Kaakao kirjoitti 24.2.2016 14:51

Hei kaikki,

Mitä te muut olette tehneet? Miten tämän jaksaa läpi? Itselläni on periaate, että en halua olla katkera, vaan käsitellä ikävät asiat, antaa anteeksi ja päästää irti. Nyt juuri olen melko syvällä ja turhautunut kaiken tämän kanssa.

Minä en ymmärrä tuota katkeruus käsitettä ollenkaan. Jos joku käsittää, niin saa toki selventää. Luin lapsuudesta, joka on ollut äitin miellyttämistä. Äitille elämistä. Äiti on sivuuttanut lapsen tarpeet ja nostanut omat tarpeensa kaiken yläpuolelle. Äiti, joka on valinnut saada lapsen, jota ei ole sitten osannut hoitaa. Miksi sinun pitäisi hoitaa häntä? Mitä olet hänelle velkaa? Et yhtään mitään.

Mitäkö olen itse tehnyt? Olen päästänyt irti. Siltikin minua aina silloin tällöin kiristetään. En ole mitään velkaa ihmiselle joka on pannut omat tarpeensa maailmaan saattamiensa lasten edelle. Pilannut niin monen ihmisen elämän. Tulen vihaiseksi pelkästä ajatuksesta. Toivon, että "äitiä" ei olisi olemassa. Minä olen luopunut hänestä. Tein kai sen jo syntyessäni, mutta mitä hän tekee? Kiristää, haukkuu, vähättelee, ei anna mitään. Mitä virkaa sellaisella ihmisellä minulle on? Ei todellakaan mitään. Hän on minulle vieras, on aina ollut.

Hei Kaakao ja Pompula, tunnen tarvetta osallistua tähän keskusteluun, koska aihe liippaa tosi läheltä. Oma äitini täyttää kohta 80, ja on myös saanut alkavan dementian diagnoosin. Häntä ei muutenkaan voi kuvailla sanalla "helppo ihminen", mutta nykyinen tilanne alkaa olla sietämätön. Asun häntä lähellä, minkä vuoksi hän turvautuu erityisesti minuun päivittäin. Ymmärrän sen toki, mutta joskus on vaikeata sietää hänen vaatimuksiaan ja itsekeskeisyyttään. En minäkään mielestäni saanut lapsena turvaa, enkä emotionaalista huolenpitoa. Silloinkin asiat tuntuivat pyörivän äidin ympärillä. Hän myös vyörytti omia ongelmiaan minun päälleni ikäänkuin olisin ollut hänen ystävättärensä, enkä hänen lapsensa. Sain toistuvasti kuulla hänen niin huonosta suhteesta isääni, ja minulle vuodettiin myös hänen omat sairausepäilynsä, joiden piti johtaa hänen kuolemaansa (no, hyvin hän hengissä vielä näyttää olevan). Lapsuuteni oli raskas, olen sitä terapiassakin käynyt läpi. Mutta nyt siis! Kun tuo dementia on häneen iskenyt, niin viimeisetkin rippeet kohtuullisesta käytöksestä ovat kadonneet. Kiukuttelu on lähes jokapäiväistä, ja se on osoitettu pitkälti minulle. Hän saattaa esittää, että kyllä vanhaa ihmistä pitää palvella (vaikka olisin itse kipeänä ja kuumeessa) ja sanella, että minun pitää häntä sitten hoitaa, kun hän ei enää omatoimiseen elämään kykene. Välillä tuntuu, että hän tahallaan esittää avuttomampaa kuin oikeasti on. Hän kyllä vikkelästi pääsee liikkeelle omalla autollaan, kun kyse on jostakin hänelle tärkeästä menosta, mutta auta armias, jos kyse on kauppareissusta tai vastaavasta. Silloin soi puhelin. Tämä tilanne on kaikenkaikkiaam ahdistava. Tuntuu kuin olisin allerginen hänen äänelleenkin puhelimessa ja hänellä käydessä. Huomaan myös, miten verenpaineeni nousee välittömästi. Pahoittelen , kun en oikeasti osaa neuvoa Kaakaota tai Pompulaa, (Kun en itse tiedä, mitä äitini kanssa tekisin).

