Aika lyhyt hoito sulla oli noinkin vakavassa tilanteessa. Onko mitenkään mahdollista, että kaikesta huolimatta hakeutuisit uudestaan sairaalaan? Tiedän nimittäin kokemuksesta, että noinkin vakavasta tilanteesta voi kyllä selvitä ainakin vähän parempaan oloon. Onko sulla jotain avohoitoa vai heittivätkö ihan tyhjän päälle. Jos ei muuta tule mieleen, niin aina voit mennä päivystykseen ja sitä kautta ehkä päästä sairaalaan. Jos on voimakkaita itsetuhoisia ajatuksia tai tekoja, luulis pääsevän sairaalaan. Ota hoito vastaan, koska se on ainut tie parempaan oloon. Ja muista vaatia sairaalahoidon jälkeen avohoitoa, koska aina ihminen ei jaksa ja pärjää omin voimin. Joskus pitää vain valitettavasti taistella hoitoa saadakseen vaikka kaikki voimat menevät siihen, että yrittää pysyä kasassa. Onko sulla ketään ystävää tai omaista, joka voisi tuossa taistelussa auttaa tai tulla vaikka päivystykseen mukaan kertomaan, kuinka paha olla sun on? Kyllä ne asiat lopulta järjestyvät. Otat vain kaiken avun avoimin mielin vastaan. Halaus!

Samasta syystä jouduin pakkohoitoon suljetulle osastolle noin 3 kuukaudeksi.

Tällä sivustolla olen lukenut, että jotkut itsaria yrittäneet on heitetty pihalle seuraavana päivänä. Ilman mitään tukea. Ehkä reseptin saaneina. Siinä sitä avoihoitoa.

Mä pelkään yrittää itseria just jos se ei onnistukaan. Sitten ollaan ihan nolona...

Aivan jaksaako.. Eikä vaan nolona vaan ehkä jotkut elimet pilalla, että jatkoelo vielä kurjempaa. Yksi masentunut tuttuni puhui paljon itsemurhasta ja sairastui. Hän rupesi sitten tuloksia odotellessa pelkäämään ettei hänelle luvata kuin lyhyt elinaika. Toisin kävi ja nyt on niin onnellinwn?

Hei!

Ensinnäkin, elämäsi on itsessään jo niin arvokas, että jo siksi kannattaa jatkaa elämää. Itsemurha yritykselle on varmasti aina monia eri syitä. Omasta läheltä piti tilanteestani on nyt jo 14 vuotta aikaa. Syynä tähän nöyryytyksen kokemus, persoonani epäkunnioittava kohtelu ja seksuaalinen häpäisy nuoruusiällä. Minä pelastuin, koska lääkärinä sattui olemaan ihminen, joka valoi uskoa elämään, ja kunnioitti persoonaani. Hän oli itse myös voimakkaasti elämän puolella ja ihmisenä hyvin rajat tunteva. Silti vieläkin ajoittain pelkään, että mitä jos en olekaan täysin selvinnyt, vaan joku saan huonosti kohtelemalla saman läheltä piti tilanteen aikaiseksi. Enää ei ole auttamassa sitä erästä hyvää lääkäriä, jonka hyvän kohtelun vuoksi sain niin voimakkaan halun elää, että suorastaan elin täysillä. Eli täysillä kommetoimatta yhtään sen enempää ihan kuten kaikki muut ikäiseni. Ohjeeni onkin aika hyvin tuosta järkytyksestä toipuneena se, että kannattaa opetella olemaan terveen itsekäs. Ihmisen ollessa itselle vaarallinen ihmiset eivät oikein näytä osaavan suhtautua tilanteseen oikein.On helpompi syrjiä, kuin kohdata sosiaalisesti vaikea tilanne. Siksi on mielestäni hyvä, että niin kauan kun sinusta tuntuu, että tarvitset ikäänkuin oikeuden olla ymmärtämättömiltä ihmisiltä rauhassa sairaalahoito voi olla hyvä vaihtoehto. Toisaalta tarvitset myös hyvin pitkään ymmärtäväistä kohtelua. Kieltäydy seurasta, jotka syyllistävät sinua tapahtuneesta. Et ole tilivelvollinen kenellekään, ja sisimmässäsi tiedät ne syyt miksi yritit. Syyt eivät kuulu kenellekään. Tuollaisen kokemuksen jälkeen maailma muuttuu.Kaikenmaailman kauneuskisat ja muut turhanpäiväisyydet ovat toisarvoisia. Tärkeintä on saada elämänhalu takaisin. se voi olla vaikka ihan niin yksinkertainen asia kuin itsestään huolehtiminen. Jos sinulta vaaditaan liikoja, voit sanoa sillekin ei kiitos hetkeksi. pääasia ettet yritä uudestaan. Et ole läheltä piti tilanteen kanssa yksin. Todella monet ovat käyneet läpi saman. Toivotan toipumista järkyttävään tilanteeseen. Elämästä löytyy niin monia syitä jatkaa sitä, että jo siksi kannattaa elää.

