Kirjoitan tämän lähinnä selvittääkseni omaa päätäni, olen iloinen jos joku haluaa kommentoida. Minulla on kova tarve purkaa tuntojani ja siksi tässä ollaankin. Olen ajatellut aloittava blogin, ns päiväkirjan, jonne voin huoletta avautua, oma pääni on liian raskas jos en saa näitä paperille.
ero tuli n. 3kk sitten, tunnen epäonnistumista ja suurta ahdistusta siitä etten voi jo paremmin. kärvistelen, elättelen toiveita, haluan parantua, mutta olo junnaa paikallaan. hetkittäin olen ahdistuksen vuoksi täysin toimintakyvytön, itkeä vollotan peloissani peiton alla. välillä raivonpuuskassa itseäni kohtaan revin itseni ylös, pakotan positiiviseksi ja porskutan eteenpäin apinanraivolla, kunnes taas romahdan. tämä vuoristorata tunteiden osalta on niin raastavaa ja raskasta että pelkään sen jättävän minuun pysyvän pelokkuuden ja ahdistuksen, vaikka terveenä ihmisenä tätä on kai turha pelätä?
jätimme suhteen jatkuvuuden auki, siksi elättelen toiveita, rauhoitun ainoastaan kun mietin että ehkä palaammekin yhteen ajan kanssa. vaikka minun tulisi rauhoittaa itseni ajatuksella että selviän kyllä enkä kuole, edes henkisesti vaikka tilanne jäisi tällaiseksi. oloni ei kai aina tule olemaan näin huono ja epävarma?
Olemme alkaneet taas nähdä ex:n kanssa, pari kertaa on ollut syytä (tavaroita ym apua) ja pari kertaa olemme nähneet ihan muuten vain, aina minun ehdotuksestani johon ex on suostunut hyvin mielin. kadehdin miten hyvin hän on edennyt ja suurin pelkoni on että hänen ajatuksensa minusta ovat pahoja, mikä on myöskin kai turhaa, sillä hän olisi pyyhkäissyt minut kokonaisuudessaan pois jos ei pitäisi seurastani/minusta ihmisenä. Hän kutsuu minua edelleen lempinimellä, jonka yhdessä minulle annoimme ja halaa lämpimästi. mikä repii sydäntäni irti rinnasta kaksin verroin, saan tapaamisistamme energiaa, mutta myös turhaa toivetta?
itken suurimman osan hereillä olo ajastani, tätä ei ehkä lähipiirini uskoisi. edelleen. itken itseasiassa enemmän kuin heti eron ja erilleen muuton jälkeen. erokriisi myöhässä? vai vain se että hän on palnannut elämääni muttei sittenkään niin pikaisesti siinä muodossa jota toivoisin. eroomme ei liittynyt muita osapuolia, eikä draamaa. jätimme siksi oven auki.
minulla ei ole täällä tarvetta puida eroani ja mahdollista yhteenpaluuta vaan tätä omaa onnetonta oloani joka ei jätä minua rauhaan. käyn terapiassa, joka on helpottanut huimasti, mutta silti kipukohtia on vielä niin paljon että tuntuu etten ikinä enää tästä suosta nouse. olen surullinen, ahdistunut ja ehkä jopa hieman katkerakin. Olen ottanut neuvoista vaarin ja antanut kaiken tulla, tunteiden siis ja nyt tuntuu että tukehdun niiden alle. en voi hengittää, kävelen ympäri kotiseutuani itku kurkussa iltaisin ja kirjaimellisesti itken itseni uneen. hetken helpotuksen saatan saada työntouhussa, muuten olen kuoleman partaalla. olen miettinyt että tulisiko minun hakea lääkäriltä tähän helpotusta? mutta tuskin lääkettä on joka poistaa sydänsurua? heh. ironista.
minulle on neuvottu että koska olen selvinnyt jo tähän asti, tulisi alkaa pikkuhiljaa repimään itseään ylös, ulos ja lenkille.poistettava ahdistavat ajatuksen mielenvoimalla ja suunnattava kohti parempaa. olisin jo siellä jos minulla olisi joku keino. ulospäin toki olen ihan kunnossa useimmiten, pari ystävää tietävät miten kovasti kamppailen säilyttääkseni pään veden pinnan yläpuolella. haluaisin ottaa kimpsut kampsut, suunnata ulkomaille ja aloittaa alusta. ahdistaa nämä ympyrät, kun kaikki kyselee. en ole masentunut, tulevaisuuden hyvyyteen uskon, mutta miten selviän tästä hetkestä, en saa mielihyvää juurikaan mistään. Masennusta tämä ei kuitenkaan ole, lähinnä surua, eroahdistusta ja riippuvaisuutta Hänen tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. en ole henkisellä tasolla irroittautunut hänestä pätkääkään 3kk:n aikana. mitä tämä kertoo minusta ja voimavaroistani?
olen hajalla, valehtelematta. tulipa vuodatus.😭
Hei Marina4! millainen sinun tilanteesi sitten on? onko sinullekkin tullut ero?