Aika paljon samoissa ajatuksissa olen itsekin kuin Pompula. Oma äiti on aina tuntunut todella vieraalta. Siksi muutinkin yli 400 km:n päähän vanhemmistani. Nyt he ovat vanhoja ja raihnaisia, mutta en ole jaksanut pitää paljon yhteyksiä enkä alkaa hoitaa heidän asioitaan. Lapsena jouduin aika paljon selviämään omillani ja siinä sivussa vielä hoitamaan kolmea pienempää sisarustani. Koskaan en saanut mitään kiitosta enkä kunnioitusta vaikka tein myös paljon kotitöitä ja aika varhain jouduin myös maksamaan asumisestani kotona. Eli heti kun sain jotain pientä palkkatyötä niin heti jouduin maksamaan asumisestani omassa lapsuudenkodissani.
No nyt olen melkein kaiken antanut anteeksi enkä muistele asioita katkeruudella. Mutta en todellakaan tunne mitään kiitollisuudenvelkaa enkä hoivaamisvelvollisuutta vanhempiini. Siskoni asuu lähempänä ja välillä hoitaa heidän asioitaan.
Mitäkö tekisin jos kuitenkin minut velvoitettaisiin hoitamaan iäkästä äitiäni. Hommaisin hänet johonkin palvelutaloon tai kotihoidon piiriin. Itse työskentelen kotihoidossa.
Vanhalle ihmisille ei tietenkään voi katkeruuttaan näyttää, mutta irti voi pikkuhiljaa päästää. Itse olen yrittänyt jutella asioista äitini kanssa, mutta lopputulos on ollut vain se että äiti on alkanut itkeä ja sääliä itseään. Että hän muka on yrittänyt parhaansa yms. Siksi en näe mitään järkeä yrittää puhua asioista.
Toivottavasti pystyt elämään myös omaa elämääsi ja hoitamaan itseäsi.

Kaakao ja Pompula,

sama pulma täälläkin. Oma äitini on jo lähemmäs 90-vuotias, vahvasti narsistisilla piirteillä varustettu henkilö, jolta en koskaan ole kokenut saaneeni rakkautta. Muutamat yli 50-vuotisen elämäni aikana ilmaantuneet "hellyydenosoitukset" ovat olleet tuttavia tai naapureita varten järjestettyä ällöttävää teatteria. Olen tullut niin monin tavoin loukatuksi, että siitä voisi kirjoittaa paksun kirjan (aikeissa onkin).

Rakas, kultainen isäni kuoli viime vuonna ja koen, että äitini kiusasi hänet hengiltä hitaasti mutta varmasti. Isän itsetunto oli viimeisinä parina-kolmenakymmenenä vuonna jo niin heikko, ettei hän uskonut itsellään olevan edes puheoikeutta. Kuitenkin minä, mieheni ja lapseni odotimme jokaista sanaa innolla (isäni oli lempeä ja viisas mies). Narsistinen aviopuoliso on yhtä kauhea kumppani kuin väkivaltainen alkoholisti, ellei vieläkin kauheampi.

En pidä minkäänlaista yhteyttä äitiini. Jos erehdyn edes ajattelemaan koko ihmistä, saan paniikkikohtauksen.

Voimia, älkääkä antako muiden sen paremmin kuin itsennekään syyllistää itseänne!

Kiitos teille aktiivisesta osallistumisesta mietteisiini! Olen varma, että ilmiö on yleinen ja monilla on paljon kipuilua samanlaisten asioiden kanssa.