Haluaisin vielä lisätä, että koska toipumiseen liittyy monia eri vaiheita, ja ihmiset ovat todellakin yleensä vailla tilannetajua, niin esim. syyttävällä äänensävyllä lähestyvää ihmistä kannattaa välttää aika pitkään. Se voi lisätä itsetuhoisuuttasi. Tökeröitä ihmisiä kainnatta välttää, yms. Ihmiset pelkäävät sisimässään niin paljon itse, että ei kannata välittää siitä suhtautumisesta mitä ehkä saat. Saatat tarvita jopa ihan uudet ihmiset elämääsi. Mutta sitten se on niin. Ihminen ymmärtää itsemurhan läheltä piti tilanteetkin vasta jos joku läheinen on yrittänyt tms. Silloin suhtaudutaan normaalisti ja hienotunteisesti. On kuitenkin myös niitä, jotka paisuttelevat juttua, keksivät perättömiä juttuja tekotavan yrityksistä yms. sairasta. Siksi suosittelen, että jotta pääsisit jatkamaan elämääsi, niin jos on mahdollisuus sairaalahoitoon, nin ota se vastaan. Sairaaloissa on kiellettyä keksiä mitään perätöntä noin vakavasta tilanteesta. Luovuttaja et ole ja kun viha kääntyy itseen päin on syy sitten mikä tahansa, niin se on vakavaa. Keksi keinoja ilmaista tunteitasi. Toipumista.

Itse olen koittanut useammin itsemurhaa ja täällä roikun. Pahin kerta oli, kun ambulanssissa ei tiedetty, selviänkö, mut intuboitiin ja mua pidettiin koomassa epäväkaan tilan vuoksi. Tehtiin myös dialyysi. Kun heräsin sairaalassa, niin minuun iski valtava pettymys. Itkin sitä, että en ollut onnistunt. Edelleen olen murheissani siitä, että en onnistunut, ei elämä ole tuonut mitään sen parempaa, lähinnä vain pahempaa. Kaikki ihmiset hössöttivät ympärillä, halusivat auttaa, kun tämä oli "hätähuuto" kun oli paha olo. Joo joo. Halusin kuolla ja vain ja ainoastaan kuolla. Ei mitään hätähuutoja. Ärsytti se ihmisten voivottelu ja auttaminen ja syyllistämiene. Kunpa olisin kuollut.

Mä tunnen nyt syyllisyyttä, kun mietin, että toteuttaisin itsemurhan. Eli ilmeisesti voin niin paljon paremmin, että ajattelen muita. Mutta tunnen myös kiukkua: Miksi mun pitäisi elää, että muiden olisi parempi?! Ja varsinkin, kun musta tuntuu, että niiden olisi oikeasti parempi olla ilman minua! Ihan oikeasti.

Hei Dweia!

