten, kun on pakko, että selviää pahasta paikasta.

Kristillisesti itsensä kieltäminen on kait että unohtaa itsensä ja auttaa tai rakastaa muita enemmän ja siten saa itsekin samalla kun auttaa toisia.
Vanha rukous jossa pyydetään Herraa tekemään minusta rauhasi kanava, voidakseni viedä rakkautta sinne missä on vihaa.....rakastaa ennemmin kuin haluta rakkautta jne.

Tänään voisin sanoa että itseni kieltäminen on se etten enää kävele itse itseni yli ja alistu kaikkeen mihin ennen.
Vaikka minulle sanotaankin että olenko "takarivin taavi", niin olen mieluummin siellä takarivissä rauhassa muiden kanssa.