Viimeksi eilen puhuimme asiasta, kuinka äitini koki itsensä syrjäytetyksi, kun me tässä lähellä juhlimme isommalla porukalla joulua ja häntä ei oltu kutsuttu. No, totuus oli ihan päinvastoin, hän itse valitsi lämpimästä kutsusta huolimatta viettää jouluaaton muualla ja sai vielä pojaltani autokyydin. Tätä hän ei muistanut enää ja oli muodostanut ikävän asenteen tässä(kin) asiassa minua kohtaan. Näistä jää usein toistuttuaan tosi kurja olo, kun itse tekee kaikkensa, että olisi hänelläkin hyvä olla ja lopputulos on tämä.. Ja hänen puoleltaan vakiokommentti on että hän on varmaan niin huono ihminen. Sen taakse voi piiloutua aina tarpeen tullen ja olla kohtaamatta omia erehdyksiään.

Oma näkemykseni on kuitenkin, etten mitenkään voi toista muuttaa, joten tasapainon saadakseni jotain täytyy tapahtua minussa. Tässä kohtaa se on se, että luovun vihastani ja päästän irti. Jätän ikävän osan historiasta menneisyyteen ja murtaudun vapaaksi sen kahlitsevasta otteesta. Joidenkin kohdalla se tarkoittaa suhteiden poikki laittamista, joidenkin kohdalla jotain muuta. Mutta tässä olikin vasta se teoriaosuus. Miten pääsen eteenpäin, miten voin jättää tämän vereslihalla olon ja katsoa asioita ulkopuolisemmin?

Äidilläni on toki oma menneisyytensä, joka selittää osin käytöstä ja luonnetta, mutta myös paljon ihan itse tehtyjä valintoja, jotka ovat mielestäni itsekkäitä ja ajattelemattomia. Niitä ei saa tekemättömiksi vaikka olisin kuinka vihainen tai katkera. Sen takia haluan käsitellä ikävät tunteet ja reaktiivisuuden itsessäni ja mennä eteenpäin äidistäni huolimatta, olla asioiden yläpuolella.

Elämässä ei kaiken tarvitse olla kivaa, mutta tällä hetkellä äitisuhde vie paljon voimia ja toki haluaisin, että hänen viimeiset vuotensa olisivat rikkaat ja hyvät - kaikesta huolimatta.

Tuosta Laamattoman kirjoituksesta tunnistan saman teatterin, jota äitini on ylläpitänyt tutuilleen. Itse asiassa tuntuu, että hän elää teatterista, jossa hän esittää hienon naisen osaa. Hän puhuu täydellistä kirjakieltä (erottuakseen näistä tyhmistä maalaisista). Mielestään hän olisi nykyisin maailmankuulu taiteilija ellei olisi mennyt naimisiin isäni kanssa. Hän ei ajatuksissaan suostu olemaan keskinkertainen saati tasavertainen muiden kanssa. Minä olen kuulemma tullut isääni 😋. Anteeksi tämä purkaus, asioita vain pirskahtelee mieleen. Selvää on, ettei hänen kanssaan voi oikeasti keskustella niistä asioista, jotka ovat mieltäni painaneet, koska välitön reaktio häneltä on draama ja marttyyrius. Yritän pitää välit kohteliaina vaikka hampaita kiristellen, siksihän tuo verenpainekin nousee. Paha kyllä, en pääse häntä karkuun, kun hän asuu niin lähellä. Mielestäni olen antanut hänelle anteeksi tietoisella tasolla, mutta oma keho kertoo joskus aivan muuta. Vähän pelottaa tuo tulevaisuus. Olen kyllä puhunut hänelle kotiavusta ja Kelatakseista. Hänen kommenttinsa siihen on, että voinhan minäkin kuljettaa häntä. Jos yritän toppuutella, niin hän livauttaa uhkauksen, että hänpä ottaa niin paljon velkaa, että ajelee sitten tavallisella taksilla ympäriinsä. Saan sitten maksella hänen velkansa, kun hän kuolee. Hänelle varmaan olisi niin nöyryyttäävää ja alentavaa mennä Kelakyydillä, sitähän tekee vain vanhat höperöt...No, tulihan nyt kerrottua nämäkin ja puhallettua muutaman kerran samalla. Joskus vain pitää ilmeisesti päästää höyryjä pois.

