Kirjoitan tämän lähinnä selvittääkseni omaa päätäni, olen iloinen jos joku haluaa kommentoida. Minulla on kova tarve purkaa tuntojani ja siksi tässä ollaankin. Olen ajatellut aloittava blogin, ns päiväkirjan, jonne voin huoletta avautua, oma pääni on liian raskas jos en saa näitä paperille.
ero tuli n. 3kk sitten, tunnen epäonnistumista ja suurta ahdistusta siitä etten voi jo paremmin. kärvistelen, elättelen toiveita, haluan parantua, mutta olo junnaa paikallaan. hetkittäin olen ahdistuksen vuoksi täysin toimintakyvytön, itkeä vollotan peloissani peiton alla. välillä raivonpuuskassa itseäni kohtaan revin itseni ylös, pakotan positiiviseksi ja porskutan eteenpäin apinanraivolla, kunnes taas romahdan. tämä vuoristorata tunteiden osalta on niin raastavaa ja raskasta että pelkään sen jättävän minuun pysyvän pelokkuuden ja ahdistuksen, vaikka terveenä ihmisenä tätä on kai turha pelätä?
jätimme suhteen jatkuvuuden auki, siksi elättelen toiveita, rauhoitun ainoastaan kun mietin että ehkä palaammekin yhteen ajan kanssa. vaikka minun tulisi rauhoittaa itseni ajatuksella että selviän kyllä enkä kuole, edes henkisesti vaikka tilanne jäisi tällaiseksi. oloni ei kai aina tule olemaan näin huono ja epävarma?
Olemme alkaneet taas nähdä ex:n kanssa, pari kertaa on ollut syytä (tavaroita ym apua) ja pari kertaa olemme nähneet ihan muuten vain, aina minun ehdotuksestani johon ex on suostunut hyvin mielin. kadehdin miten hyvin hän on edennyt ja suurin pelkoni on että hänen ajatuksensa minusta ovat pahoja, mikä on myöskin kai turhaa, sillä hän olisi pyyhkäissyt minut kokonaisuudessaan pois jos ei pitäisi seurastani/minusta ihmisenä. Hän kutsuu minua edelleen lempinimellä, jonka yhdessä minulle annoimme ja halaa lämpimästi. mikä repii sydäntäni irti rinnasta kaksin verroin, saan tapaamisistamme energiaa, mutta myös turhaa toivetta?
itken suurimman osan hereillä olo ajastani, tätä ei ehkä lähipiirini uskoisi. edelleen. itken itseasiassa enemmän kuin heti eron ja erilleen muuton jälkeen. erokriisi myöhässä? vai vain se että hän on palnannut elämääni muttei sittenkään niin pikaisesti siinä muodossa jota toivoisin. eroomme ei liittynyt muita osapuolia, eikä draamaa. jätimme siksi oven auki.
minulla ei ole täällä tarvetta puida eroani ja mahdollista yhteenpaluuta vaan tätä omaa onnetonta oloani joka ei jätä minua rauhaan. käyn terapiassa, joka on helpottanut huimasti, mutta silti kipukohtia on vielä niin paljon että tuntuu etten ikinä enää tästä suosta nouse. olen surullinen, ahdistunut ja ehkä jopa hieman katkerakin. Olen ottanut neuvoista vaarin ja antanut kaiken tulla, tunteiden siis ja nyt tuntuu että tukehdun niiden alle. en voi hengittää, kävelen ympäri kotiseutuani itku kurkussa iltaisin ja kirjaimellisesti itken itseni uneen. hetken helpotuksen saatan saada työntouhussa, muuten olen kuoleman partaalla. olen miettinyt että tulisiko minun hakea lääkäriltä tähän helpotusta? mutta tuskin lääkettä on joka poistaa sydänsurua? heh. ironista.
minulle on neuvottu että koska olen selvinnyt jo tähän asti, tulisi alkaa pikkuhiljaa repimään itseään ylös, ulos ja lenkille.poistettava ahdistavat ajatuksen mielenvoimalla ja suunnattava kohti parempaa. olisin jo siellä jos minulla olisi joku keino. ulospäin toki olen ihan kunnossa useimmiten, pari ystävää tietävät miten kovasti kamppailen säilyttääkseni pään veden pinnan yläpuolella. haluaisin ottaa kimpsut kampsut, suunnata ulkomaille ja aloittaa alusta. ahdistaa nämä ympyrät, kun kaikki kyselee. en ole masentunut, tulevaisuuden hyvyyteen uskon, mutta miten selviän tästä hetkestä, en saa mielihyvää juurikaan mistään. Masennusta tämä ei kuitenkaan ole, lähinnä surua, eroahdistusta ja riippuvaisuutta Hänen tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. en ole henkisellä tasolla irroittautunut hänestä pätkääkään 3kk:n aikana. mitä tämä kertoo minusta ja voimavaroistani?
