Hei!
Itsekin teen alan töitä, eikä se ole aina helppoa. Jatkuvasti on lisää haasteita, tuntuu, että kaikki pitäisi osata ja virheitä ei saisi tehdä. Lisäksi vielä on joissain työpaikoissa työkavereita, jotka puhuvat heti selän takana, jos jokin virhe tulee. Joskus itsekin haaveilen kahvilanpitäjäksi ryhtymisestä. Se tuntuu ensiajatuksena niin helpolle 🙂
Olen itse tehnyt saman nimikkeen alla töitä jo jokusen vuoden. Olen myös opiskellut lähihoitajaksi aikuisiällä. Koulu meni loistavasti, mutta käytäntö on lopulta se, mikä merkkaa. Muistan aiemmin itsekin jännittäneeni insuliinien pistämistä ja lihakseenkin pistämistä. Olen ollut töissä kotihoidossa ja erilaisilla osastoilla. Tänäpäivänä tuntuu, että potilaita on niin paljon ja hoitajia niin vähän, että esimerkiksi kotihoidossa ei mielestäni toteudu lääkehoito niinkuin sen pitäisi toteutua.
Olet varmaankin miettinyt, mikä insuliinien pistämisissä jännittää. Toki asia on yksinkertainen, oikea määrä pitäisi pistää ja oikeaan aikaan jne. Itse olen ottanut siihen vain sellaisen tatsin, että kun kerran tiedän, mikä on tälle henkilölle oikea insuliini ja tiedän, että se pistetään rasvakudokseen ja tiedän, mikä on oikea määrä, niin paljon ei voi viteeseen enää mennä 🙂 Toisaalta, jos pistää liikaa, on vain huolehdittava, että henkilö sitten myös syö ja seurattava. Diabeetikon dilemmat ovat niin moninaiset, että menee jonkinaikaa, ennenkuin ne kaikki tulevat itselle sujuvaksi ja käytäntö aina opettaa. Eikä siinä oikeastaan auta, kuin ryhtyä tuumasta toimeen. Siten ne pelot kyllä häviävät. Jos on jotain epäselvyyttä itsellä tekniikan kanssa tms. niin kannattaa muistutella itselleen. (ei muuta, kuin kunnon ote rasvamakkarasta ja neula sisään...muissa injektioissa myös rutiini ja rentous tulee tekemällä)Pelot hälvenevät, kun on tietoa ja kokemus taas opettaa lisää. Tuon pistämisen suhteen itse myös toimin niin, että silloin, kun pistän, olen tietoisesti kiireetön. Se hetki on vain pistämiselle. Siinä kannattaa pysähtyä. Olen silti tehnyt virheitä, mutta kaikista niistä on selvitty. Joskus on lisäksi ollut mahdottomia tilanteita, mutta niistäkin on selvitty 🙂 Ja, eihän se lopulta ole sen kummempaa.
Mitä enemmän on haasteita ollut, sen enempi itseluottamus on noussut. Joskus on tietysti niin väsynyt, ettei jaksaisi mitään haastetta millään suunnalla. Juuri nyt itse opiskelen lisää ja tuntuu, että en halua mitään muutosta tai haastetta, on ollut niin rankkaa. Koitan antaa itselleni mahdollisimman stressitöntä aikaa nyt tässä.
Alussa on kyllä aina työpaikkaa vaihtaessa parasta sallia itselleen sellainen epävarmuus ja keskeneräisyys. Se ehkä jotenkin helpottaa. Eihän kaikkea voi heti tai koskaan osata ja aina voi hankkia lisää tietoa. Itsekin aina huomaa, että riippuen työpaikasta ja työtehtävistä lisäksi unohdan säännöllisesti jotain siitä, mitä olen aiemmin osannut. Unohdan, koska en asiaa tee, esimerkiksi labralähetteen tekemisen. Sitten vain taas kysyn.
Minä kyllä toivoisin hoitoalalle enemmän sallivuutta, inhimillisyyttä työtovereiden keskelle. joskus sitä oikein miettii, että onpas tällä alalla paljon töissä ylenkatseellisia ja "pieniksi jääneitä" hoitsuja, MUTTA sitten on onneksi niitä ihania, jotka tajuavat esimerkiksi sen, että meitä ihmisiä on monenlaisia ja aina kun on ihmisiä on myös inhimillisyyttä, molempiin suuntiin, hyvään ja huonoon. On hyvä ymmärtää sellainenkin asia, että toiset ovat tyypiltään räjähtäviä ja nopeita, toiset taas enemmän pohdiskelevia ja tarvitsevat aikaa päätöksissään jne. Tässä molemmilla tyypeillä on sietämistä toisissaan, nopeat eivät aina jaksaisi hitaampia ja hitaammat kokevat nopeat rasittavina.
Uudessa työpaikassa ensimmäiset viikot ovat rasittavia, koska kaikki on uutta; Potilaat/asiakkaat, työntekijät, työympäristö, tavaroiden säilytyspaikat, käytännöt..joskus jopa tietokoneohjelma joka on olennainen osa työn tekemistä. Joutuu sietämään monenlaista keskeneräisyyttä, eikä hahmottamiskyky/muisti/käsittäminen voi millään riittää kaikkeen yhtaikaa. Oppiminen on asteittaista. Voi vain toivoa, että perhedytys on hyvää ja perehdytyskansiot esim. päiväohjelmista ovat selkeät. Ja silti saa olla aina kysymässä. Sellaista se vain on, mutta ajan myötä sitten helpottaa. Itse kohtasin viimeksi jopa sellaista, että kun annoin palautetta perehdytyskansion vajavaisuudesta, minulle ei edes vastattu mitään. Jei!
Itse olin tuossa juuri jonkinaikaa uudessa paikassa ja siellä sitten muutama hoitaja oli hyvin ymmärtämätön, jopa ilkeä. Sanotaan niin, että parhaani tein, mutta paskaa sain niskaan. Noh, sinne paikkaan ei tee mieli enää mennä. Tosin voisihan sitä, jos oikein sinnikäs olisi, mennä vain hymyillen ja tehdä taas parhaansa, kyllä se siitä puolessa vuodessa parempaan menisi ja aina niitä paskanpuhujia riittää 😉