Minä olen yrittänyt itsemurhaa kerran. Ajatuksenani on, että se ei ole enää vaihtoehto.

Et kerro viestissäsi mikä on niin huonosti, ettei vain jaksa?
Minkä ajatuksien kanssa olet niin yksin? Tuntuuko siltä, että ajatuksesi pyörivät ympyrää? Etkö saa puhuttua sinua vaivaavista ajatuksistasi terapiassa?

Omasta itsemurha yrityksestäni on kulunut monia vuosia. Siihen liittyi paljon arvottomuuden tunteita, huono itsetunto ja väkivaltainen seurustelusuhde.

Itsemurha yrityksestä kertominen läheisille oli todella vaikeaa. Mutta he oppivat vähitellen ymmärtämään syyt miksi olin niin tehnyt. Lisäksi lupasin, etten koskaan enää tekisi niin.

Nyt masennuksen uusittua ja riittämättömän terapian vuoksi, olen joutunut paljolti terapioimaan itse itseäni. Siihen olen käyttänyt kirjoittamista. Kirjoittaessa saan purettua pääni sisällön ulos, eikä se valtaa niin paljon pääalaa pääni sisältä. Ahdistukseen syön lääkkeitä tarvittaessa.

Mietin kauan mitä mahdat tarkoittaa tuolla henkisellä pääomalla millä jaksaa eteenpäin.
Ehkäpä tarkoitat anteeksiantoa? Että annat itsellesi anteeksi tekosi. Sillä se ainakin minulle oli vaikeaa. Mietin mitä kauheaa olin mennyt tekemään itselleni. Sillä toista elämäähän en tulisi koskaan saamaan. Mietin syitä, joiden vuoksi olin yrittänyt itsemurhaa ja ne alkoivat tuntua mitättömiltä, mitä enemmän niitä ajattelin. Siltikin ne vaivasivat minua, ja silloin ilman terapiaa olisin ollut aivan hukassa. Sain puhuttua asioista terapiassa. Minua myös pelotti ja hämmensi ajatus siitä, mitä läheiseni ajattelevat nyt minusta? Hylkäävätkö he minut? Päällimmäisenä ajatuksena oli ehkä suuri hämmennys, sekä pelko siitä, että minut hylätään ja jätetään yksin. Niin ei onneksi käynyt ja lähimmät läheiseni ovat edelleen elämässäni mukana ja huonommista on päästy eroon 😀

Anteeksi antaminen itselle oli myös hyvin vaikeaa. En voinut käsittää mitä olin mennyt tekemään, kun sitä oikein järjellä ajattelin. Ulospääsy reittejähän olisi ollut paljon, mutta pelätessä itsemurha oli mukamas se "parempi vaihtoehto". Masennuksessa ja sairastaessahan usein hiipii mukaan se näköalattomuus, ei näe omia vaihtoehtojaan. Erilaisia vaihtoehtoja mitä elämä kantaa mukanaan. Kuvittelee asiat liian yksinkertaisin, mustavalkoisin ajatuksin.

Kun opin antamaan itselleni anteeksi oloni helpottui. Olin tehnyt jotain, josta pääsin suhteellisen helposti eteenpäin, eikä siitä jäänyt minuun pysyviä vaurioita. Ehkä anteeksi antaminen itselleni olisi ollut vielä vaikeampaa, jos pysyviä vaurioita olisi syntynyt. Sairaalassa toimittiin suhteeni hyvin hitaasti ja on mielestäni aika ihme, että mitään jälkiseuraamuksia ei tosiaan tullut. Ei ollut helppoa myöntää, että toimin todella typerästi. Tunsin itseni täydelliseksi idiootiksi ja epäonnistujaksi, mutta jotenkin opin ajattelemaan, että tämä oli yksi asia muiden asioiden joukossa, jotka opettivat minulle jotain. Eikä silloin voinut enää mennä, kuin eteenpäin.