olen hajalla, valehtelematta. tulipa vuodatus.😭
Arvostan todella isosti tapaasi ajatella annah80! Se vaatii rohkeutta ja luonnetta ja sinussa selkeästi on sitä. Ja helpotat ajattelutavallasi elämääsi!
annah80 kirjoitti 28.5.2011 10:45
hei jälleen, olen ajatellut sinua koko aamun 🙂 Tuntuu, että olet kuitenkin jo aika pitkällä ja pian huomaat elämän jo hymyilevän. Olet saanut paljon aikaan erosta huolimatta (toisin kuin minä) saat olla ylepeä itsestäsi. Minä päätin, että alan taas hymyillä vaikka väkisin, koska milloinkaan ei tiedä minkä nurkan takana se elämän mittainen onni on. Vaikka on kuinka vaikeaa ja ajoittain tuntuu, ettei osaa ajtella tai tehdä mitään järkevää niin yritetään jaksaa hymyillä edes vähän. Pakko alkaa vaan hokemaan itselle, että kaikki kääntyy vielä hyväksi ja toisten virheet ei saa kaataa meitä. Tänä aamuna päätin, etten enää edes halua jatkaa mieheni kanssa, koska jos hän ei hyväksy minua tällaisena ihmisenä jolla on vaikea historia joka vaikuttaa vielä jonkin aikaa niin antaa mennä. Menköön karkuun, olkoon onnellinen, koska tiedän, että jossain joku odottaa myös minua ja on vain ajan kysymys milloin kohtaamme... ehkä jo tänään 🙂🌻🙂🌻
HEi kaiki tukinetin ystävät. en ole ehtinyt kiireiltäni käydä kirjoittelemassa. Entinen Aurinko, allekirjoitan jokaisen sanasi. meillä kuitenkaan ei eron yhteydessä puhuttu tunteiden hälvenemisestä. siksi tämä kai onkin ollut niin kauhunomaista, sekavaa ja ahdistavaa. jotain mitä en tajunnut ollenkaan enkä taida tajuta vieläkään.
Olen tämän kolmen kuukauden aikana koittanut vahvistua niin että pääsisin tilaan, jossa ero on hyväksytty osa menneisyyttäni, seison omilla jaloillai ja voin näin ollen hänet kohdata.hänen mielestään se on varmaan mennyt hyvin, koska eihän hän tiedä miten palasina olen edelleen sisältäpäin. meillä on ollut kivaa ja hyviä keskusteluja, mikä on tehnyt tästä entistä vaikeampaa. roikun kauheassa löysässä narussa, irti hänestä mutta täysin kiinni. Jossain vaiheessa sen keskustelun on tultava, hänen mielestään se käytiin jo. tottaha n on se, keskustelimme melkein kuuakuden yhteensoittoon.
Onkohan normaalia että sitä aikaa miettiessäni nyt, tunnen suorastaan fyysistä kipua? se oli elämäni valehtelematta vaikein kuukausi. en voi ajatella asiaa ollenkaan tai vajoan taas syvyyksiin. sen yli on jo eletty, ihme kyllä, en muista ollenkaan miten selvisin. mutta pääasia kai että selvisin. tämä aika on jo hyvin erilaista. suru on läsnä päivittäin, muttei se täytä jokaista 24 tuntia. mutta tämä tyhjyys. mikään ei tunnu miltään, ei ole halua tehdä ruokaa, kun ei ole Häntä, en osaa tehdä mitään kivaa ja hienoa koska ei ole Häntä tässä jolle siitä heti kertoisin. pelkään että joudun loppuelämäni elämään näin vajavaisena, tämä tyhjyyden tunne on kaikki mitä mulla on.
Kaikki mitä tunnet on aivan normaalia ja asiaan kuuluu myös, että kipu vähitellen hellittää, mutta ikävä kyllä siihen menee aikaa. Katsopa omaa ketjuani (Vihasta vapautuminen), siinä on linkkikin tutkimukseen, jonka mukaan fyysinen kipu ja hylkäämisen kokemus ovat aivoissa samanlaisia. Tässä tutkimuksessa mitattiin hylätyksi tulemisen kokemusta kuuden kuukauden ajan suhteen loppumisesta. Eli puolen vuoden päästä pitäisi pahimman olla ohi, mutta totta kai se on täysin yksilöllistä. Ehkä kuitenkin vähän helpottaa, kun on joku luku tai ajanjakso, johon omaa kokemustaan voi verrata.
Minä myös tykkäsin laittaa herkkuaterioita miehelleni ja ilomielin hän niitä nauttikin ja kovasti kehui taitojani. Vaan eipä riittänyt sekään. Sanotaan aina, että tie miehen sydämeen käy vatsan kautta, mutta eipä vain näytä aina pitävän paikkansa. Kirjoitat, ettei enää mieli tee laittaa ruokaa eikä tehdä mitään muutakaan kivaa. Yritä kuitenkin! Ehkä sinulla on joku naisystävä, jonka voit kutsua luoksesi, kun pahalta tuntuu ja tarjota hänelle jotain.
