itsensä kadottanut..
Mä pelkään ettei mun elämä ikinä muutu,en osaa edes uskoa ja luottaa siihen että mulle tapahtuu jotakin hyvää. olen kuin tuuliajolla,tosi epävarma itsestäni, välillä ihan mietin kuka oikein olen. Minuus hukassa jollain lailla..
Olen tehnyt asioita joita häpeän ja kadun suunnattomasti,en uskalla niitä edes kirjoittaa saati ääneen sanoa kenellekään😳 Se ihminen joka nuo asiat teki,tuntuu täysin vieraalle,en voi ymmärtää että se olin minä. 😮 Olen luonteeltani todella herkkä, ihminen joka kontrolloi itseään kokoajan, tunnen tämän tästä pahaa oloa ja huonoa omaatuntoa pienistäkin asioista. Tästä(kin) syystä en todellakaan voi ymmärtää miksi sitten teen asioita jotka vaikeuttaa elämääni. Ehkä se on hätähuuto, ehkä halu elää elämää jollaista ei kuitenkaan pysty tai uskalla.. en tiedä😑❓
Olen vaan niin kyllästynyt olemaan masentunut, kyllästynyt siihen että joka päivä on vaan selviämistä. olen niin kovin väsynyt kokoajan,jännittynyt,ahdistunut,tyytymätön,surullinen.. toisinaan toivon menettänyt😭
Elämäni on ainakin omassa päässäni kovin sekaisin,en saa oikein mistään järkevästi ”kiinni”.En ole kyennyt ansiotyöhön pitkään aikaan, käyn nykyään kuntouttavassa työssä. sen jaksan juuri ja juuri, koska kotona odottaa toisenlaiset työt (3 lasta,kotityöt).
Tiedän olevani hyvä ihminen,olen tosi empaattinen luonne jne. mutta se sotii niin paljon noita lähivuosina tekemiäni häpeää aiheuttavia tekojani vastaan, että olen aivan ulalla. olenko sitten paha..☹️ heikko ainakin, jotenkin niin vaikkejäänyt,tuntuu kuin etsisin kokoajan jotakin.. läheisyyttä,ymmärtäjää..jotakin.toisaalta olen psykoterapian myötä oppinut uusia asioita itsestäni ja ymmärtänyt yhteyden vaikean lapsuuteni ja sen kanssa,millainen nykyään olen ja miten toimin.
Olisi niin kovin helpottavaa kuulla, etten ole ainoa näin tunteva. olisiko kellään muualla samantyylisiä ongelmia?
Hei!
Minulla on jo pitkään ollut masennusta, jonka aikana menneisyydessä tekemäni virheet ovat piinanneet minua. Tuntuu että ajattelen niitä koko ajan. Minä olen opiskellut ja opiskellut, mutta jännittämisen ja pelkojen takia kaikki on aina valunut hukkaan päättötyövaiheessa. Olen pakokauhuissani paennut ja luovuttanut. Nyt olen syrjäytynyt matalapalkka-alalle ja yritän rimpuilla tässä elämässä kiinni tyttäreni ja mieheni takia.
Et taida tosiaan olla yksin tuntojesi kanssa. Minä olen mielessäni kokenut eräänlaisen konkurssin ainakin itsetuntomielessä, ja yritän nyt pelastaa mitä pelastettavissa on.
Sinulla on tärkeä elämäntehtävä kun olet peräti kolmen lapsen äiti. Siitäkin syystä on tärkeää että hoidat itseäsi hellästi ja viisaasti. Menneisyydessäsi on niin kipeitä asioita että jollain tavalla olisi varmaan hyvä rohkaistua niistä puhumaan, ehkä terapiassa teetkin niin. Voit punnita syyllisyydentunteitasi sitä taustaa vasten että kaikki me teemme virheitä. Minulle uskovaisena ihmisenä armo on tullut niin tärkeäksi että riipun siinä kiinni kaikin voimin. Itselleni on tehty mm. abortti, asia jota tänä päivänä en hyväksyisi.
Toivon että elät hyvässä rakkaussuhteessa josta saat voimia ja tukea. Mikäli näin onnellisesti ei ole, pidä huolta siitä että sinulla on aikuinen ihminen jakamassa tätä kaikkea mitä käyt läpi, olkoon vaikka ammattiauttaja. Ja onhan niinkin että vaikka on puoliso, ei hän voi ehkä olla ainoa tuki.
Minulla itselläni on elämänhalu tosi vähissä. Silti haluan toivottaa sinulle ja itsellenikin parempaa huomista ja toipumista. Kaikkea hyvää myös perheellesi!