Neljä vuotta sitten elämäni kammottavimmassa kriisien syöksykierteessä löysin tänne. Sattumien summalla. Alunperin etsin terapeuttia, joka olisi voinut pelastaa mädän parisuhteen sekä loppuunpalaneen ja kynnysmattona pidetyn kirjoittajan. Sellaista terapeuttia ei tullut vastaan. Hyvä niin, sillä mikään ei olisi taivaspaikkaa silloiselle maanpäälliselle helvetille tarjonnutkaan. Siitä kiirastulesta piti selvitä itse.

Tie eheytymiseen on ollut pitkä ja kivinen. Mädät asiat on pitänyt leikata irti elämästä. Syvältä ja sisuksineen. Joskus sielua myöten. Olen oppinut valtavasti itsestäni. Myös sen, että tulen olemaan rikkinäinen tästä tulevaisuuteen. Luopumistyötä tein vuosi toisensa jälkeen, kunnes viime vuonna tapahtui muutos. Koin, että hyviä asioita voi tapahtua myös minulle. Tein systemaattisesti asioita, jotka olivat tärkeitä ja merkityksellisiä itselle. Jätin negatiiviset, selkäänpuukottajat ja kateelliset ihmiset ulos elämästäni. Piirsin isoja linjoja uudelleen. Otin rohkeita askeleita pois omalta mukavuusalueelta. Muutuin ja muutin.

Ympyrä on nyt osin sulkeutunut. Viime yönä katselin kuunvalon kimmellystä takapihan lumihangella. Se toi viestiä jostakin ja syyn palata tänne. Yön pimeydessä mietin ystävääni Autiotalon kuunvaloa ja toivoin, että hänellä on asiat hyvin. Susijengi on kadonnut, mutta sydämestä kuunvalon tuoma voima ei poistu.

Uuden elämäni viides kevät.