Minä kokkasin pitkään edelliselle miehelleni, sitten edesmenneelle äidilleni, sen jälkeen erityisesti tälle rakkaalleni ja nyt sitten vain itselleni. Kokkaanpa edelleenkin ja pakastan loput. Maistuu se minullekin, mutta olenkin jo toipumaan päin. Sinäkin toivut vielä, usko pois. Helli itseäsi kivoilla asioilla ja jos mahdollista, aloita joku luova harrastus, siitä saat uutta voimaa arkeen! Minulla on jatkuvasti monta projektia tekeillä, se auttaa valtavasti. Tsemppiä! 🙂👍
Hei Etsijä! Kiitos että jaksat käydä minulle vastaamassa.
On hyvä kuulla samaa kokeneen suusta että kyllä se joskus helpottaa, oma tunteeni on tässä 3kk:n kohdalla se ettei se koskaan helpota. voi kauhistus miten pelkään, jos joutuisin elämään näin onnettomana lopun ikääni. järjellä kuitenkin tajuan että aika on ainut armo joka tästä yli pyyhkäisee jossain vaiheessa, samaa haen takaa sillä että koitan voimistua kohtaamaan hänet neutraalisti. tosin se ei välttämättä onnistu ikinä.
me molemmat tiedämme että jossain vaiheessa on pakko keskustella ja avata löyhästi arpeutuneet haavat. tarvitsen sen suorana ilmoituksena, mikäli emme enää aio koittaa rakentaa uutta eheämpää suhdetta. vasta sitten voin jatkaa elämääni. emme oikeastaan taida kumpikaan tällä hetkellä tietää mitä haluamme, kuin että viettää aikaa yhdessä. tosin se kasvattaa toiveitani enkä aio päästää itseäni rakentamaan mielikuvituksellisia linnoja ennenkuin olen asiasta varma. totta on myös se ettei elämässä mitään saa jos ei heittäydy ja ota riskiä saada takkiinsa niin että tutisee, mutta tällä hetkellä olen siihen aivan liian heikoilla... kuolisin seuraavasta pamauksesta luultavimmin.
arjen saan kyllä toimimaan, ruoka maistuu ja uni tulee. muuten olen kuin haahuileva, minnekkään kuulumaton zombie, joka liitelee irrallaan kaikesta, etenkin itsestään. en ole varsinaisesti yksinäinen, onneton kylläkin, haavoilla ja itkuinen. peloissani ja loukattu, mikä on hassua koska kukaanhan ei ole minua loukannut. pelkään ihmisten säälivän minua kuten minäkin säälin itseäni. mietin kaikki päivät mitä tein väärin vaikka siitäkin pääsin jo hetkellisesti yli. olen saanut HÄnen armahduksensa siitä etten ole tehnyt mitään väärää, silti epäilen, tämänhän piti kestää loppuelämä?
voi herranen aika voi ihmisen elämä olla hankalaa, onneksi kuukauden päästä alkaa kesäloma.
Haluan niin uskoa tuohon kun sanot että toivun kyllä, muistan sinun sanoneen että se lopulta käy vähän kuin itsestään, tyhjyys täytty ja kipu hellittää, voi miten toivonkaan että niin käy. onko minulla mitään muuta vaihtoehtoa siis nyt kuin räpiköidä läpi tämän helvetin?
hei taas kaikki ystävät!
Muutama päivä, jopa viikko on mennyt hyvin. en ole saanut päätä sen enempää kasaan, mutta olen jotenkin saanut tsempattua itseeni parempaa oloa. olen makoillut koko viikon kotona, yksin, tehnyt kaikkea mistä tykkään, katsonut leffoja, lukenut ym. enkä ole kuin pariin otteeseen tuntenut ahdistusta. kauheaa että ahdistuksesta on tullut minulle jo normaali olotila. ei paljon enää tän tunnemyräkän jälkeen pikkujutut horjuta, jos jotain positiivista tulee löytää.
olen kuitenkin keksinyt uuden jutun tai kokoajan se on ollut takaraivossa, josta panikoida. mieshän pyysi eron yhteydessä täyttä hiljaisuutta jotta saa selvittää päätään ja minä sen hänelle vasten tahtoani lupasin. en kuitenkaan pystynytkään pitämään lupaustani vaan kerran väh. kahdessa viikossa soittelin, onneksi se paria kertaa lukuunottamatta jäi kuulumisten kyselyn tasolle. olin silloin niin ahdistunut ja surullinen ettei hän kykene pitämään heti yhteyttä ja nyt jälkik'äteen ymmärrän että niinhän se olisi pitänyt mennä. olenkin nyt ruoskinut itseäni hengiltä että miten saatoin soittaa ne itkupuhelut, mitä luulin niillä saavuttavani kuin enemmän ahdistusta minulle sekä hänelle? pyysin jälkikäteen anteeksi, mutta se ei poista tätä syyllisyyttä. voi herranen aika miten häpeän. olen hänen silmissään vahva ihminen joka pääsee helposti jaloilleen, näin hän tämän minullekkin ilmaisi. kuitenkin todistin sen väitteen vääräksi olemalla avuton, hädissäni ja roikkuva. hänhän eron tiimellyksessä sanoi että hän olisi suostunut pelkkään sovittuun taukoon, jos ei tarvitsisi pelätä roikkumistani. minä tietenkin muka rohkeana etten roiku. ja roikuinhan minä. MITEN SÄÄLITTÄVÄÄ. miten ja mistä revin voimia antaa tämän itselleni anteeksi, mitä jos sillä käytöksellä pilasin hänen ajatustaan minusta? apua. järkyttävää.
