Exäni sain. Hän tulikin paikalle, ja yritti lohduttaa parhaansa mukaan, mutta lähti sitten ja jätti minut yksin. hän ei kuulema voi auttaa.

Seuraavana päivänä sain tekstiviestin, jossa mies kertoi soittaneensa kriisipuhelimeen,
ja sieltä oli neuvottu lopettamaan yheydenpito minuun kokonaan. viestissä oli
puhelinnumero jonne voin soittaa jos tarvitsen jonkun kenen kanssa jutella, hän ei ole
enää tavoitettavissa. Nyt olen todella yksin.

Itse ihmettelen kovasti, että mielenterveysammattilainen käskee jättämään
itsemurhaa harkitsevan kokonaan yksin. mitä mieltä olette te muut, onko neuvo
oikea?

En usko, että mies on edes soittanut kriisipuhelimeen tai jos on, on kertonut asiat aivan jollain muulla tavalla kuin ne oikeasti ovat. Ei varmasti ole ainoatakaan psykiatria, psykologia, lääkäriä tai terveellä järjellä varustettua ihmistä joka neuvoisi jättämään yksin tilanteessasi.

Kokeile kirjoittaa net-tukeen tai tänne avoimiin ryhmiin jos se vaikka auttaisi jäsentämään ajatuksiasi ja auttaisi jaksamaan.

bigga kirjoitti 12.11.2008 17:27

Seuraavana päivänä sain tekstiviestin, jossa mies kertoi soittaneensa kriisipuhelimeen,
ja sieltä oli neuvottu lopettamaan yheydenpito minuun kokonaan. viestissä oli
puhelinnumero jonne voin soittaa jos tarvitsen jonkun kenen kanssa jutella, hän ei ole
enää tavoitettavissa.

Hei
Kun luin kirjoituksesi tuli vähän sellainen tunne että mies on halunnut tilanteesta pois, ainakin väliaikaisesti. Todella vaikea uskoa että tollaista neuvoa olisi annettu. Oletko soittanut siihen numeroon jonka mies tekstiviestillä lähetti ? Oliko siitä apua ?
Voisiko olla mahdollista että mies haluaa hieman sulatella asioita ja ottaa yhteyttä vasta sen jälkeen. Itse en ainakaan pystyisi lopettamaan suhdetta niin että toinen osapuoli jää tuollaisten ajatusten kanssa yksin. Oli hän muuten yksinäinen tai ei.

Mä uskon että tuo on ihan mahdollista että on sanottu noin tai että ainakin exäsi on tulkinnut sen noin. Mulla kävi samalla tavalla tosin muutaman ystävän kanssa. Mä tosin yritin itsemurhaa - olen jo hoidossa- joten ystäväni olivat menneet hoitopaikkaani puhumaan ja kysymään mitä tehdä. Yksi ystäväni katkaisi välit minuun sen jälkeen kokonaan, olivat kuulemma neuvoneet tekemään niin. Eräältä toiselta kuulin etä todellinen neuvo oli ollut pitää ensisijaisesti huolta omasta mielenterveydestä eikä mennä mukaan minun pahaan olooni ( mikä minusta fiksu neuvo) mutta yksi ystäväni oli siis tulkinnut sen niin, että pitää katkaista välit. Nyt olen ihan yksin ja päivät mene itkiessä, mutta tämä on kuulemma omaksi parhaakseni! Tiedä sitä sitten... toisaalta se mikä ei tapa se vahvistaa, mutta kaksikertaa itsemurhaa yrittäneenä "Pelkään" että lopulta se tappaa...

