Sinulla on ensinnäkin siksi paha olo, koska eronne ei ole vielä mitenkään selvä. Jos eroon tulisi selvyys, niin sekin tieto jo helpottaisi. Te kummatkin olette vielä kiinni toisissanne - mikä on ihan luonnollista tässä vaiheessa - ja se näkyy myös kertomuksessasi.

Jos tietäisit, että varmasti eroatte (tai eihän sitä useinkaan vielä alussa lopullisesti tiedä), niin voisit tehdä sellaisia omia uusia juttuja ja tavata uusia ihmisiä, jotka eivät kuulu teidän yhteiseen elämäänne. Itse asiassa sinulle tulee nyt päivä päivältä omia kokemuksia, jotka eivät kuulu enää yhteiseen elämäänne.

Sureminen on luonnollista ja tarpeellista tässä vaiheessa. Suremiseen voi mennä valitettavasti useita vuosia, mutta pikku hiljaa pitäisi helpottaa. On kaikenlaisia tunteita: syyllisyyttä, rakkautta, vihaa, katumusta, masennusta, jossittelua jne. Itse olen pyrkinyt olemaan tuntematta vihaa ja toisen syyllistämistä. Toisaalta esim. vihan tunteminen on parempi asia kuin masentuneena oleminen - näin luin vasta eräästä kirjasta. Itse olen eronnut kaksi kertaa.

Minulla itsellä on lainassa kirja: "Laura Day: Eläköön kriisi! Voimaa ja rohkeutta vaikeista ajoista".

Toivoit edes jotain kommenttia. Itselläni tuli ainakin se mieleen, että 3kk on erittäin lyhyt aika erosta toipumiseen, saati eheytymiseen. Olitteko kauan yhdessä? Eikös sitä sanota, että erosta toipumiseen menee puolet yhdessä koetusta ajasta? Tosin itselläni hieman yli vuoden mittaisen suhteen erosta selviytymiseen (vaikka itse jätin) meni yli kaksi vuotta. Ei kaikki ole niin yksinkertaista aina, mutta se on varmaa, että olosi helpottuu varmasti ajan myötä.

Tiedän tarkkaan sinun tunteesi! voit olla varma, että täällä on toinen, joka elää samanlaisessa vuoristoradassa. Nyt vaan yhdessä nostetaan pää pystyyn ja yritetään alkaa rakentamaan omaa elämää. Voimia, tsemppiä ja jaksamista.

kiitos vastauksista.
olen tässä kauhussa hetkittäin toivonut että voisin edes vihata Häntä. mutten voi. ei ole syytä. viha kuitenkin auttaisi minut nyt tämän yli, mutta ehkä myöhemmin tekisi minut katkeraksi?kuka tietää.
pään saan pystyyn ajoittain, kuten jo kirjoitinkin. silloin mietin että mitä väliä on sillä ettemme palaisi pariksi jos kerta välimme ovat hyvät. ajan myötä rakkaus hälvenisi ja muuttaisi muotooan kuitenkin.
pidimme parin kk:n totaali yhteydenpitotauon joka nyt jälkikäteen ajateltuna oli hyvä juttu. silloin se ahdisti. nyt olemme siis alkaneet uudestaan pitämään yhteyttä. korjaako se vai rikkooko lisää?
tiedämme molemmat että asioista ja tulevaisuudesta on ennemmin tai myöhemmin puhuttava. ehkä olen itsekin vältellyt aihetta sillä en halua kuulla mitään lopullista vastausta. mikä on hassua koska se kuitenkin varmasti alkushokin jälkeen aloittaisi parantumiseni eri tavalla.
tasainen tappavuuskin olisi helpompi sietää, suru esimerkiksi. mutta tämä vuoristorata ylös alas vie minulta hengen. verenpaineet paukkuu ja paino laskee. muuten niin terve ihminen ja olen antanut tunteiden romahduttaa minut myös fyysisesti.
olen toki, jos pakko on löytänyt tästä kriisistä myös valoisia puolia, olen kasvanut, rauhoittunut, aikuistunut. en luota enää sokeasti vaikka luotankin. tiedän että jos matto lähtee alta, henki säilyy. nämä oleellisia tietoja elämäni jatkuvuuden kannalta. en myöskään ole yksin, minua on muistettu ja lohdutettu ja nostettu kuopasta kun meinaa horjua. pahinta on paniikinomainen ahdistus joka onneksi enää vierailee harvoin, silloin ei edes itketä, hikoiluttaa ja tykyttää vaan. se on kamalaa. itkusta olen tavallaan kiitollinen, että on nyt vihdoin parin kk:n jälkeen alkanut tulvia ja sitähän riittää. muttei itku ole ketään rikkonut? en itke loppuelämääni? vaikka nyt tuntuu siltä.
olen koittanut kaikkea, urheilu, muodomuutos, osin jopa uuden oman kodin ja sitä laittanut. ulkopuolisen silmin olen onnekas pirtsakka tyttö joka sai suhdeasioissa takkiin? mitä sitten? kaikki miettii, uutta matoa koukkuun. mutta minä mätänen sisältä täällä ihanassa kodissani ja ei naurata sitten yhtään. onneksi sentään saan unta.
kiitos kirjavinkistä, niitä pitäisi kai alkaa myös lukemaan, voisi saada perspektiiviä tähän kaaokseen, kaiken järjen mukaan nämä ovat kuitenkin aika normaaleja tunteita tässä tilanteessa, olen nimittäin ajoittain epäillyt itseäni jo hulluksikin.
chin up.