kävimme viimeviikolla keskustelun jossa pyysin häntä sanomaan suoraan joskuvioissa olisi jo joku jonka seura kiinnostaa enemmän kuin omani. hän hieman loukkaantui siitä etten luota hänen sanovan semmoista asiaa suoraan ja ilmoitti ettei hännen elämäänsä ole tämän 3kk:n aikana ilmaantunut yhtään uutta ihmistä. pelkään sitä vakavaa keskustelua kuin ruttoa, mutta mielentilani alkaa olla sellainen että se on käytävä. ei siinä tarvitse mitään kiveen kirjoittaa, minun on silti pakko päästä pyytämään anteeksi sitä typerää käytöstäni, jota en enää tavoita. ja minun on päästävä sanomaan etten itsekään tiedä mitä haluan, yhteenpaluuta vai mitä, mutta haluaisin tietää miten hän on asina kokenut, mitä hän ajattelee minusta nyt tämän jälkeen. ainakin hän on edelleen halukas viettämään aikaa kanssani. minä en vaan tiedä tekeekö se yhdessä vietetty aika minulle enemmän pahaa kuin hyvää.
tunnen suurta kiitollisuutta siitä mitä minulla on mutta suuremman energian käytän tämän edesmenneen suhteen suremiseen ja vatvomiseen. mulla on unelmieni koti kaikkien näiden vuosien jälkeen ja en saa siitä juurikaan iloa. mulla on uusi tyyli, joka pukee hyvin, mutta suurimmaksi osaksi tunnen itseni jotenkin vajavaiseksi, tyhmäksi, joka ei osaa edes parisuhdetta hoitaa. tunnen vastuuni erostamme, käytöksestäni yhdessäolon aikana ja tajuan toki että molemmissa oli vikaa. en tajunnut silloin naiiviuttani kaikkia asioista, olin ekaa kertaa suhteessa ja saman katon alla, joten haluaisin sanoa että mene ekokemattomuuden piikkiin.
yksi ajatus joka myös musertaa minut täysin on, että juuri ne piirteet johon hän minussa rakastui, tuntuvat olevan nyt niitä jotka eniten ärsyttävät. tosin tätä en ole hänen suustaan kuullut, minusta vain tuntuu siltä.
en halua kokea sydänsurua enää koskaan, tämä on painajainen maan päällä.
ja minä täällä taas keran purkamassa sydäntäni.
aivoihini on pikkuhiljaa alkanut iskostua käsite elämän jatkuvuudesta myös ilman häntä. Ilman häntä minun tuskin tarvitsee koskaan olla kokonaan,mutta tajuatte pointtini. Minulla on kaikkea sitä mistä olen haaveillut. ainoastaan käsiin räjähtänyt, elämäni tärkein asia, rakkaus pilaa kokonaisuutta. mutta olen alkanut uskomaan, en kuitenkaan vielä toteuttamaan että elämä jatkuu jokatapauksessa. suurin edistys näiden muutaman kuukauden aikana on se että osaan nykyään rauhoittaa itseni. en pyöri paniikissa ja hauko henkeäni. osaan tirauttaa itkut kun tilanne sitä vaatii ja kavuta peiton alle. pilasin jo rakkauteni, en pilaa mielenterveyttäni.
syyllisyys painaa niskassa, teke eolon todella kurjaksi, mitättömäksi ja huonoksi. olen myös alkanut pelkäämään miestä. pelkäämään lopullisia sanoja, joita ei ole sanottu. olen aina valmistautunut pahimpaan ja näin ollen olen jo alkanut varmuuden vuoksi kaivamaan omaa hautaani.