Ei siitä masennuksesta ja itsemurha ajatuksista ole muuta tietä kuin selvittää ajatuksiaan yksin ja vaikka itkien. Itse olin todella pohjalla syksyllä kun minut lomautettiin työpaikastani. Lomautus tuli niin yllätyksenä. Ensi reaktio oli hillitön itku. Itkin varmaan viikon putkeen enkä pystynyt menemään edes töihin. Ajatukset kiersivät samaa kehää ja mietin jo kaiken jättämistä. Kaikkein suurin huoli minulla oli asuntolaina. Kuinka saan sitä lyhennettyä? Vedin masennukseen välillä viinaakin, mutta ei se paljon auttanut siitä tuli vaan pahaolo. Lääkkeitä en kehdannut lääkäriltä pyytää, kun ei niitä tarjonnut. En pystynyt puhumaankaan kenellekään. Sitten aloin kuntoilla hullun lailla. Kävin sauvakävelylenkillä kaksikin kertaa päivässä ja muuta liikuntaa. Sain ajatukset pois päästäni hetkeksi.
Nyt olen paremmassa kunnossa ja teen osa-aikatyötä. Entiseen työpaikkaan ei ole menemistä kun lomautus jatkuu maaliskuun loppuun ja työsuhde päättyy silloin.

Sinun on vaikea luopua onnesta, joka sinulla oli. Sen vuoksi olet syvällä surussa. Jos Hän on päättänyt lähteä, et voi estää. Se on vain surullinen totuus.
Puhu paljon, soita kriisipuhelimeen. Kirjoita tänne.

En pitäisi huonona neuvona, että Hän ei antaisi sinulle enää tukea. Voisitte ehkä sopia, että hän soittaisi sinulle vaikka kerran viikossa ja siitä sitten vähentäisi. Laitaisi joskus pienen viestin vaikka ystävänpäivänä. Sinulla on valtava eroahdistus, joka kyllä menee ohi.

Kun hän tulee käymään, joudut kokemaan sen eron aina uudelleen ja uudelleen. Se aiheuttaa sinulle lisää pahaa oloa, koska hän ei voi enää jäädä itsensä takia.

Tee jotain mikä vähänkään tuntuu hyvältä. Hae sairaslomaa. Ota kuuma suihku, itke, kuuntele mielimusiikkia, syö jotain hyvää, käy ulkona ja katso suoraan aurinkoon (muista aurinkolasit), kuvittele, mitä teet puolen vuoden päästä, kun aurinko on korkealla ja linnut laulavat. Kyllä sinä selviät, sinä selviät. 🙂🌻

Iso halaus.

