se tunne kun vuoden työttömänä kärvistelyn jälkeen saat työpaikan. No viikon päästä oot sairaslomalla flunssan takia. Viikon ajan takas töissä (pitkä perehdytys). Sit pum, takas saikulla. Ehtii siinä ajatella kaikkea paskaa itsestä, kuten että oon mä nyt sit paska työntekijä kun menin sairastumaan – tiedän, ei se ole rationaalinen ajatus mutta ahdistusaivot nyt on tällaiset. Ja kun perehdytyksestä menee nyt hienosti osa kokonaan ohitse, puhumattakaan tiimin keskeisistä hommista. Ja kyseinen työ kuitenkin haastavaa niin pitää olla skarppina. (Ei ole unelmatyötäni, mutta kuitenkin merkityksellistä ja hyväpalkkaista) 

plus ekan kuun aikana sairasloma on palkatonta, mikä on imo vitun tyhmä sääntö. Mutta en mä niitä tee. 

Oon taistellut sen kanssa koko ikäni, melkein kaikki 32 vuotta, että en olisi niin poskettoman armoton itseäni kohtaan. Kolmekympin rajan ylittäminen on toki rauhoittanut – ja oon syönyt mielialalääkettä hieman yli neljä vuotta ihan syystä – mutta silti näitä pitkiä hetkiä tulee kun mietin, että miksi oon tällainen. Miksi hermoilen ja ylireagoin ja suhtaudun niin herkästi. Miksi syytän itseäni siitä, että sain ekan flunssan vuosiin just silloin kun viimein sain jonkun työpaikan, vähän jalkaa oven väliin. Työpaikka ei ole mulle koskaan ollut mikään ykkösunelma eikä varmaan koskaan tuu oleen, mutta se tuo rutiinia ja taloudellista turvaa ja voin kuulua yhteisöön. En vaan jaksa ahdistua tästä enää. En jaksa olla jatkuvasti ahdistunut kaikesta.