Sunnuntaina on taas isänpäivä. Oman isäni kuolemasta on jo kohta kolmekymmentä vuotta enkä käynyt hänen haudallaan vuosikausiin. Nyt käyn usein, koska äitinikin on haudattu samaan hautaan ja muistan häntä usein, koska rakastin häntä syvästi.

Suhteeni isääni oli aina hyvin vaikea. Hän käytti paljon alkoholia ja kuoli äkillisesti. Minä pelkäsin häntä ja toivoin hänen kuolemaansa. Selvin päin hän härnäsi minua ja vaati mahdottomia suorituksia koulussa, humalassa hän oli uskomattoman pelottava, väkivaltainenkin, sitä paitsi hänessä oli myös pedofiilin piirteitä, ns. luvattomia kosketuksia, joista en ikinä uskaltanut äidille hiiskua. Enkä muillekaan. Onneksi mitään pahempaa ei tapahtunut ja olen seksuaalisesti normaali. Mutta salaa vihasin häntä, mikä oli tietysti hirvittävää.

Kun isäni sitten yllättäen kuoli ja äitini suri ja turvautui minuun, olin hirvittävän hämmentynyt ja syyllisyydentuntoinenkin. Olin toivonut isäni poistuvan elämästämme ja niin oli käynyt. Olinko siis syyllinen hänen kuolemaansa? En tietenkään, kuolinsyy oli sydäninfarkti, mutta syyllisyys jäi kalvamaan. Olin vasta kaksitoistavuotias eikä muita sisaruksia ollut. Ei ollut helppo käsitellä tätä asiaa, kaikkien kavereitten isät olivat tallella, jonkun vanhemmat olivat kyllä eronneet, mutta en muista ketään lähipiiristäni, jonka isä olisi kuollut noin varhain.

Ehkä näiden traumojen vuoksi en ole mennyt naimisiin enkä hankkinut lapsia. Tosin en ole löytänyt sopivaa miestäkään ajoissa, mutta varmasti synkkä kuva vanhempieni avioliitosta on vaikuttanut taustalla. – Teini-ikäisenä ihastuin jatkuvasti vanhempiin miehiin eli hain sitä isää, joka elämästäni oli jäänyt puuttumaan. Tätä jatkui pitkälle aikuisikään asti.

Nykyisellä miesystävälläni, tällä omalaatuisella ja etäällä pysyttelevällä, on myös hieman traumaattinen suhde omiin vanhempiinsa, jotka riitelivät jatkuvasti ja erosivat lopulta. Ehkä siksi hän päätti pysyä sinkkuna lopun ikänsä ja hyvinhän se tuntuu onnistuneenkin.

Minua hoitanut psykiatri olisi halunnut kuulla lisää isästäni, mutta en halunnut kertoa mitään silloin. Hän ehdotti myös, että ongelmat pomoni kanssa liitttyisivät isäsuhteen traumoihin, mikä on mielenkiintoinen, mutta aika teoreettisen tuntuinen selitys. Myös muilla työpaikallani tuntuu olevan samoja ongelmia. Mutta ehkä eri mallit eivät sulje pois toisiaan -?

Toistavatko ihmiset mielestänne tiedostamattaan parisuhteissaan vanhemmilta opittuja malleja? Mitä kokemuksia teillä on omista isistänne? Voiko vanhemmilleen antaa anteeksi ja eikö pitäisi? Miksi se on niin vaikeaa, vieläpä niin monen, monen vuoden jälkeen?