*Halaus*

Pompula, Kiitos!

Mulla on aivan ihana terapeutti, puhutaan asioista suoraan, olen aina pystynyt puhumaan, vielä tuntia ennen kuin sytytin kotini ja itseni palamaan puhuin ystävieni kanssa, he eivät vaan ottaneet asiaa todesta.

Mikä sitten oli tosiaan niin huonosti, mä olin niin pettynyt itseeni ja elämääni, mä olin niin yksin mun maailmassa.
Lapsuus ja nuoruus on ollut yhtä sekamelskaa joka on varmasti jättänyt jälkensä.
Äitini kuoli vuosi aikaisemmin, ja se on ollut sellainen asia josta en ole päässyt yli.

Mua ei niinkään ahdista ajatus siitä mitä muut ajattelee mun teosta tai kuinka ne tuomitsee, ne ei silloin ole oikeasti mun ystäviä.

Ainoa ihminen, jonka tuskan takia kärsin on mun oma tytär.

Tiedän, että mun tarvitsee pystyä antamaan itselleni anteeksi, mutta sen aika ei ole vielä. Tämä taakka harteilla on niin iso, paljolti juurikin minun ja tyttäreni luottamuksen palauttaminen.

pala palalta..

Hei!

Mikä ihme sai sinut sytyttämään itsesi palamaan 😐
Puhuit ystäviesi kanssa ennen kuin sytytit itsesi ja kotisi palamaan. Mitä heille kerroit?
On hyvä, että on ystäviä joille puhua vaikeistakin asioista. Eiväthän he muuten ystäviä olisikaan. Mutta tämänkaltaiset asiat vaativat asiantuntevaa ja ammattimaista apua. Siksi olisikin hyvä olla yhteydessä kriisipuhelimeen http://www.mielenterveysseura.fi/sos-keskus/valtakunnallinen_kriisipuhelin , jos mahdollista, kun tällaisia ajatuksia ilmaantuu.

Jokainen on oikeasti yksin tässä maailmassa. Oman itsensä ykseys on osa ihmistä (jos asian oikein ilmaisin) ja sen hyväksyminen on perusedellytys elämälle. Pettymyskin kuuluu elämään. On suurempia ja pienempiä pettymyksiä. Toisille niitä kasvaa enemmän ja toisille vähemmän. Joskus tuntuu jopa epäreilulta, että minulla on näin paljon vastoinkäymisiä. Miksi juuri minulla, mitä olen tehnyt ansatakseni kaiken tämän? Vastoinkäymisistä yleensä pääsee yli ajan myötä. Ainakin ne menettävät merkitystään. Joistakin voi tulla jopa hassuja.

Lapsuus ja nuoruus muokkaa meistä aikuisia, totta. Minun lapsuuteni ei ollut turvallinen. Jossain määrin kyllä, mutta siihen liittyi myös paljon turvattomuuden tunteita. Nuoruudesssani tein huonoja valintoja ja osaltaan maksan niistä vieläkin.

Vanhemman kuolema on varmasti niitä suurimpia menetyksiä joita ihminen voi elämässään kokea ja vaatii paljon aikaa selviytyä edes jotenkin yli surusta.

Eikö sinusta koskaan tunnu siltä, että tekosi kohdistuu suoraan ystäviisi? Rikot jotakin heille arvokasta? Jotakin jota ei voi kukaan muu korvata? Jotakin joka aiheuttaa surua vielä vuosiksi ja vuosiksi eteenpäin ja vaikuttaa heidän lisäksi myös heidän lähimmäisiinsä.

Tietenkin tyttäresi on maailmasi tärkein ihminen, mutta muutkin kuin tyttäresi ovat arvokkaita ihmisinä. Yritä keskittyä niihin asioihin jotka elämässäsi ovat hyvin ja hetkistä, jotka tuottavat iloa. Niitäkin varmasti silloin tällöin pilkistelee esiin.