Unohdin vastata kysymykseen, olimme yhdessä kolmisen vuotta. olin ja olen niin kiinni kasvanut tämän ihmisen kylkiluuhun, että pelkään ettei mitään tällaista eteeni enää elämässäni sattuisikaan. vähät siitä tosin, haluan vain kuntoutua taas ihmiseksi.
koville tämä otti toiselle osapuolellekkin tottakai, ei kai kukaan inhimillinen olento erosta läpihuutamalla mene. se sattuu ja niin sen kuuluu ollakkin, kunhan pystyisin toimimaan ja repimään iloa edes jostakin. edes joskus. jossakin.

Itse ajattelen niin, että mikä tahansa päätös on parempi kuin epätietoisuus. Epätietoisuudessa ei voi tehdä päätöksiä. Vaikka päätös olisi epätoivottu, on se silti parempi, kuin ei mitään. Aika rankkaa, mutta olen itse juuri siinä tilanteessa, että mikä tahansa ratkaisu vaikeassa tilanteesani oilsi parempi kuin se, että jatkaisin epätietoisena eteenpäin. Päätös / raktaisu on avain kuitenkin mahdolliseen muutokseen.

snana kirjoitti 27.5.2011 14:39

Kirjoitan tämän lähinnä selvittääkseni omaa päätäni, olen iloinen jos joku haluaa kommentoida. Minulla on kova tarve purkaa tuntojani ja siksi tässä ollaankin. Olen ajatellut aloittava blogin, ns päiväkirjan, jonne voin huoletta avautua, oma pääni on liian raskas jos en saa näitä paperille.
ero tuli n. 3kk sitten, tunnen epäonnistumista ja suurta ahdistusta siitä etten voi jo paremmin. kärvistelen, elättelen toiveita, haluan parantua, mutta olo junnaa paikallaan. hetkittäin olen ahdistuksen vuoksi täysin toimintakyvytön, itkeä vollotan peloissani peiton alla. välillä raivonpuuskassa itseäni kohtaan revin itseni ylös, pakotan positiiviseksi ja porskutan eteenpäin apinanraivolla, kunnes taas romahdan. tämä vuoristorata tunteiden osalta on niin raastavaa ja raskasta että pelkään sen jättävän minuun pysyvän pelokkuuden ja ahdistuksen, vaikka terveenä ihmisenä tätä on kai turha pelätä?
jätimme suhteen jatkuvuuden auki, siksi elättelen toiveita, rauhoitun ainoastaan kun mietin että ehkä palaammekin yhteen ajan kanssa. vaikka minun tulisi rauhoittaa itseni ajatuksella että selviän kyllä enkä kuole, edes henkisesti vaikka tilanne jäisi tällaiseksi. oloni ei kai aina tule olemaan näin huono ja epävarma?
Olemme alkaneet taas nähdä ex:n kanssa, pari kertaa on ollut syytä (tavaroita ym apua) ja pari kertaa olemme nähneet ihan muuten vain, aina minun ehdotuksestani johon ex on suostunut hyvin mielin. kadehdin miten hyvin hän on edennyt ja suurin pelkoni on että hänen ajatuksensa minusta ovat pahoja, mikä on myöskin kai turhaa, sillä hän olisi pyyhkäissyt minut kokonaisuudessaan pois jos ei pitäisi seurastani/minusta ihmisenä. Hän kutsuu minua edelleen lempinimellä, jonka yhdessä minulle annoimme ja halaa lämpimästi. mikä repii sydäntäni irti rinnasta kaksin verroin, saan tapaamisistamme energiaa, mutta myös turhaa toivetta?