Oman kokemuksen mukaan nk.ammattiauutajatkin ovat joskus aika ajattelemattomia masentuneen ihmisen auttamisen suhteen. En tiedä johtuuko se ihmisen omasta kyvyttömyyden tunteesta auttaa vai ollaanko me ihmiset niin erilaisia ajatusmaailmaltamme että toimimme kovin eri tavoin.
Ehkä ex-puolisoiden on aika vaikeaa auttaa entistä kumppaniaan. Omat syyllisyyden tunteet toisen masennuksesta voivat mm. olla este auttaa ja aidosti kuunnella mitä toinen sanoo.
Itselläni on hyvin epämiellyttävä kokemus ammattilaisten toimista oman masennuksen suhteen. Viime keväänä diakoniatyöntekijä,joka oli tuolloinen naapurini,tuli lähikaupasa jutteleman kanssani ja toi huolensa kun olen niin väsyneen ja laihtuneen näköinen.
Sanoin että olen väsynyt ja ruokahaluton ja masentunut.Pitkäaikainen vuokranantajani oli sanonut minut irti asunnosta koska tarvitsi pääomaa ostaessaan tyttärelleen asunnon.
Asunnon etsiminen, pelko lasten puolesta miten he sopeutuvat muuttoon ja talodelliset huolet masensivat minua ja elämä tuntui tosi toivottomalta. Naapurini, diakoniatyöntekijä, toi esille kuinka diakoniatyö kyllä auttaa kaikin keinoin.Kun kävi ilmi etten kuulu edes kirkkoon ja en jaksa uskoa mihinkään "Jumala kyllä pelastaa" kliseihin, alkoi diakoniatyössä rukoilu sieluni pelastamiseksi. Kiletäydyin sitten kaikesta avusta. Kuinkas ollakaan. Diakoniatyöntekijä oli soittanut mielenterveystoimistoon ja kertonut minun olevan suicidaalinen. Mielenterveystoimistosta soitettiin minulle ja kysyttiin miten jaksan. Olin raivoissani ja sanoin ettei minun asiat kuulu ulkopuolisille ja pärjään kyllä.
Kaksi päivää myöhemmin soitti poliisi ja kyseli olenko kotona. Ihmetteli suuretsi mitä asia koskee ja poliisi rauhoitteli puhelimessa että kohta asia selviää kun he tulevat käymään. Ajattelin lasteni tehneen jotain ajattelematonta ja aikuinen poikani joka sattui sillä hetkellä olemaan kotona positi hädissään tietokoneelta musiikia jota oli "laittomasti" imuroinut netistä. Puolen tunnin päästä poliisin soitosta ovikello soi ja oven takana oli kaksi sairaankuljettajaa!! Paikallisen mielenterveystoimiston psykiatri oli diakaniatyöntekijän puhelinsoiton perusteella kirjoittanut lähetteen jonka perusteella minun oli käytävä lääkärin vastaanotolla.(olin kuulema itselleni vaaraksi.)
Oli kyllä uskomaton tilanne. Olen itse koulutukseltani sairaanhoitaja ja minut vietiin terveyskeskuksen päivystykseen jonottamaan ja varotettiin karkaamisesta.
Tilanne oli täysin absurdi. Päivystävä lääkäri kysyi minulta tiesinkö miksi olen vastaanotolla ja kun kerroin arvelevani syyn olevan diakoniatyöntekijän johtopäätökset terveydentilastani, lääkäri myönsi asian olevan näin.
Nuori,päivystävä terveyslääkäri kysyi itsetuhoisuudestani ja kerroin kuinka omien lasteni vuoksi en voisi tappaa itseäni vaikka elämä tuntuisi minusta toivottomalta.
Ihmettelin vastaanotolla ääneen kuinka voi olla mahdollista ettei diakaniatyöntekijöillä ole vaitiolovelvollisuutta. Lääkäri toi esille kuinka vilpitön lähimmäisenrakkaus meni vaitiolovelvollisuuden edelle minun tapauksessa.
Tunsin itseni nöyryytetyksi.Mieleni olisi tehnyt soittaa diakoniatyöntekijälle ja laukoa mitä mieltä hänen lähimmäisenrakkaudestaan olin. Onneksi jätin soittamatta.Tuskin hänen tapansa "auttaa" lähimmäisiä olisi muuttunut.
Aikuiset lapseni olivat kauhuissaan tapahtuneesta.
Häpeä on estänyt minua kertomasta tähän asti asiasta muille.
Kun on yksinäinen,alemmuudentuntoinen,varaton ja haavoittuvainen on ympäristön helppo lynkata. Tahattomasti tai tahallaan.
Voimia kaikille jotka elävät alakulon vallassa. Alakulo ei ole loputon olotila vaikka se välistä saakin yliotteen. Itse olen oppinut olemaan enemmän inhimillisempi ihminen muille omien vaikeuksien myötä.
Onneksi on väyliä jossa purkaa tuntoja. Tämä palsta on yksi niistä.

Diakoniatyöntekijät ja muut uskovaiset pitävät ainoana tapana ratkaista asiat rukoilla Jumalalta apua ja uskoa Jeesukseen. Tämän olen huomannut kun olen kertonut ongelmistani äidilleni. Hän on alkanut rukoilla puolestani ja puhua että minun vain pitäisi uskoa Jeesukseen ja Jumalaan. En kuulu kirkkoon enkä mihinkään uskonnolliseen yhteisöön enkä koskaan halua kuuluakaan. En voi sanoa ettenkö jotenkin uskoisi Jumalaan, mutta en ole uskovainen. Usko on karissut iän myötä, kun olen huomannut että paras apu on oma apu. Siksi mietinkin tarkkaan miltä taholta lähden apua hakemaan mikäli sitä todella tarvitsen.
On hämästyttävän törkeää luokitella ihminen itsetuhoisaksi pelkän elämäntilanteen tietojen perusteella. Ei tämä ihminen varmaan edes tuntenut sinua sen paremmin. Viranomaisilla on valtaa tehdä ihmisille mitä vain kuten hakea kotoa lääkärintarkastukseen. Siihen ei vaan pidä alistua.
Itse en siksi pyytänyt lääkäriltä mitään lääkettä masennukseen, koska pelkäsin leimautuvani hulluksi. Työterveyslääkäri olisi laittanut heti tarkkailuun.