Kirjoitit Kaakao hyvin siitä, miten Ikävistä muistoista pitäisi päästää irti (ja toista ihmistä kunnioittaen). Ehkä se ristiriita onkin vaikein, että toisaalta tuntee suurta myötätuntoa vanhaa ihmistä kohtaan. Ei hänelläkään helppoa ole, ja jostakin se hänen paha olonsa sekin kumpuaa. Toisaalta tuntuu, että on pakko kovettaa itsensä, jottei toinen veisi kuin pässiä narussa. Tässä sitten on tasapainoiltava myötätunnon ja kiukun välillä. Huomaan, että annan paljon enemmän myöden niinä päivinä, kun hän on ollut ystävällisempi. Toisaalta; mitä kiltimpi olen, sitä vaativaisemmaksi ja rajoja ylittävämmäksi hän käy, joten ei tuo kiltteys strategia ainakaan pitkässä juoksussa toimi. Hänen muistinsa huononeminen aiheuttaa lisähaasteita. Koska hän ei myönnä muistaneensa väärin, niin syy on minussa, olen kuulemma puhunut epäselvästi tai neuvonut väärin. Välillä onkin pakko kysellä omalta mieheltä, olenko itse ok, kun reagoin näihin asioihin vai paisuttelenko tätä juttua. Kyllähän se sun äitisi on ihan mahdoton, saan kuulla. Anoppi on maailman kultaisin ja lämmin ihminen, jonka kanssa tulen hyvin juttuun eli joskus näinkin päin.

Kaakao kirjoitti 25.2.2016 9:23

Oma näkemykseni on kuitenkin, etten mitenkään voi toista muuttaa, joten tasapainon saadakseni jotain täytyy tapahtua minussa. Tässä kohtaa se on se, että luovun vihastani ja päästän irti. Jätän ikävän osan historiasta menneisyyteen ja murtaudun vapaaksi sen kahlitsevasta otteesta. Joidenkin kohdalla se tarkoittaa suhteiden poikki laittamista, joidenkin kohdalla jotain muuta. Mutta tässä olikin vasta se teoriaosuus. Miten pääsen eteenpäin, miten voin jättää tämän vereslihalla olon ja katsoa asioita ulkopuolisemmin?

Aika tavalla pelkäsin tulevani teilatuksi oman kommenttini ansiosta moneen kertaan. Hämmästyin, että näin ei käynyt ja monella on samanmoisia kokemuksia, valitettavasti.

Mitä voit tehdä Kaakao. Se mitä kirjoitat saa minut ajattelemaan tahtotilaa. Jos todella tahdot, niin rakennat itsellesi tahtotilan, että olet ulkopuolinen jne. Minulta se ei onnistuisi.

Omaan maailmaani ei "äiti" kuulu ja hänet saa hoitaa, tai olla hoitamatta kuka tahansa.

Minullekin tulee lapsuudestani monta tilannetta kun olisin halunnut että äiti olisi edes kuunnellut minua. Mutta aina hänellä oli jotain muuta tekemistä. Pakeni vaikka pesutupaa pesämään pyykkiä tai alkoi siivota.
Muistan kerran kun hän tuli kaupasta ja yritin sanoa jotain. Täydet kauppakassit ja pamautti lattiaan niin että maitopurkit hajosivat ja tavarat oli pitkin lattioita. Ei jaksanut muka kuunnellä mitään ääniä. Samoja "kohtauksia" hän saa vieläkin. Esim. syntymäpäivillään lähti kesken kaiken kävelemään yksin ulos. Tosin kaatui ensin lattialle kun kompastui mattoon. Näin vaikka ensin oli kutsunut ihmisiä syntymäpäivilleen.
Ehkä tunteettomuus ja välinpitämättömyys on vain luonteenpiirre josta ei pääse vaikka kuinka yrittäisi. Tänä päivänä kaikki äitini 9 lastenlastakin ovat kuin ilmaa hänelle. 2 lapsenlapsenlastakin hänellä on, mutta ei kuulema tuntenut mitään kun he syntyivät.

Piakristiina kirjoitti 25.2.2016 17:57

Samoja "kohtauksia" hän saa vieläkin.