Ymmärrän tuntemuksesi sairaalakokemuksesta erittäin hyvin. Vaatii todellakin huippuhyvää tilannetajua ammattiauttajalta, että osaa palauttaa elämänhalun läheltä piti tilanteissa. Juuri se voivottelu ja syyllistäminen voi todellakin olla mielestäni jopa vaarallista elämänhalusi palauttamisen kannalta. Itse en silloin neljätoistavuotta sitten miettinyt yhtään mitään sen jälkeen kun pahin tilanne oli ohi, vaan lähdin vaan elämään täysillä eteenpäin kuten muut nuoret. Seksuaalisuuttani vaurioitettiin eräässä paikassa (ei todellakaan isä) niin pahasti, että läheltä piti tilanne oli silloin kauan sitten.Psyykkeeni ei kestänyt sitä kokemusta, miten koskemattomuuteeni yms. suhtaudutttiin. Perheessäni olin aina ollut suojassa maailmalta vailla mitään naureskeluja kuka kehittyy ensin ja kuka viimeiseksi ja kunnioitin itseäni muita nuoria enemmän sinä mielessä. Minuun onneksi suhtauduttiin riittävän hientunteisesti silloin kauan sitten ratkaisevalla " elämänhalun palauttamishetkellä. Hae parempaa hoitoa siis, jos koet tarvitsevasi sitä elämänhalusi palauttamiseksi. Pääasia, että et ole itsetuhoinen psykologisesti. Et luottanut henkilökuntaan psykologisesti ratkaisevalla hetkellä, mutta se oli henkilökunnan osaamattomuutta, ja se oli uskoakseni juuri se ratkaiseva hetki. Juuri se, että ei sen enempää kyselty ja voivoteltu ja syytelty palautti minuun sellaisen elämänhalun 14 vuotta sitten, että olen jo 14 vuotta elänyt ns. täysillä. Psykologiaa tuollaisessa tilanteessa ei todellakaan voi oppia kirjoista. Se joko on ihmisessä tai sitten sitä ei ole. .Psykologisesti hyvää hoitoa on tosi vaikeaa ilmeisesti nykyään saada. On kyse tosiaan hoitohenkilökunnan tilannetajusta. Syylistäminen on ehdottoman väärin, koska kenellekään ei kuulu syvimmät tunteesi tapahtuneesta. Onnea jatkohoitoon!

Käsitys siitä, että elämä itsessään olisi joku itseisarvo, että kaikkien olisi pakko haluta/tahtoa elää, on kestämätön.

Kukin elää - tai on elämättä - oman arvomaailmansa mukaan.

En näe mitään järkeä ajatuksessa, että ne meistä, jotka todella haluavat pois, joutuvat kärsimään - kyllä: KÄRSIMÄÄN - siitä, että muiden mielestä elämä on aina ihanaa eikä siitä saa haluta pois.

Antakaa meidän elää tai olla elämättä, päättää omasta elämästämme kuten tahdomme.

Minusta se joka onnistuu tekemään itsarin, ei ole halunnutkaan elää. On turhaa läheisten syyttelyä, jos sanotaan, että hänkin olisi halunnut elää.

Sellainen joka kyselee asioita itsemurhayrityksen jälkeen, haluaa todellakin vielä elää.
Ehkä sen vasta tajuaa epäonnistuneen kuoleman jälkeen vasta.

Jaksaako? kirjoitti 6.3.2013 9:7
Käsitys siitä, että elämä itsessään olisi joku itseisarvo, että kaikkien olisi pakko haluta/tahtoa elää, on kestämätön.
Kukin elää - tai on elämättä - oman arvomaailmansa mukaan.
En näe mitään järkeä ajatuksessa, että ne meistä, jotka todella haluavat pois, joutuvat kärsimään - kyllä: KÄRSIMÄÄN - siitä, että muiden mielestä elämä on aina ihanaa eikä siitä saa haluta pois.
Antakaa meidän elää tai olla elämättä, päättää omasta elämästämme kuten tahdomme.