omia kuulumisiani, on hyviä hetkiä, kokoajan kai enemmän? en vaan pysty pääsemään mitenkäänpäin eteenpäin asiassa ennenkuin tiedän mihin suuntaan ollaan menossa. tämä on henkisesti niin raskasta etten löydä sille edes sanoja. kestän alakuloa ja itkuakin, mutta paniikki on pelottavaa. se iskee joskus pitkinä jaksoina ja en saa hengitettyä. olen totaalisesti menettänyt ylpeyteni ja se häiritsee minua. toinen ei tästä tiedä miten suurta pelkoa ja alemmuutta tunnen. en edes tiedä miksi tunnen alemmuutta. en viihdy paniikkiminäni kanssa, haluaisin olla vahvempi ja antaa elämän kantaa. koska sitähän se tekee. ero on jo tapahtunut. sitä ei taphdu enää uudestaan. ongelma on se että minua auttaa jaksamaan se ajatus että voimme vielä palata yhteen. siitähän tässä oli kyse ja siihen oli tarkoitus aluksi pyrkiä. en tiedä onko tämä omaa sekoiluani tai oman pääni tuotantoa, mtta jotenkin se ajatus tuntuu niin kaukauselta ja sinne olisi vaikea päästä. olen rehellisesti sanottuna aivan hajalla. henkisesti niin ahdistunut ja surullinen etten tiennyt tällaisen olevan edes mahdollista. sattuu. sattuu. sattuu niin hirveästi. tuntuu joskus että maailma on kaatumassa, kukaan ei tarvitse minua vaikka tässähän on kyse vain yhdestä ihmisestä. onkohan nämä normaaleja tunteita tällaisessa tilanteessa?
pelkään etten korjaannu koskaan enkä pääse hänestä yli.
tämä on ollut huono päivä. minua on sattunut aamusta asti.
hei!
minä täällä taas kirjoittelen. saan paljon apua tästä tukinetistä, kiitos siis sen perustajille, on hyvä käydä täällä purkamassa tuntojaan.
Tänään soitin ex miehelle kuulumiskysymyksissä, hän oli sairaana ja siksi ärtyisä puhelimessa, menin tästä tietenkin paniikkiin, varmistin asian vielä typeryyksissäni toisella puhelulla, ja kysyin miksi kuulostin niin ärtyneeltä, sanoi ettei pysty aina olemaan iloinen ja on nyt väsynyt ja kipeä- toki tajuan sen, mutta olisi kai ollut kivempi jos olisi vaikka ilmoittanut sen eikä vain tiuskinut? näin herkkä minusta on tullut. järkyttävää, miten tämä epätietoisuus saa minut tutkailemaan hänen jokaista liikettään. sanaansa ja äänensävyään.
nyt tällä sekunnilla olen päättänyt lakata miettimästä ja ottaa vastaan mitä tulee, sen enempiä kyselemättä, NYT RIITTI. tämä ei liity nyt häneen vaan minuun, jotain kehitystä on tapahduttava. amen.
ostan liikuntakortin ja alan uuvuttaa itseäni fyysisesti, tuolloin olen ajatuksissani selkeämpi, nukun paremmin ja voin muutenkin hyvin. onko tämä teistä huono idea? saisin johonkin konkreettiseen purettua pahaa oloani? voisin vaikka aluksi aloittaa kevyesti ja sitten lisätä kun kuntoni on testattu. jotenkin tämä idea pulpahti päähäni ja omasta mielestäni se tuntuisi hyvältä ratkaisulta, saisin tekemistä joka uuvuttaa minua olemaan miettimättä kokoajan mitä hän seuraavaksi tekee ja milloin taas tapaamme. tämä ei ole minun käsissäni ja haluan edetä rauhassa kohti yhteistä tai erillistä tulevaisuutta. onko tämä hullun puheita vai voisikohan se toimia?
Ihan hyvä ajatus, että alkaa liikkua. Se on niin, ettei asioille aina voi mitään, varsinkaan, kun on toisesta ihmisestä kyse. Kun on jotakin ihan muuta, kuin se toisen ihmisen miettiminen, alkaa helpottamaan. Ja muutenkin liikunta on terveellistä.
Minulla on yhdessä ystävyyssuhteessa niin, että toinen ei joskus vastaa viesteihin ja alan pohtia, mitä hän nyt tarkoittaa ja asia paisuu mielessäni suhteettoman suureksi. Liikunta auttaa mua selviytymään arjesta. Käyn juoksemassa, koiran kans lenkillä ja uutena harrastuksena rullahiihto. Tilasin itselleni rullasukset ja monot. Nyt odotan, että ne saapuvat.
Tämä ystäväni on minulle tärkeä ja siksi tulen surulliseksi, kun en saa esim. vastausta viestiini. Jotenkin en voi käsittää, miksi hän tekee niin. Hän vaan on sellainen. Minä vaan yritän sopeutua tilanteeseen. Ja sitten, kun hän josksus sitten vastaakin, hän on mukava ja olen silloin iloinen.
Moi!
Mites teillä on sujunut? Itellä ollu melko kiirettä töitten kanssa koko kesä ja muutenkin sellasta harmaata massaa. Ei oikeen mitään erityisen kivaa, muttei pahaakaan. Eli just sellasta mielenkiinnotonta arkea...tai no, melkein voisi sanoa, että pahemmaksi on mieli muuttunut viime aikoina. Näen melkein joka yö unia exästä ja sitten ku herää, on taas ahdistukset ja sun muut, ku tajuaa, että se olikin vaan unta☹️. Jännä ku viimeksi tänne kirjoittelin, niin oli parempi mieli ja luulin, että tää alkais jo helpottamaan, mutta ei...
Ja sitten joka viikonloppu tulee vedettyä ihan tolkuttomat kännit, lähinnä kai tuohon pahaan oloon ja sekoiltua ihan huolella. Sitten kaduttaa ja hävettää seuraavana päivänä ihan mielettömästi...tarviskohan jonneki taas mennä juttelemaan?
Mutta olisi kiva kuulla, miten teillä menee?🙂