Olen nyt päättänyt, että perjantaina, kun menen taas töihin puhun pomoni kanssa tilanteestani...mutta pelottaa se miten hän ottaa asiani vastaan, onko vastassa jäävuori vai ymmärtävä asenne..??!! Tuntuisi myös pahalta jos hän olisi sitä mieltä ettei minun kannata jäädä heille töihin...voihan itku!

Levoton77 kirjoitti 14.1.2014 13:9

Olen 36 vuotias juuri alaa vaihtanut äiti. Olin aiemmin kokki ja toimin työssä 14 vuotta. Töiden muuttua työpaikallani, mietin kaksi vuotta ja lähdin opiskelemaan lähihoitajaksi ja valmistuin viime vuoden marraskuussa lähihoitajaksi. Olin pari kuukautta henk. kohtaisena avustana eräälle naiselle, mutta koska työ oli osa-aikaista lähdin hakemaan kokopäiväistä työtä.

Paineet ovat olleet kovat jo kauan. Koska talomme pitäisi remontoida, lapset tarvitsevat yläkertaan omat huoneet eikä sitä olla voitu aloittaa enen kuin pääsen kunnolla töihin...

Ja pääsinkin, mutta....olen ahdistunut uudesta työpaikastani. Tunnen ja tiedän etten osaa kaikkia asioita mitä minulta edellytetään....☹️
kokoajan olo, että teen kaiken väärin ja olen liian hidas!

Paineet tulevat myös esimiehen puolelta... olen nyt sairaslomalla, koska vatsani petti stressin takia ja olin alkuviikosta työhaastattelussa, puolikuntoisena eikä se mennyt hyvin, koska siellä piti suorittaa viisi lääkelaskuakin....olen koittanut nyt kotona opiskella lisää...ja olen tuskastunut!!
Opiskelu meni aikoinaan hyvin, mutta monien muiden äitien kanssa jouduimme huomaamaan miten rankkaa on yhdistää perhe ja opiskelu...

En tiedä mitä tekisin...paluu keittiötöihin toisi minulle tunteen, että olen epäonnistunut!! ja pelkään myös muiden ajattelevan niin....

yksi asia mitä pelkään hoitajan työssä on pistäminen, insuliinit yms...

Olen niin itseeni pettynyt, että sitä on oikeastaan vaikea kuvitellla...

haen kyllä kokoajan uutta työpaikkaa, mutta auttaako sekään...Apua!!😭

Hei!

Itsekin teen alan töitä, eikä se ole aina helppoa. Jatkuvasti on lisää haasteita, tuntuu, että kaikki pitäisi osata ja virheitä ei saisi tehdä. Lisäksi vielä on joissain työpaikoissa työkavereita, jotka puhuvat heti selän takana, jos jokin virhe tulee. Joskus itsekin haaveilen kahvilanpitäjäksi ryhtymisestä. Se tuntuu ensiajatuksena niin helpolle 🙂

Olen itse tehnyt saman nimikkeen alla töitä jo jokusen vuoden. Olen myös opiskellut lähihoitajaksi aikuisiällä. Koulu meni loistavasti, mutta käytäntö on lopulta se, mikä merkkaa. Muistan aiemmin itsekin jännittäneeni insuliinien pistämistä ja lihakseenkin pistämistä. Olen ollut töissä kotihoidossa ja erilaisilla osastoilla. Tänäpäivänä tuntuu, että potilaita on niin paljon ja hoitajia niin vähän, että esimerkiksi kotihoidossa ei mielestäni toteudu lääkehoito niinkuin sen pitäisi toteutua.

Olet varmaankin miettinyt, mikä insuliinien pistämisissä jännittää. Toki asia on yksinkertainen, oikea määrä pitäisi pistää ja oikeaan aikaan jne. Itse olen ottanut siihen vain sellaisen tatsin, että kun kerran tiedän, mikä on tälle henkilölle oikea insuliini ja tiedän, että se pistetään rasvakudokseen ja tiedän, mikä on oikea määrä, niin paljon ei voi viteeseen enää mennä 🙂 Toisaalta, jos pistää liikaa, on vain huolehdittava, että henkilö sitten myös syö ja seurattava. Diabeetikon dilemmat ovat niin moninaiset, että menee jonkinaikaa, ennenkuin ne kaikki tulevat itselle sujuvaksi ja käytäntö aina opettaa. Eikä siinä oikeastaan auta, kuin ryhtyä tuumasta toimeen. Siten ne pelot kyllä häviävät. Jos on jotain epäselvyyttä itsellä tekniikan kanssa tms. niin kannattaa muistutella itselleen. (ei muuta, kuin kunnon ote rasvamakkarasta ja neula sisään...muissa injektioissa myös rutiini ja rentous tulee tekemällä)Pelot hälvenevät, kun on tietoa ja kokemus taas opettaa lisää. Tuon pistämisen suhteen itse myös toimin niin, että silloin, kun pistän, olen tietoisesti kiireetön. Se hetki on vain pistämiselle. Siinä kannattaa pysähtyä. Olen silti tehnyt virheitä, mutta kaikista niistä on selvitty. Joskus on lisäksi ollut mahdottomia tilanteita, mutta niistäkin on selvitty 🙂 Ja, eihän se lopulta ole sen kummempaa.