itken suurimman osan hereillä olo ajastani, tätä ei ehkä lähipiirini uskoisi. edelleen. itken itseasiassa enemmän kuin heti eron ja erilleen muuton jälkeen. erokriisi myöhässä? vai vain se että hän on palnannut elämääni muttei sittenkään niin pikaisesti siinä muodossa jota toivoisin. eroomme ei liittynyt muita osapuolia, eikä draamaa. jätimme siksi oven auki.
minulla ei ole täällä tarvetta puida eroani ja mahdollista yhteenpaluuta vaan tätä omaa onnetonta oloani joka ei jätä minua rauhaan. käyn terapiassa, joka on helpottanut huimasti, mutta silti kipukohtia on vielä niin paljon että tuntuu etten ikinä enää tästä suosta nouse. olen surullinen, ahdistunut ja ehkä jopa hieman katkerakin. Olen ottanut neuvoista vaarin ja antanut kaiken tulla, tunteiden siis ja nyt tuntuu että tukehdun niiden alle. en voi hengittää, kävelen ympäri kotiseutuani itku kurkussa iltaisin ja kirjaimellisesti itken itseni uneen. hetken helpotuksen saatan saada työntouhussa, muuten olen kuoleman partaalla. olen miettinyt että tulisiko minun hakea lääkäriltä tähän helpotusta? mutta tuskin lääkettä on joka poistaa sydänsurua? heh. ironista.
minulle on neuvottu että koska olen selvinnyt jo tähän asti, tulisi alkaa pikkuhiljaa repimään itseään ylös, ulos ja lenkille.poistettava ahdistavat ajatuksen mielenvoimalla ja suunnattava kohti parempaa. olisin jo siellä jos minulla olisi joku keino. ulospäin toki olen ihan kunnossa useimmiten, pari ystävää tietävät miten kovasti kamppailen säilyttääkseni pään veden pinnan yläpuolella. haluaisin ottaa kimpsut kampsut, suunnata ulkomaille ja aloittaa alusta. ahdistaa nämä ympyrät, kun kaikki kyselee. en ole masentunut, tulevaisuuden hyvyyteen uskon, mutta miten selviän tästä hetkestä, en saa mielihyvää juurikaan mistään. Masennusta tämä ei kuitenkaan ole, lähinnä surua, eroahdistusta ja riippuvaisuutta Hänen tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. en ole henkisellä tasolla irroittautunut hänestä pätkääkään 3kk:n aikana. mitä tämä kertoo minusta ja voimavaroistani?
olen hajalla, valehtelematta. tulipa vuodatus.😭

hei jälleen, olen ajatellut sinua koko aamun 🙂 Tuntuu, että olet kuitenkin jo aika pitkällä ja pian huomaat elämän jo hymyilevän. Olet saanut paljon aikaan erosta huolimatta (toisin kuin minä) saat olla ylepeä itsestäsi. Minä päätin, että alan taas hymyillä vaikka väkisin, koska milloinkaan ei tiedä minkä nurkan takana se elämän mittainen onni on. Vaikka on kuinka vaikeaa ja ajoittain tuntuu, ettei osaa ajtella tai tehdä mitään järkevää niin yritetään jaksaa hymyillä edes vähän. Pakko alkaa vaan hokemaan itselle, että kaikki kääntyy vielä hyväksi ja toisten virheet ei saa kaataa meitä. Tänä aamuna päätin, etten enää edes halua jatkaa mieheni kanssa, koska jos hän ei hyväksy minua tällaisena ihmisenä jolla on vaikea historia joka vaikuttaa vielä jonkin aikaa niin antaa mennä. Menköön karkuun, olkoon onnellinen, koska tiedän, että jossain joku odottaa myös minua ja on vain ajan kysymys milloin kohtaamme... ehkä jo tänään 🙂🌻🙂🌻

