Siinäpä paketti. 

Käyn nyt kolmatta vuotta kognitiivisessa psykoterapiassa puimassa traumataustaani, sekä siihen liittyviä tunnemuistin aiheuttamia arjen ongelmia. On kiukkua, on ahdistusta, on iloa ja suurta surua. Kaikki normaaleja tunteita, mutta ajatusmallini ovat väärentyneitä.  Noh, ei siitä toistaiseksi sen enempää.

Olen kärsinyt mielenterveyden ongelmista 13-vuotiaasta alkaen. Olen nyt siis 34-vuotias mies. 18-vuotiaana aloitin ensimmäistä kertaa mielialalääkityksen, taustalla kun oli jo ahdistuneisuushäiriön, paniikkihäiriön ja toistuvan masennuksen muodostuminen sekä toistuvat käynnit sairaalan päivystyksessä. Jokaisella kerralla soitin ambulanssin, koska olin varma, että kuolen siihen paikkaan. Jokaisella kerralla kävelin ns. terveen nuoren miehen titteli sylissäni ulos.  Mieli ei siltikään suostunut hyväksymään kerrasta, että kaikki on hyvin. Niin kauan oli osoitettu päinvastoin.

Elämäni aikana oireet ovat muuttaneet muotoaan, jääneet välillä pois kokonaan, ja osa pysytellyt aikalailla samoina. Isoimmat muutokset ovat olleet lääkemuutosten johdosta tapahtuneita. Pois pysytellyt paniikkihäiriö alkoi lääkkeen lopettamisen jälkeen nostamaan rumaa päätään, samoiten masentuneisuus sekä muut oireet. 

2018 joulukuussa olin ollut ilman venlafaksiini-nimistä lääkettä jo tovin (syötyäni sitä vuosikaudet). Lääke oli lopetettu toiveestani, sillä koin parantuneeni. Typerä ajatus. Tuolloin alkoivat sitten yhtäkkiset ruumiilliset oireet, joita en osannut yhdistää psyykkiseen vointiini, ja laukaisivat ensimmäiset paniikkikohtaukset 10 vuoteen. Päälle pamahti täydellä rytinällä sairauspelot, ahdistuneisuushäiriö ja pakkoajatukset jotka myöhemmin myös diagnosoitiin. Sain uusia lääkkeitä, sekä se vanha tuttu venla myös aloitettiin siihen rinnalle. Uutena tuttavuutena risperidoni, joka on atyyppinen psykoosilääke, sillä lääkäri oli sitä mieltä, että sairaudenpelkoni olivat ajoittain psykoottistasoisia. Kyllä lääkäri tiesi mitä teki. 
 
Risperidoni vei pakonomaiset sairausajatukset kauemmas pois. Mieli hieman rauhoittui. Noh, nyt vuodenvaihteessa jäi taas tämä em. lääke (venlafaksiini) pois uuden tultua rinnalle, ja tässä sitä taas ahinoidaan ihan tosissaan ja pelko oman järjen ja hengen menettämisestä on aitoa kohtausten aikana. Tuntuu pakonomaiselta aloittaa lääke uudestaan, jotta voin välttää kaiken tämän ”tuntemisen”. Mielestäni koin oloni hyväksi vielä jokin viikko sitten.

Viimeiset seitsemän päivää ovat olleet poikkeuksellisen raskaat itselleni myös siksi, että kaiken tämän pahan olon ja oireilun sekaan oma kuolevaisuuteni ikään kuin ”vihdoin” realisoitui mielessäni. En elä ikuisesti. Joskus minun on kuoltava pois. Olen pois enkä enää palaa. Kuvittelin jäseneni kylmiksi ja kalman jäykistämiksi. Tästä alkoivat ahdistuskohtaukset jotka ovat jatkuneet nyt viikon. En halua kuolla. Purskahtelen itkuun satunnaisin ajoin, satunnaisissa paikoissa. Eilen kaupan hyllyjen välissä.

Alanko etsimään uskoa johonkin, joka lohduttaa ihmistä tämän kohdatessa oman kuolemansa? Mistä saan sen tarvittavan turvan elämän ja kuoleman suhteen, mitä minulle ei lapsena suotu? Ei ollut syliä johon istahtaa, ja kysyä ”mitä kuolema tarkoittaa?”. Ei sanottu ”ei ole mitään hätää” kun pelotti ja olisin tarvinut lohtua. Olen hukassa, osittain yksin ja ihmeissäni kaiken tämän mylläkän keskellä, mikä toki on osa elämää ja täytyy jokaisen miettiä alusta loppuun. Minulla on vaimo tukenani. Harmillista vain, että mielessäni löytyi tila tämän asian kohtaamiselle nyt, kun kaikki on muutenkin hujan hajan levällään tuolla pääkopassa. Pohdin myös sitä, liittyvätkö nämä kaikki yhteen, ja omaan kuolevaisuuteen liittyvä hysteria johtuukin ahdistuneisuudesta?

Noh, tämän lisäksi on vielä tuo masennus sekä yksinäisyys. En rakasta itseäni tarpeeksi ja oikealla tavalla, täten minun on vaikea opetella muiden ihmisten rakastamista. Ahdistun, ja ajan ympärillä olevat ihmiset kauemmaksi ärähtämällä tai murahtamalla. Saatan jopa tiedostamattomasti alkaa käyttämään uhriutujaäitini minulle opettamia toimintamalleja parisuhteessani. Silti, yksinäisyys kalvaa, ja kaipaan jotain lähelleni joka tahtoo rakastaa minua vaikka minulla on sellainen jo. Aivosumu estää näkemästä asioista sitä arvokkainta.

Elämä on tosi outoa.