Totta, eihän kenenkään ole pakko elää. Ei toisten hyväätarkoittavia neuvoja tarvitse noudattaa, jos ei halua. Sitä en käsitä, miten se aiheuttaa kärsimystä, että jollakulla on mielipide elämän laadusta tai kuolemisesta. Kai elämänhaluisillakin on oikeus mielipiteisiin?

Hei kirjoittajat!! Kirjoitan tänne toista kertaa...viimeksi n, sata vuotta sitten (subjektiivinen tunne siis).
En tiedä osaanko pukea ajatuksiani sanoiksi, mutta haluan yrittää..Yrittäkää antaa anteeksi jos ihan "hulluja" jaarittelen.
Voi kuinkia haluaisin lohduttaa ja pitää hyvänä ihmistä, joka ei jaksaisi elää enää.
Tyttäreni yritti tappaa itsensä n. 5v sitten, syvän masennuksen seurauksena. Tämän jälkeen meni se 5v ja siihen on sisältynyt kamalaa ahdistustas, toivottomuutta, viiltelyä jne. En tiedä vieläkään millä hän jaksoi. Itse koin helvetillistä syyllisyyttä, enkä osannut sitä kohdistaa oikein mihinkään yksittäiseen asiaan, vaan tapaani olla huomaamatta häntä jne, vaikkei se suinkaan ollut tarkoituksellista. Ehkä olin itse vaan niin väsynyt ja masentunut etten huomannut hänen hätäänsä ennenkuin hän "herätti" minut.
Luulen, että hän tänä päivänä on kuitenkin suht tyytyväinen elämäänsä, vaikkei se aina ollenkaan auvoista olekaan. Haluaisin niin kovasti sanoa, että kannattaa, kaikesta huolimatta jaksaa seuraavaan hetkeen ja hyvällä tuurilla huomiseen. Elämä ei ole mikään helppo retki, mutta ei saa luovuttaa. Kun ei itse jaksa, niin on oikeus siihen, että joku/jotkut auttavat seuraavaan hetkeen. Näin haluan ainakin itselleni uskotella
🙂🌻 voimia kaikille ja olen hengessä (siis elävässä) mukana.

Jardin Prive kirjoitti 2.3.2013 12:50

Mä tunnen nyt syyllisyyttä, kun mietin, että toteuttaisin itsemurhan. Eli ilmeisesti voin niin paljon paremmin, että ajattelen muita. Mutta tunnen myös kiukkua: Miksi mun pitäisi elää, että muiden olisi parempi?! Ja varsinkin, kun musta tuntuu, että niiden olisi oikeasti parempi olla ilman minua! Ihan oikeasti.

Jardin Prive,
miksi et eläisi, että sinun itsen olisi parempi? Parhaimmat kortit on vielä kääntämättä, sinullakin!

Itselläni asiattomasta kohtelusta syntynyt viha kääntyi itseenpäin, ja oli silloin kauan sitten itsetuhoisia ajatuksia. Tuo kokemus on tietysti kasvattanut, eikä minulla ole enää tarvetta siitä jauhaa. Kyllä se elämänhaluisinkin voi joskus kokea läheltä piti tilanteen, jos ei löydy keinoja käsitellä jotain vaikeaa esim. sosiaalista tilannetta. Itse en nykyään kiinnitä kovinkaan paljon huomiota ympäristön sivistymättömyyteen, mutta nuori on aina nuori. En tiedä mitä sanoisin, kuin että kannattaa aina yrittää löytää keinoja käsitellä se jokin sietämätön, joka meinaa viedä elämänhalun. Mikä se jokin sitten onkin, niin se kannattaa selvittää itselle. Minusta elämä on vaan tosiaan on itsessään niin arvokas vailla mitään titteleitä ja Cv:n näyttöjäkin. Tietysti myös niidenkin kanssa. En osaa sanoa muuta.