yksinäinen en varsinaisesti koe olevani, viihdyn yksin. mutta on järkyttävän surullista ettei ole ketään kelle kertoisin päivän tapahtumista. voisin kai soittaa hänelle, mutta pelkään ettei häntä enää kiinnosta, ainakaan tässä vaiheessa. tuntuu että koen päivittäin asioita, jotka menevät ihan hukkaan kun en voi jakaa niitä kenenkään kanssa. se tekee minut surulliseksi ja voimattomaksi. ehkä tämä liittyy tähän hylkäämiskokemukseen ja sen mukanatuomiin tunteisiin ja menee ajan kanssa ohi? enhän ennen Häntäkään tarvinnut ketään jakamaan arkeani, olin siihen oikein tyytyväinen. koko elämältäni ja kaikelta siltä mitä olen luullut olevani lähti nyt pohja tämän eron myötä. en tiedä yhtään mitä teen, kuka olen ja miksi. hassua. miten tiukasti olinkaan tulevaisuuteni häneen sitonut. toivottavasti se oli myös toisinpäin ja hänkin on saanut hiemna kärsiä, olisi ikävää jos itkisin yksin. näin kyllä paljon kyyneliä silloin, enemmän kuin koskaan. meillä itkettiin kuukausi putkeen tätä eroa kotona. joten turha selitellä että se sattui vain minuun. silti koen olevani uhri?? en tajua miksi. koen että koko tulevaisuuteni on sen varassa mitä hän päättää ja se jos joku on pelottavaa. hassua sinänsä koska en itsekään tiedä mitä haluaisin. haluaisinko palata yhteen vai haluanko vain yleisesti kokea olevani jälleen rakastettu? säälittävää. siihen tunteeseen jää koukkuun.
Olen kuoleman oma jos nämä tunteet jatkavat tätä rataa vielä kuukausia, mutta kaitpa aika tuo minulle armahduksen. arkielämäni on hyvää. siitä se lähtee.
olen muuttunut tai ainakin tietoisesti tarkkaillut itseäni nämä kuukaudet. käsitellyt sitä miksi Hän koki ettei enää voinut olla seurassani oma itsensä, kun minusta oli kadonnut kaikki rentous. olen käsitelly sitä ja uskon nyt löytäneeni ratkaisuja ja päässeenni asian kanssa sinuiksi ja yli. siksi pahin pelkoni on se ettei hän antaisi minun todistaa muuttuneeni vaan tuomitsisi tulevaisuutemme onnettomaksi antamatta sille mahdollisuutta? sitä olisi vaikea hyväksyä.
olen pelosta kankea, toisaalta minua naurattaa oma säälittävyyteni ja ajattelen hetkittäin että kaikki likoon ja vaikka turpaan sitten, jos niin on tarkoitettu. olen sekaisin siis yhteenvetona.
tästä on tullut henkilökohtainen terapiakanavani, enkä pysty pysymään sivustolta poissa. no, lohtu se on laihakin lohtu.
olisi ihana jos joku jaksaisi kommentoida sekavia ajatuksiani, että kai nämä ovat normaaleja läpikäytäviä asioita menetyksen keskellä? tunnen oikeasti ajoittain itseni hulluksi. ikävöin mennyttä, se on kai loogista. olin itsekin onneton silloin, oltiin molemmat, koska oltiin ajauduttu haamuiksi henk.koht syistä ja emme osanneet oikein tukea toisiamme. sille ei enää voi mitään, kun asiat menivät solmuun. viimeisinä päivinä mies sanoi minulle että kyllä mä sua rakastan. ei ollut epäilyksiä. itselläni ei ole vieläkään. en vain osaa sanoa missä muodossa tulemme toisiamme rakastamaan loppuelämämme. rakkaus kai aina säilyy, kun mitään loukkauksia tai draamaa ei ole. olen kai siitä onnekkaassa asemassa että minua ei ole petetty, millään muodolla. tämä oli vain meidän välistä. ja pysyykin sellaisena.
ajattelen että suurempi korjaaminen on minun pääni sisällä kuin tässä suhteessa. lapsuuteni kauhukuvat pomppasivat esiin, minut on toinen vanhempi jättänyt ennen kouluikää. en tunnistanut tätä, kunnes tajusin asia yhteyden, odotin silloin vuosia yhteydenottoa joka oli luvattu, no vuosia siinä meni, taisin olla täysi ikäinen kun sain anteeksipyynnön. silloin sitä en enää kaivannutkaan. mutta voisikohan olla mahdollista että näin voimakas menettämisenpelko kumpuaa sieltä? vai olenko vielä kaiken tämän hulluuden lisäksi läheisriippuvainenkin?
olen hyvin elämässäni menestynyt, vaikkakin edelleen nuori, ja naiivi, typeräkin kenties, minulla on laaja ystäväpiiri, paljon ihmisiä jotka välittää ja pitää huolta. läheinen isä ja äiti suhde. lemmikki. vakituinen virka, hyvä palkka, ihastuttava koti, joka on kerrankin näköiseni ja viimeisen päälle laitettu. saan asua siellä missä haluan, merenrannassa. enkä saa juurikaan mistään tyydystystä, sanokaa joku elämää enemmän nähnyt, ettei tämä olotila ole pysyvä? että tulen aina olemaan yhtä vajavainen ja ammottava? joka ei tunne saavansa tyydytystä juurikaan mistään. olen tuuliajolla ja siltä se tuntuukin. minulla on kyllä suunnitelmia tulevaisuuden varalle. en koe olevani masentunut, jaksan nousta, nukun ilman vaikeuksia, ruokahalu on, pieniä ilonhetkiä on ajoittain enemmän, joskus ne antavat odottaa itseään.jaksan panostaa itseeni, urheilen, tapaan ihmisiä, autan heitä ja kannusta. sehän onkin ironista, sillä itseäni en pysty kannustamaan. eihän se vaikuta masennukselta?sehän tästä puuttuisikin. olen monesti miettinyt lääkärille menemistä, silloin aluksi enemmän, ajattelin josko voisin kysyä onko tähän särkyneeseen sydämeen ja särkyneisiin unelmiin ja tappavaan syyllisyyteen jotain lääkettä? jotain joka turruttaisi. että saisin edes hetken olla rauhassa. nyttemmin en enää haaveile semmosista ,olen jo tottunut tähään alakuloisuuteen ja suruun ja ajatteen ehkä että se menee ohi vain käymällä läpi kaikki tunteet. niitähän riittää. ja ne vaihtelevat edelleen tunneittain. mitä sekasortoa sanoisin. voiko suruun kuolla? miksi se toinen osapuoli saa tuolla juosta vapaana ilman tuskaa? vai peittääkö se sen hyvin? apua, ajoittain tuntuu etten kestä tätä.