hei Iltasatu! olet oikeassa. sitä päätöstähän minäkin tässä ajan takaa. olen vain niin peloissani että päädymme pysyvään eroon. miehen mielestä näistä asioista ei tarvitse keskustella vaan annetaan mennä omalla painollaan. tajuan senkin pointin, olemmehan jo "eronneet" ja muuttaneet omiin koteihin ja jatkaneet elämäämme. no, minun kohdallani se on vale. mutta silti.
en kuitenkaan jaksa roikkua tässä löysässä narussa, jossa perustan minuuteni sille millaisella tuulella hän on tänään ja huomenna. jos puhelimesta kuuluu kiva ääni, liitelen sen voimalla päivän ja unelmoin yhteenpaluusta, jos taas myrtsi niin itken kakasi päivää lopullista eroa. ei herranen aika, millon musta tuli näin säälittävä? olen ihan sekaisin tunteideni kanssa. pelkään hylätyksi tulemista enemmän kuin mitään maailmassa, tätäkin pitäisi ehkä terapiassa avata? apua tuntuu että pääni on yksi ongelmien vyyhti, joka tulvii kysymyksiä ja tulkintoja ja en saa mistään kiinni. pelkään hajoavani.

niin ja iltasatu, mikä sinun tilanteesi sitten on, haluaisitko puhua siitä täällä meidän kanssa? vertaistuki auttaa, näin uskon. tai itseasiassa nyt tällä hetkellä en osaa uskoa että mikään auttaa. olen yksi päämäärätön haahuilija joka ei pysty juurikaan olemaan yksin selväjärkisenä. kun olen jonkun kanssa ja puhun, pysyn kasassa. yksin ollessa nämä ajatukset nujertavat mut, tämä ei voi olla totta ajattelen! mutta onhan se. onneksi kesä on tulossa ja loma. voin satsata itseeni täysillä, tai siis näillä vähäisillä voimilla mitä mulla enää on.
olen varma siitä että tästä pettymyksestö selviäminen kasvattaa mua ihmisenä. terapeuttini sanoi että niinä hetkinä kun sattuu eniten, kasvat lujiten. olen varmaan monen metrin verran isompi kun tämä alkaa olla ohi. voi luoja että voi ihmiselle tehdä kipeää.

tajuan kyllä että elämä kantaa varmasti. mutta kun en haluaisi elää elämääni ilman häntä. eikä siis varmasti tarvitsekaan, meillä on vahva yhteys ja lämpimät välit. eli ystävyytenä tämä säilyy varmasti.

ihanan lohduttavaa kuulla että 3kk on lyhyt aika parantua, on olo siis tottakai jonkun verran helpottanut, mutta en ole varmaan edes puolivälissä matkalla eheytymiseen. Olen jotenkin soimannut itseäni siitä että mun pitäisi olla nopeampi, kestää, antaa hänen mennä, olla iloinen että voimme molemmat nyt ihmisinä paremmin vaikka parisuhde olikin sen hinta. olinhan itsekin onneton suhteessa, minulla vain on mielikuva siitä että raka ihmissuhde on aina korjaamisyrityksen arvoinen, mielestäni hyppäsimme suoraan oneglman tajuamisesta eroon ja korjausvaihe meni ohi. tämä ei mene mun jakeluun. mies sanoo että emme olisi luonteidemme vuoksi pystyneetkään korjaamaan sitä saman katon alla, siksi erilleen muutto, tämä on kyllä osittain totta. hänen mielestään korjausvaihe tulee kun voimme paremmin. sitä tässä odottelen, mutta odottelenko turhaan vai onko nämä satunnaiset näkemiset sitä?
voi tätä sekavuutta.
olen erittäin kiitollinen vastauksistanne, on ihana että joku jaksaa ottaa kantaa ja tukea, jatkan tänne kirjoittamista ja toivon muidenkin niin tekevän. yhdessä me tästä noustaan vielä.

Kauhean tutulta kuulostaa kaikki mitä kirjoitat...Uskomatonta, mihin minuus katoaa kun sairastuu psykoosiin nimeltä rakkaus! Ihminen voi olla järkevä kaikessa muussa ja ihan sekaisin kaikessa, mikä koskee Häntä. Tästä minulla on runsaasti kokemusta.