Piakristiina kirjoitti 12.1.2009 10:47
On hämästyttävän törkeää luokitella ihminen itsetuhoisaksi pelkän elämäntilanteen tietojen perusteella. Ei tämä ihminen varmaan edes tuntenut sinua sen paremmin. Viranomaisilla on valtaa tehdä ihmisille mitä vain kuten hakea kotoa lääkärintarkastukseen. Siihen ei vaan pidä alistua.
Itse en siksi pyytänyt lääkäriltä mitään lääkettä masennukseen, koska pelkäsin leimautuvani hulluksi. Työterveyslääkäri olisi laittanut heti tarkkailuun.

Kyllähän kertomani kokemus nosti aika korkealle riman puhua omista asioista muille ihmisille. Ikävä kyllä terveydenhuoltoalallakin on ymmärtämättömyyttä masennusta kohtaan. Masennus on monelle ehkä pelottavakin tunne,puhumattakaan jos masennus diagnosoidaan ja siksi siihen suhtaudutaan ymmärtämättömästi. Harmillista on se kuinka masentuneen ihmisen olo vaan pahenee ympäristön kuvitellessa kyseessä olevan jokin "hulluus" tila.Voi vielä tarttua. Joskin itse olen pohtinut omien vaikeuksien keskellä sitä miten pitkään ihmisen mielenterveys kestää jatkuvaa stressiä. Monestihan masennus syntyy pikkuhiljaa vastoinkäymisten seuratessa toistaan. Voimavarat hupenee pikkuhiljaa ja jokin vastoinkäyminen on ikäänkuin sitten viimeinen niitti; tulee tunne etten jaksa enää mitään.
Tässä kohtaa jollekin tuo lohtua uskonto.Hyvä jos jollekin uskosta lohtua on. Ratkaisuna uskontoa on mielestäni turha tarjota.
Terveyskeskuksen päivystys on vielä aika kehno paikka selvittää ihmisen psyykkistä tilaa. Aika ja ammattitaito on siellä aika puutteellista.
Minulle liikunta on myös Piakristiinan tavoin väylä purkaa pahaa oloa.
Tunteiden kirjoittaminen on helpottanut myös oloa.
Puhuminen onkin minulle sitten jo huomattavasti vaikeampaa. Heti on pelko että hyökätään heikkoon kohtaan takavasemmalta.
Siksi täällä nyt kirjoitan.😎

Hei marleena

Sinun kirjoituksestasi löysin yhteisiä ajatuksia myös minulle. Minä myös pelkään puhua asioistani tutuille ääneen, koska aina joku tekee niistä omia tulkintojaan ja saa asiat vielä enemmän sotkuun. On vaikea löytää samalla aaltopituudella olevaa kanssa ihmistä. SE on suuri onni, jos niin käy.
Tämä ihmisen auttaminen, jos epäilee hänen olevan itselleen vaaraksi. onkin sitten mutkikkaampi juttu. Koska oma isäni ajautui itsemurhaan, eikä kukaan osannut auttaa silloin. Siitä on aikaa 32 vuotta, olen kyllä sitä mieltä, että parempi on että välitetään kuin jättää välittämättä. Mitä keinoja käytetään, on aina harkittava tapaus kohtaisesti. Ihmiselämän pelastuminen on tärkeintä. Voimia eteenpäin.