kuitenkin, IHME KYLLÄ, nämä kuukaudet ovat tuoneet edes jonkinmoista helpotusta. aluksi en pystynyt olemaan yhtään yksin. nykyään osaan jopa nauttia siitä. hiljaisuudesta. edistystä? toivottavasti!
nyt on kuitenkin juhannus, eikä kukaan varmaan täällä jaksa itkemistäni kuunnella, lähdenkin itsekin kaverin luokse ja jos ei muuta niin esitän iloista.
Heippa! Ekaa kertaa tällä foorumilla ja ajattelin jotain kirjoittaa sulle, ku tilanteesi on melko samanlainen kuin minulla. Itselle ero tuli maaliskuussa ja voi pojat ja siskot ja veljet se tuntui pahalta!! Psykologin juttusilla jouduin käymään, kun olo oli suorastaan helvetillisen tuskaisa.
Vasta viime viikkoina on olo alkanut tuntumaan paremmalta. Syy varmasti on se, että katkaisin itse omasta aloitteestani yhteydenpidon naiseen. Muutaman hetken se tuntui ihan hirveältä, mutta jo seuraavana päivänä oli parempi mieli! Ainakin omalla kohdalla siis täydellinen välien katkaisu ja unohdus toimi. Toki vieläkin tulee, jopa päivittäin, hetkiä jolloin tekee mieli vaan vetää peitto korviin ja huutaa täyttä kurkkua ja hakata seiniä. Mutta taas paremmat hetket tuntuu paremmalta päivä päivältä...
Huh, tekipä hyvää avautua hieman tännekin! 🙂
Olisi kiva lukea vastaisuudessakin tekstejäsi ja kommentoida ja yrittää auttaa parhaalla mahdollisella tavalla. Hyvää kesää ja hurjasti tsemppia!🌻🙂🌻
Hei Marjis! Kiitos vastauksestasi, se ilahdutti minua 🙂
Surullista kuulla että sinullekkin on tullut ero, mutta hienoa kuulla että alat voida paremmin. olen miettinyt välien katkaisemista, mutta kun molemmat haluamme viettää aikaa yhdessä ja soitella, sillä välimatkamme tarkoitus oli nimenomaan parantaa suhdettamme, katsoa ottaako se uutta puhtia purjeisiin, joten tavallaan koen että en ole oikeutettu katkaisemaan välejä. lisäksi olen kai vielä liian kiinni hänessä niitä katkaistakseni, tai itseasiassa juuri sen takia olenkin liian kiinni hänessä. argh. epätietoisuushan on nimenomaan se joka tekee tästä olostani ajoittain maanpäällisen helvetin. olen jälkikäteen miettinyt että minusta ei ole tähän, toivotaan parasta-katsotaan miten käy- juttuun. se joko on tai se ei ole. päässäni olen käsitellyt eroa lopullisena, siinä määrin kun olen pystynyt, joten en oleta yhteenpaluuta, vaikkakin toivon sitä.
en jaksa täällä hirveästi avautua siitä mitä meidän välillämme on, koska se ei taida olla ongelmani, vaan nämä omat sekaisin olevat tunteeni. joskus ahdistus on niin kovaa, etten pysty edes hemngittämään, onneksi ttä tapahtuu nykyään harvoin, jos koskaan, se oli aluksi sitä kokoajan. en tajua miten selvisin siitä hengissä, mutta trauma siitä jäi.
pyrin elämään OMAA elämääni tässä parhaani mukaan, varasin itselleni lomamatkan, ilmoittauduin harrastukseen joka alkaa syksyllä elokuussa ja koitan vaan ottaa päivän kerrallaan. tyhjyys on ajoittain valtava, mitä virkaa on minulla kun ei ole enää meitä? mutta se on varmasti katoava tunne ajan kanssa. ehkä se kuuluu irroittautumisen kriisiin.
tämä on valehtelematta ollut elämäni rankin paikka. tuntuu että olen vasta puolitiessä jonnekkin.
kirjoittele Marjis, jos haluat puhua omasta erostasi ja siihen liittyneisä tunteitsa, sydän kevenee kummasti kun kertoo huolensa muille.🙂
Joo, toi epätietoisuus on varmasti raskasta. Se syö kyllä sisältä ja uuvuttaa kaikki voimat. Meidän piti koittaa olla ystäviä, mutta totesin sitten että se on sula mahdottomuus mun osalta. En vaan pystynyt siihen...