Oma terapeuttini suositteli unohtamista, mutta mitä minä tein: maksoin terapiasta ja sitten lipsuin kirjoittamaan ja lähettämään Hänelle uuden rakkausrunon, joka kommentoi mennyttä ja omia tunnetiloja.

Siispä en todellakaan ole oikea ihminen antamaan Sinulle viisaita neuvoja. Mutta samassa veneessä mennään!

Hei Annah80, kiitos kaunis ajatuksistasi ja kannustuksestasi! olet itsekin analysoinut tilannettasi hienosti ja ajan kanssa tulet sinäkin pyristelemään eteenpäin, aluksi käytönnön asioissa sittemmin tunnepuolella. Pyrin heti siitä hetkestä lähtien kun maailmani romahti pysymään toimintakykyisenä. en tehnyt mikään ei pakollista, mutta kävin harrastuksessa itku silmässä ja töissä myös. se oli vaikeaa ja on edelleen joskus, mutta siitä on varmasti hyötyä, töissä en ole tunnemyrskyssä vaan toimin ihan järjen tasolla. samoin kyläinen ja yökyläinen usein ystäväni luona, jolloin saan muuta ajateltavaa, hän antaa minun märehtiä muttei mennä liiallisuuksiin, kertoo etten ole niin kelvoton elinkumppani kuin minä itseäni eron vuoksi pidän. tiedän että kaikki nämä huonommuus, mitä tein väärin, miksi en kelpaa jutut kuuluvat jokaisen siipeensä saaneen alkuhetkiin, mutta on hyvä muistaa myös realiteetit, ei heti, mutta ajan kanssa. koska harvemmin mistään semmoisesta on kyse. tangossa aina kaksi osapuolta.
millainen annah80 sinun tilanteesi on, haluaisitko siitä kertoa? kuulin mielelläni ja tukisin sinua alkuun ja uuteen elämään, olemme samassa tilanteessa siinä että uusi sivu on auennut, se on pelottava, ahdistava mutta lapsen omaisesti uskon että vuosien päästä taakse katsoessa en muista tätä tuskaa enää vaan totean et juurihan näin sen piti mennäkkin. olet oikeassa siinä että onni voi odottaa ihan missä vaan. mutta surrakkin saa, suru on surtava, yrität kiertää tai et, mutta se tulee, se loppuu vasta kun itkut on itketty. niinkuin kerroinkin olen vasta nyt ruvennut itkeskelemään. ja sitä riittää. bussissa, töissä, kotona, suihkussa. ihan käsittämätöntä mut itku on surun kanava tulla ulos ja eikun sit hymyä turvonneesseen naamaan, kyllä sen elämän on voitettava. minua kaduttaa se miten aluksi eroon reagoin, olin roikkuva ja vaativa. mutta myös hädässä ja ensikertalainen, joten en voi soimata itseäni oikeastaan enää siitäkään. Hän ei myöskään tästä kanna kaunaa, mikä on hyvä.
joku väitti että pakkohymyily toimii, et sit alkaa lopulta oikeasti hymyilyttämään. pitäsköhän testata? itselläni parhaiten toimii urheilu, ajatusten muualle kanavoiminen ja ystävien/äidin seura. he eivät anna mieleni laukata vaikkakin kuuntelevat, mutta sanovat sitten lopulta, et nyt ylös ja toi ruikutus loppu.silloin se tuntuu pahalta mut seuraavana aamuna siitä kiittää. onhan sulla tukiverkostoa, joku jolle voit kertoa kaiken niinkuin se on, kaunistelematta? heikko saa olla ja vaikka säälittäväkin, surullinen ja ahdistus. nämä tunteet on pakko käydä läpi. terapeuttini sanoi et tämähän onnkin elämän vaikeimpia asioista, kohdata pettymyksen jälkeen paljaana itsensä. joo ja mua ei ainakaan naurata.
mutta tie on ylös, pakko on jaksaa. miten sinä nyt voit???
voimia🌻🙂🌻

Ystävälleni tuli ero lähes kahdenkymmenen vuoden liiton jälkeen. Mies löysi toisen ja lähti hänen matkaansa. Omaisuus jaettiin ja kummallekin jäi kovat velat. Ystäväni selvisi pahimmasta noin vuodessa. Minusta hän on varsin reipas ja koko ajan kävi töissäkin. Tietysti ex-miehen näkeminen toisen naisen kainalossa on edelleen yhtä helvettiä, mutta hän välttää kaikin voimin niitä kestämättömiä tilanteita.