Mitä enemmän on haasteita ollut, sen enempi itseluottamus on noussut. Joskus on tietysti niin väsynyt, ettei jaksaisi mitään haastetta millään suunnalla. Juuri nyt itse opiskelen lisää ja tuntuu, että en halua mitään muutosta tai haastetta, on ollut niin rankkaa. Koitan antaa itselleni mahdollisimman stressitöntä aikaa nyt tässä.

Alussa on kyllä aina työpaikkaa vaihtaessa parasta sallia itselleen sellainen epävarmuus ja keskeneräisyys. Se ehkä jotenkin helpottaa. Eihän kaikkea voi heti tai koskaan osata ja aina voi hankkia lisää tietoa. Itsekin aina huomaa, että riippuen työpaikasta ja työtehtävistä lisäksi unohdan säännöllisesti jotain siitä, mitä olen aiemmin osannut. Unohdan, koska en asiaa tee, esimerkiksi labralähetteen tekemisen. Sitten vain taas kysyn.

Minä kyllä toivoisin hoitoalalle enemmän sallivuutta, inhimillisyyttä työtovereiden keskelle. joskus sitä oikein miettii, että onpas tällä alalla paljon töissä ylenkatseellisia ja "pieniksi jääneitä" hoitsuja, MUTTA sitten on onneksi niitä ihania, jotka tajuavat esimerkiksi sen, että meitä ihmisiä on monenlaisia ja aina kun on ihmisiä on myös inhimillisyyttä, molempiin suuntiin, hyvään ja huonoon. On hyvä ymmärtää sellainenkin asia, että toiset ovat tyypiltään räjähtäviä ja nopeita, toiset taas enemmän pohdiskelevia ja tarvitsevat aikaa päätöksissään jne. Tässä molemmilla tyypeillä on sietämistä toisissaan, nopeat eivät aina jaksaisi hitaampia ja hitaammat kokevat nopeat rasittavina.

Uudessa työpaikassa ensimmäiset viikot ovat rasittavia, koska kaikki on uutta; Potilaat/asiakkaat, työntekijät, työympäristö, tavaroiden säilytyspaikat, käytännöt..joskus jopa tietokoneohjelma joka on olennainen osa työn tekemistä. Joutuu sietämään monenlaista keskeneräisyyttä, eikä hahmottamiskyky/muisti/käsittäminen voi millään riittää kaikkeen yhtaikaa. Oppiminen on asteittaista. Voi vain toivoa, että perhedytys on hyvää ja perehdytyskansiot esim. päiväohjelmista ovat selkeät. Ja silti saa olla aina kysymässä. Sellaista se vain on, mutta ajan myötä sitten helpottaa. Itse kohtasin viimeksi jopa sellaista, että kun annoin palautetta perehdytyskansion vajavaisuudesta, minulle ei edes vastattu mitään. Jei!

Itse olin tuossa juuri jonkinaikaa uudessa paikassa ja siellä sitten muutama hoitaja oli hyvin ymmärtämätön, jopa ilkeä. Sanotaan niin, että parhaani tein, mutta paskaa sain niskaan. Noh, sinne paikkaan ei tee mieli enää mennä. Tosin voisihan sitä, jos oikein sinnikäs olisi, mennä vain hymyillen ja tehdä taas parhaansa, kyllä se siitä puolessa vuodessa parempaan menisi ja aina niitä paskanpuhujia riittää 😉

Kiitos kirjoituksestasi 🙂

Nyt olen tehnyt päätöksen, jos pääsen erääseen päiväkotiin töihin (erityispäivähoidon avustajaksi) otan sen vastaan....

Olen ymmärtänyt, että vähemmän hoidollinen työ on minun alaani 🙂

Tosin se huominen puhelu jännittää, kun soitan ja kerron tulevani taas perjantaina töihin ja aion rohkaista mieleni ja sanoa tuntemukseni, hienovaraisesti tietysti...saa pomo sitten miettiä asiaa hieman valmiiksi, kun perjantaina kohdataan...