Omalla kohdalla tuo ero tapahtui niin, että hän vaan tylysti ilmoitti tekstiviestillä, että se on nyt ohi ja eikä hänellä ole niin voimakkaita tunteita mua kohtaan. Tottakai mun tekoni, mm. se että tarrauduin häneen ja roikuin hänessä kii varmasti vaikutti hänen päätökseen, mutta tekstiviestitse ilmoittaminen, niin menee jo tunteettomuuden ja välinpitämättömyyden puolelle. Ja taas huomaan, että nyt se katkeruus sieltä taas nostaa päätään. Tällästä se on minullakin ollut. Tunteiden vuoristorataa päivästä toiseen. Mutta se päivä oli ihan ylivoimaisesti mun elämäni kauhein päivä. Sen jälkeen aloin hukuttaa suruani alkoholiin. 2 viikkoa meni, että ryyppäsin joka päivä. Nyt luojan kiitos olen päässyt siitä eroon ja on työpaikkakin.
Nyt olen viime aikoina huomannut sellasen, että ton ahdistuksen tilalle on tullut suunnaton kaipuu ja haikeus. Siis rakkauden kaipuu. Mun sydän räjähtää vielä joku päivä, jos se ei saa jakaa sitä rakkautta jonkun kanssa kohta. Olen suunnattoman kateellinen ihmisille, jotka onnellisena kulkee käsi kädessä kadulla. Miksen mä saa kokea tollasta? No, ehkä joku päivä. Toivottavasti.
Huhhuh, taas on niin tunteet pinnassa ja silmät kosteina.
Ai nii, piti laittaa vielä linkki erääseen biisiin, minkä sanat on lukemisen arvoiset.
http://www.youtube.com/watch?v=xYfsJ6rXgoc
Tässä vielä sanat tohon biisiin:
I am the wilderness locked in a cage
I am a growing force you kept in place
I am a tree reaching for the sun
Please don't hold me down
Please don't hold me down
I am a rolling wave without the motion
A glass of water longing for the ocean
I am an asphalt flower breaking free but you keep stopping me
Find More lyrics at http://www.sweetslyrics.com
Release me
Release me
I am the rain that's coming down on you
That you shielded yourself from with a roof
I am the fire burning desperately but you're controlling me
Release me
Release me
🙂
Pakko vielä kirjoittaa lisää.
Voi hyvänen aika miten väsynyt mä olen tällä hetkellä. Heräsin klo 11. Se hävetti ja tuntui heti siltä, että nyt on paha mieli. Takas nukkumaan, heräsin klo 14. Entistä pahempi hävetys. Mitään en ole koko päivänä jaksanu tehdä, ei ole kiinnostanut. Kai se johtuu siitä, että oli tosi hauska juhannus ja tää paluu arkeen tuntuu pahalta. No onneks huomenna pääsee taas töihin. Se on oikeesti helpotus.
Mites sinulla Snana? Onko sulla välillä tällaisia päiviä, että jo aamulla tietää, että tulee olemaan vaikea päivä? Mulla varsinkin aamut on olleet kaikista pahimpia. Se kun tietää, että taas olis yks tarkoitukseton päivä edessä, niin tuntuu pahalta.
Hei Marjis! ja kiitos taas vastauksestasi.
Säälittävyyden huipentuma lopettaa suhde tekstiviestitse! en vaan käsitä moista. miten kauan olitte yhdessä? tunnepuolen asiat ovat aina kahden henkilön välisiä ja varsinkin loppuvaiheessa erittäin arkoja ja minusta vähintä mitä voit tehdä on antaa toiselle rehellistä puhetta kasvokkain. ja vastata kysymyksiin, koska tunteiden hiipuminen ym. aiheuttavat tuskaa ja kysymyksiä, ehkä niihin ei aina ole vastausta mutta yrittää pitää, sitä on sen toiselle velkaa. omaa vertani mä mielummin vuodatan kuin toisen. ehkä olen sitten herkkä ja rehellinen, toivoisin kaikkien olevan.