On äärettömän monia tapoja erota ja selvitä erosta kuten on erilaisia liittojakin. Jättäjä on aina niskan päällä, erityisesti silloin jos on jo valmiiksi katsottu lohduttaja. On myös tavallista, että mies pitää useampia naisia, voi olla se vakituinen/uusi/päävaimo ja sitten joku siellä varalla, jota pidetään sopivasti lämpimänä, mutta ei haluta sitoutua. Niinpä onneton jalkavaimo sitten vain odottaa, toivoo - ja pettyy kerta toisensa jälkeen. Minulle kävi juuri näin.

On myös aivan yksilöllistä, miten erosta toipuu. Kaikkia laillisia konsteja kannattaa kokeilla. Vähitellen sitä sitten aivan kuin itsestään kiinteytyy tai koostuu... olo ei ole enää niin reikäinen eikä kivun tuuli puhalla kaiken aikaa läpi. Mutta kyllähän siihen aikaa menee.

Ystävät ovat tärkeitä, mutta eivät he rakastettua korvaa. Kaikilla meillä on tarve päästä jonkun iholle ja sydämelle, olla jollekulle tärkeä, antaa ja saada hellyyttä. Kaikki toiveet eivät vain aina toteudu.

Toisaalta, monet toteutuvatkin. Niin kauan kuin on elossa, on aina joku mahdollisuus. Löytää uusi rakkaus - ja tietysti: joskus vanhatkin suhteet voivat luoda nahkansa ja syntyä uudestaan. Mutta ei kannata jäädä odottamaan sitä toisen mielen muutosta. Voi olla, ettei sitä koskaan tulekaan. Prinsessa Ruusunen nukkuu toiset sata vuotta, ja oikea Prinssi ratsastaakin ohi.

Ensimmäinen askel on tajuta, mitä on tapahtunut. Sitten voi alkaa itkeä tyynynsä märäksi. Ja kolmas askel on nostaa päänsä tyynyltä ja katsella ympärilleen. Siitä se alkaa, uusi elämä. Ilman Häntä. Ja ilman Häntäkin voi olla elämää. Meitä jätettyjä on paljon! Jos perustaisimme oman armeijan, voisimme hyökätä mihin linnoitukseen tahansa.

Lujin linnoitus on sisällämme ja sen nimi on Menetyksen Tuska. Sen kun voittaa, on selvinnyt paljosta. Kipeimmät sodat käydään ihmisen pään sisällä, ja se, joka pelastaa oman päänsä, on Voittaja.

Häviäisin mieluummin koko maailman Sinun kanssasi kuin voittaisin maailman yksin ja ilman Sinua... Mutta jos en saa Sinua, otan tämän maailman. Lohdutuspalkinnoksi. Onhan sekin jotain, onhan? Tästä se lähtee: Voittajan tie!

Hei Snana!

Huomasin vasta tänään, että olet vastannut viestiini. En nyt pysty kirjoittamaan vastinetta, mutta teen sen huomenna. Toivon sinulle voimia ja lähetän halauksen!

