Ikääntyneen äidin temput turhauttavat
Hei kaikki,
Olen tässä hyvän aikaan hautonut mielessäni asiaa, jota nyt haluaisin peilata muiden kanssa. Äitini on 85-vuotias alkava Alzheimer-potilas. Itse olen keski-ikäinen nainen. Ongelmana koen olevan sen, että ymmärrettävästi äitini avun tarve on lisääntynyt kaiken aikaa sairaudesta ja yleisestä raihnaisuudesta johtuen. Itselleni tämä on kuitenkin muodostunut yhä suuremmaksi ongelmaksi, koska ollessani lapsi äitini tärkein tehtävä oli hoitaa omaa hyvää oloaan erilaisilla harrastuksilla, matkoilla, huvituksilla ja muilla tavoin. Olin kiltti lapsena ja pyrin kaikessa miellyttämään äitiä, jotta hän ei väsyisi, mistä oli siis merkkejä jo tuolloin. Isä kuoli kun olin 7-vuotias ja pelkäsin kuollakseni että äitikin häviää elämästä ja jään ihan orvoksi.
Vuosien saatossa silloin lapsena koin olevani hänen onnensa tiellä, vaikka hän sai tulla ja mennä niin paljon kuin sielu sieti. Kaikki muu tuntui tärkeämmältä kuin minä, minun asiani ja tarpeeni. Tarinaa tästä voisi jatkaa loputtomiin.
Nyt kun hän on vanhentunut, tuntuu itsestäni kohtuuttomalta kaikki ne oikut ja tarpeet, joita hänellä on. Tuntuu ettei ikinä mikään riitä, on edelleen vain hänen vaivansa ja tarpeensa. Koen ettei minulla ole yksinkertaisesti voimia ja akkuja hoitaa hänta, kun en itsekään saanut hoivaa ja rakkautta lapsena.
Mitä te muut olette tehneet? Miten tämän jaksaa läpi? Itselläni on periaate, että en halua olla katkera, vaan käsitellä ikävät asiat, antaa anteeksi ja päästää irti. Nyt juuri olen melko syvällä ja turhautunut kaiken tämän kanssa.
Pompula,
suuri kiitos sinulle ymmärtämisestä ja myötätunnosta, et usko miten hyviltä ne tuntuivat! Jos joskus uskallan avautua jollekulle näistä asioista, reaktio on yleensä tyyliä "ettekö nyt kuitenkin voisi hieroa sopua, ei tilanne niin paha voi olla". Miten voi hieroa sopua jostain kamalasta, joka on jatkunut yli 50 vuotta? Miten sitä voi edes ulkopuoliselle kuvailla? Kyse ei ole yksittäisestä teosta, vaan koko elämänmittaisesta kaltoinkohtelusta, johon monet oikeasti heräävät vasta keski-iässä, jos silloinkaan.
Tiedän, että minutkin tuomitaan epäystävällisyydestä ja ymmärtämättömyydestä vanhaa ja sairasta ihmistä kohtaan, kun en pidä yhteyttä. Tiedän kuitenkin, että jos yrittäisin auttaa, minut torjuttaisiin tylysti ja aggressiivisesti, enkä nyt puhu edes dementoituneen vainoharhaisuudesta, vaan täysissä järjissään olevan vanhuksen sadistisesta asenteesta... huoh... sitä paitsi tulee vain ihan fyysisesti niin huono olo pelkän puheen kuulemisesta jonkun toisen ihmisen pitelemän puhelimen läpi, ettei oma kontakti vain ole mahdollinen. Uskon muuten myös siihen, että keho tietää parhaiten, mikä on hyväksi tai pahaksi. Vähän niin kuin että söisi myrkkymarjoja ja sitten oksentaisi - sama lainalaisuus siellä henkiselläkin puolella on.
Hyvä esimerkki tilanteen mahdottomuudesta oli eräs puhelu, jonka sain äidiltäni viime syksynä. Hän aloitti esittämällä aivan paikkaansapitämättömiä oletuksia sisältävän kysymyksen (tyyliin: oletteko jo lakannut lyömästä vaimoanne, vanha vitsi mutta hyvä esimerkki kysymyksestä, johon on mahdotonta vastata "oikein"), vastasi siihen sitten itse sillä välin kun vedin hämmentyneenä henkeäni, syytti minua kammottavasta vastauksestani (jota en koskaan ehtinyt antaa) ja löi sitten luurin korvaan. Mtäh?
Ja jos aggressiivisuus ei auta, hän turvautuu marttyyrin kauniiseen kruunuun. Mitään aitoa kohtaamista ei näillä eväillä ikinä ole ollut, ei ole, enkä jaksa uskoa siihen, että tulisikaan...
Olen selviytynyt insestistä, ankarasta ja vuosia jatkuneesta koulukiusaamisesta ja alituisesta hengenvaarasta kotona (liittyy toiseen henkilöön kuin äitiini, en voi mahdollisen tunnistettavuuden vuoksi kertoa enempää), mutta tämä narsistinen alistaminen on kaikista pahinta. Siitä selviytyäkseni joudun kamppailemaan vielä pitkään. Se johtuu juuri siitä taipumuksesta itsensä syyllistämiseen, jota narsistinen vanhempi kehittää lapsessaan syntymästä saakka ja jonka siksi omaksuu niin syvällä tasolla. Vaikka kuinka tietää, miten asiat ovat, alistuu aina uudelleen!
...mistä pääsemme siihen, miksi kaltoinkohdellut hakeutuvat usein takaisin vastaavanlaisiin tilanteisiin... jos on tosi nuorena omaksunut tietynlaisen kaavan, joka luo mallin elämälle, siitä on vaikea irtautua. Huonoissa olosuhteissa on aina jotain hyvääkin, ellei muuta niin niiden tuttuus. Jos on oppinut miellyttämään narsistia päivittäin, on vaikea luoda mielikuvaa muunlaisesta elämästä. Jos on tottunut ottamaan vastaan lyöntejä, niihin liittyvät kuviot voivat tuntua turvallisemmilta kuin se, että joutuisi opettelemaan ihan toisenlaista elämää jne.
Asiaa piisaisi, mutta nyt (onneksi) alkoi vihdoin nukuttamaan!
Palaillaan ja halit kaikille kärsiville!