epätietoisuus on äärimmäisen raskasta. onko epätietoisuus sitten oman pääni tekosia, koska olemmehan jo eronneet ja sopineet katsovamme viekö aika meidät yhteen vai ei, onko siihen sitten vastausta muuta kuin se aika? voinko vaatia toiselta sitä? kuitenkin koen että pian on asiasta edes hieman keskusteltava, en halua elää pitkään näin. olen aika sitkeä sissi, sen olen huomannut. porskutan kuitenkin arjessa eteenpäin ihan suht voimissani vaikka tuska pakottaa pääkopassa suurimman osan ajasta. olen kokoajan ikäänkuin odottavalla kannalla, odotan milloin jotain liikettä asian suhteen tapahtuu. sen haluaisin lopettaa. en vain tiedä miten. miksen voi osata elää omaa elämääni ja antaa sen ajan oikeasti näyttää vaan miksi edelleen alitajuisesti odotan sitä vastausta. minun tulee selvittää tämä itseni kanssa, että odotanko tosiaan sitä vastausta suuntaan tai toiseen ja ettenkö voi jatkaa eteenpäin ilman sitä, jos vastaus on että en, minun on valitettavasti revittävä se vastaus vaikka itsestäni jos toinen ei ole siihen valmis. en aio roikkua löysässä narussa. toinen osapuoli on halukas kuitenkin näkemään minua, hän tietää tasantarkkaan mitä minä haluan, joten en usko hänen tahallaan kiduttavan minua lisää? meillä on kuitenkin yhdessä rentoa ja hauskaa. hän kutsuu minua edelleen lempinimillä ja koskettaa sillointällöin kuin ohimennen.
ei hemmetti, nyt alkaa taas ahdistus tulevasta hiipiä takaraivoon ja tuntuu että asiat on selvitettävä. no, teen sen sitten kun olen kerännyt siihen voimia, ei nää asiat parissa päivässä muutu.
no, rakkaus ei ole katoava luonnonvara, joten kaipuuseesi saat varmasti helpotuksen ennemmin tai myöhemmin. et varmasti tule olemaan loppuelämääsi yksin. kuten en minäkään vaikka nyt takkiin tulisi. on aika itkeä ja surra ja on aika rakastaa ja iloita. saimmehan sitä jo osaksemme kerran, miksei siis toisenkin? jostain syystä koitan elämässä luottaa kohtaloon, se on helpompaa, juuri näin pitikin tapahtua. lohduttava ajatus.
ihanat sanat biisissä 🙂
minulla on paljon sellaisia päiviä kun tiedän jo aamusta että taas mennään ja syvälle mennäänkin. tämä kaikki liittyy yleensä siihen että saanko pidettyä ajatukseni tästä asiasta poissa vai en. joskus se onnistuu paremmin, joskus huonommin. olen kiitollinen jokaisesta hetkestä kun saan vain olla minä, ilman tätä hylätyksi tulemisen tuskaa. joskus menee päiviä hyvin, joskus jopa viikko kun tunnen että olen selvinnyt pahemman yli ja näin ollen pystyn mihin vaan!
sitten tulee uusi romahdus ja taas mennään. mutta aina niistä on noustu. yksin tai avustuksella. onko sinulla ystäviä joiden kanssa voit jakaa ajatuksia? se helpottaa. viihdyn aika hyvin itsekseni. on rennompi olo kun tiedän että saan seota hetkellä minä hyvänsä ja aina kun ahdistus iskee haluankin omiin oloihini.
on hyviä päiviä tosiaan ja on huonoja, en kuitenkaan usko tilanteeni helpottavan ennenkuin saan tietää mitä toinen haluaa/toivoo. en kuitenkaan omaa nyt voimia siihen kuten aiemmassa viestissäni sanoin, joten annan ajatuksen muhia, niitä on päässäni kasapäin muutenkin,joten yksi enää hallaa tee. olen huomannut tässä tilanteessani että asioiden on annettava hautua hetken, en halua olla naiivi ja harkitsematon ja tehdä typeryyksiä. tiedostan itsekin olevani sekaisin enkä halua heittää toiseen niskaan omia sekoilujani ja ties mitä tunnetiloja joista en ota selkoa mistä niitä pursuaa. haluan aina ensin maistella niitä hieman itsekseni, katsoa onko ne mainitsemisen arvoisia vai ei ja vasta sitten ottaa puheeksi.
toki haluan että hän rakastaisi minua edelleen. sitä toivon koko maailmassa eniten. se selvinnee minulle kun kysyn asiaa suoraan. en kysy semmoista varmasti puhelimessa, joten odotan kunnes näemme kasvotusten.
tsemppiä päiviisi Marjis! olet aika paljon pidemmällä kuin minä. vaikka takapakkia tulee, olet eronnut, jo jotenkuten jaloillasi ja kääntänyt uuden lehden elämässäsi, johon hän ei enää kuulu. rohkeaa sanoisin, nyt vain uusia tuulia päin. päivä tai vaikka vain hetki kerrallaan.
Ihanaa vaan lukea,että ei ole yksin kaikkien tälläisten asioiden kanssa,vaikka yksin olenkin,minulla menee suurimmat osaa päivät siihen ,että jaksan arkiaskareet ja se että yritän pysyä koossa ,itseni,toisten?takia ,voin huonosti ja on todella vaikeuksia purkaa asioita puhumalla kenenkään kanssa,se tuntuu vaaralliselta,koska asiat patoutuvat,syitä on niin monia ,siihenkin,kiitos nim.itkettää,toivoo kohtalontoveri😎