Kerron siis hänelle, sen et olen työssäni epävarma...

No niin...soitin äsken työpaikalle ja kerroin omat tuntemukseni...sanoin, että haluan olla rehellinen ja kertoa, että jostain syystä olen kovin epävarma siellä töissä.

Pomo totesi, ettei ole sellaista huomannut....ja sanoi ettei kukaan ole koskaan täysin valmis hoitaja...totta mutta.
Sanoin, että työnkuva on paljon hoidollisempaa mihen olen tottunut ja hän siihen, että onhan minulla täydet valmiudet kuitenkin niitä tehdä, onhan toki...
kerroin, ettei se johdu työilmapiiristä ja on otettu ihan hyvin vastaan...tunnen vain itseni kovin hitaaksi töissä ja en halua olla kenenkään jaloissa pyörimässä, haluan olla osa työtiimiä ja olla hyödyksi 🙂

kyseli, mitä nyt ajattelin jatkossa...kerroin, että katsotaan nyt muutama päivä ja miten menee...ja kysyin, että onko työpaikalla sitten mahdollista opettaa minua niihin töihin mitä en vielä hallitse kunnolla....

lupasin mennä huomenna hieman aiemmin töihin, iltaan jotta ehdimme keskustelemaan asiasta sitten vielä lisää.....saas nähä mikä ääni on siitten kellossa...

Mutta, lupasin itselleni, että olen rehellinen ja olisin omasta mielestäni tehnyt väärin itseäni kohtaan, jollen olisi puhunut....minullahan iso vastuu siitä mitä töissäni teen...

mielipiteitä: toiminko oikein teistä??🙄

Tottakai toimit oikein, kun teet niinkuin sinusta tuntuu. On ihanaa, jos tietää, mitä tekee. Onnea vain sille tielle, minkä valitset. Kaikki hoitoalalla eivät todellakaan ole sille enemmän tekniselle puolelle innokkaita, en itseasiassa minäkään. Suunnittelen jatkossa enemmänkin olevani sosiaalipuolella. Vaikka olenkin hyvä tekemään toimenpiteitä sun muuta, en nauti siitä, enemmän nautin, kun sana puhua ihmisten kanssa(esimerkiksi).

Onnea vaan ja työniloa sinulle jatkossa 🙂

Kohtasin siis pomoni ja hän alkoi heti jauhamaan, että mennään nyt äkkiä tekemään se työsopimus, kun sekin on tekemättä. vastasin, että olen nyt tehnyt oman päätökseni ja on pahoillani, mutta aion jäädä heiltä pois....siinä sitten vaihtoivat väriä pomo ja työntekijä...oli helvästikin pahoillaan ja jopa ärtynyt...

sovimme alustavasti, että olen listan loppuun "kun ei tähän hätään nyt ketään minun tilalleni saada....."
"Mutta eivät he voi minua väkisinkään täällä minua pitää": oli kommentit...
niin miten on?? irtisanoutumisaika onn 4kk, mutta olenko MINÄ mahd. pystyvä lähtemään saman tien??..

Ja arvakkaas mitä! Saman keskustelun jälkeen pomo huomautti, että sinulla tuo lääkevastaavan vuoro!, mutta jos olen epävarma koitetaan vaihtaa jokun kanssa hommia...no olen kyllä epävarma, kun en ole koko vuoroa edes päässyt opettelemaan! ja eihän se nyt ihan niin mene, että sanotaan lue lapusta!! onhan paljon muita asioita mitä pitää huomioon ottaa ja minusta käytäntö tässä varsinkin olisi paras opettaja eli jonkun kanssa saisin molemmat lääkevuorot (päivä ja ilta) tehdä...

huomasin, juuri että minulle on niitä vielä tulossa, ellen keksi ulospääsyä....olen todella ahdistunut ☹️(

😞😯🗯️

No ni.
Nyt olen sitten ns. vapailla markkinoilla. Pomon kanssa saatiin asia selvitettyä ja ihan hyvällä mielin lähdin pois työstäni.

Mutta.
Ei ole helppoa siltikään...sen oman paikkansa löytyminen siis työelämässä tökkii, toki ei tässä ole heti kamalaa hätää, koska tietysti saan palkan tehdyistä päivistä mitä tuolla ed. työpaikallani tein, mutta se, mihin pääsisin töihin jaksossa aiheuttaa murhetta..

oppisopimuskoulutus olisi niin Rock! jos vaan jostain saisin, mutta kysely ei ole tuottanut tulosta..
kamala tunne, kun on 36 vuotoas eikä tiedä mikä minusta tulee "isona"😮