Hei Etsijä! kirjoitit kauniita sanoja, siitä kiitos. kannustavia. Yhtä kannustamista ainakin minun tämänhetkinen elämäni vaatii. olen siinä vaiheessa "paranemista" että kuilu tuskan ja varovaisen olemisen välissä on lähellä ja syvä. tipahdan siihen tuon tuosta mutta aina jollain keinolla revin itseni ylös.
olen tarkkaillut itseäni ja vanhoja päiväkirjamerkintöjä läpi käyneenä tunnen ehkä kuitenkin eheytyneeni edes jonkin verran 3kk:n aikana. en epäile ettei tähän tuskan taipaleeseen vierähtäisi vielä monia monia kuukausia jopa vuosi(a) mutta tärkeintä on kai vaan selvitä jokapäiväisestä elämästä ehjin nahoin. aamulla ylös ja illalla sänkyyn. ehkä saada edes jotain pientä ilon aihetta joka päivään, oli se sitten miten pientä tahansa. suurin aika kuluu silti minulla edelleen ahdistuessa. mitä se toinen haluaa? onko ne pienet ilon hetket sitä että kasvan pikkuhiljaa omien kokemuksien kautta itsenäisemmäksi ja tyytyväisemmäksi omaan yksin elooni? vai millä tämän tyhjyyden voi täyttää? vai voiko enää koskaan? en kai aina tule ammottamaan näin avoimena?
tämä on ehdottomasti hurjin kokemukseni ikinä, kasvattava, ahdistava mutta ehkä vuosien saatossa voimaannuttava? minun on ollut helpompaa ajatella että tämän oli tultava jossain vaiheessa, ei sitä kukaan sen suuremmin aiheuttanut, kuin maailma itse joka tahtoo koulia minusta ihmisen. olen ehkä ollut ja olenkin ikäisekseni aika naiivi. olen juuri täyttänyt 26, joten ehkä elämää on vielä edessäpäinkin? joko tämän ihmisen kanssa, tai jonkun muun? tärkeintä olisi nyt kuitenkin saada tämä ahdistus kuriin. itkut kyllä itken kun on tullakseen mutta tämä kauhunomainen ahdistus on viedä multa toisinaan hengen.

20 vuoden liiton jälkeen on varmasti HYVIN raskasta nähdä elämänkumppaninsa lähtevän toisen matkaan. ystäväsi on hieno vahva olento selkeästi, kun on päässyt tuosta jaloilleen.

elämä on kamppailua nyt, ehkä sekin on hyväksyttävä, tää on nyt tätä ja joskus on muuta. ja erittäin tärkeää tuo mitä sanoit että on hyväksyttävä että näin kävi. olenkohan edes saanut sitä vielä tehtyä? esitän kyllä, mutta totuudessa kai pidän tätä tapahtumaa edelleen vain hidasteena, en esteenä. petollista kai, itseäni kohtaan. huuuh

elämän on jatkuttava.

Itke, koska se tarkoittaa että olet ihminen ja mielesi on ihmisen, jolla on tunteet.
Seuraava lauseeni ei varmaankaan miellytä, mutta ehkä joskus ajan kuluttua helpottaa. Nimittäin, olen vahvasti sitä mieltä, että jos pari on syystä mistä tahansa päätyneet eroamaan, parin osapuolet eivät kuulu yhteen. Jos on kyse henkilön huonosta ominaisuudesta, se on voitava puhua suhteen aikana ja jos tuo huono ominaisuus johtaa eroon niin johtakoon. Joskus tapahtuu myös niin että kiinnostus loppuu, vaikka kaikki olisi hyvin ja kumpikaan ei ajattele toisesta pahaa. Liian harvoin tällaisissa tilanteissa pari eroaa, ja usein luulevat tarvitsevansa syyn jonka selittää toiselle, ikään kuin ollakseen reilu. "Koska tuntuu siltä" on syy ja todella hyvä syy onkin. Nimenomaan TUNTUU on se mikä merkitsee.
Olen kokenut monenlaista, suhteita ja muuta, ja olen todennut että on parasta olla reilu itselleen ja ymmärtää, että jos tunteet hälvenevät, ei yhdessäolo ole sitä mitä pitäisi. Tunteiden hälveneminen, johtui mistä hyvänsä, on ratkaisevaa.

Kuulostanee häijyltä rai raa'alta. Itse väittäisin realistiseksi. Huomautan, että en tarkoita riidatonta tai ongelmatonta suhdetta vaan sitä, että hyvässä suhteessa ne selvitetään puhumalla, jos asia ei vaadi eroa. Esimerkiksi pettäminen on asia, joka mielestäni vaatii eron. Itse en voisi rakastaa kumppaniani jos hän pettäisi minua tai minä häntä. Kysymys on lähinnä siitä, miten kykenee pettämään sellaista jota rakastaa. Olen pettänyt (kyseistä miestä en rakastanut, eipä se silti minua autuaaksi tee) ja petetty joten tiedän mistä puhun. Olen myös kokenut tunteen sammumisen ilman selitettävää syytä.

Elämä ja kasvatus ovat opettaneet minut ajattelemaan tällä tavalla ja kaikessa raakudessaan ihmistä säästävä tapa ajatella.