Tänä päivänä kaikki äitini 9 lastenlastakin ovat kuin ilmaa hänelle. 2 lapsenlapsenlastakin hänellä on, mutta ei kuulema tuntenut mitään kun he syntyivät.

Täälläkin "äiti" sai kohtauksia. Ne vaan olivat hyvin aggressiivisia ja pelottavia. On todella surullista, että on tuollaisia äitejä, joille lasten lapset ja heidän lapset eivät merkitse mitään. Täällä on vähän niin ja näin. Osittain täälläkään ei merkitse mitään ja kierolla tavalla osa merkitsee. Ja siksi sanon, että todella surullista, kun olen nähnyt äitejä, joille lapset ja lasten lapset ovat kaikki kaikessa. Tärkeitä ja se myös monin tavoin näytetään.

Henkinen tuki läpi elämän on ollut olematonta. Kun on saanut itse olla äitille äiti. Tukihenkilö, sylkykuppi, aggression ja väkivallan kohde. Kun vihdoin siitä "vapautuu", niin ah, autuus! Tätä en vaihtaisi mihinkään.

Pompula, kyllä se äitisuhde varmaan tulee vaikuttamaan koko oman loppuelämän, oli sitä sitten yhteydessä tähän tai ei. Ei anteeksiantaminenkaan vaurioita tyhjäksi tee. Jos lapsena joutuu kantamaan aikuisen roolia, niin stressiherkkyys säilyy koko elämän. Tasan ei käy onnen lahjat, koska vanhempaansa ei voi valita, mutra näillä eväillä on mentävä. Mulla ei tuo anteeksiantaminen siinäkään mielessä auta, että tilanne on akuutti ja koskee tätä päivää. Joutuu siis edelleenkin sietämään huonoa kohtelua. Ei kenenkään muun kohdalta sitä sietäisikään, kiertäisin kaukaa. Nyt vaan on jokseenkin pakko sietää, kun kyseessä on lähisukulainen ja oma sisarus asuu kaukana, eikä ole huolehtimassa äidin asioista.

Rina kirjoitti 26.2.2016 9:22

Jos lapsena joutuu kantamaan aikuisen roolia, niin stressiherkkyys säilyy koko elämän.

Mulla ei tuo anteeksiantaminen siinäkään mielessä auta, että tilanne on akuutti ja koskee tätä päivää. Joutuu siis edelleenkin sietämään huonoa kohtelua. Ei kenenkään muun kohdalta sitä sietäisikään, kiertäisin kaukaa.

Niin se varmaan on. Mitä jos hommaisit hänelle asioiden hoitajan?

Vielä ei ehkä olla siinä pisteessa, että mistään saisin asioidenhoitajaa. Pitää nyt katsella askel kerrallaan, mitä jatkossa seuraa. Tänään onkin vuorostaan säälipäivä, kun äiti valitti vaivojaan. No, sekin masentaa, ja melkein enemmän kuin kiukku. Kyllä tämä tästä. Asiat järjestyvät aina jotenkin, ja jos eivät järjesty, niin ovat kuitenkin jotenkin järjestyneet. Taidan keittää nyt kahvia, ja syödä eilistä pullaa.

Hei kohtalotoverit,

olen lukenut kommenttinne ja viestinne monta kertaa ja tullut sen myötä ajatelleeksi, että kyseessä on yleisempi ilmiö kuin luullaankaan. Ehkä siitä ei vain uskalleta puhua. Mulla oli joskus toistakymmentä vuotta sitten naapuri, joka meni aivan toistaidottomaksi vanhan, kaukana asuneen äitinsä yhteydenottojen vuoksi (siis vähän ennen kyseisen mumman kuolemaa yli 90-vuotiaana). Muistan silloin ajatelleeni, että onpa voimakas reaktio moiseen, mutta kun omalle kohdalle on osunut, en enää yhtään ihmettele.

Mielestäni tämä nimenomainen stressi on niin tappavaa juuri siksi, että vaikka kuinka yrität sanoa itsellesi ettet ole itse syypää lapsuusajan sadistiseen kohteluun tai nuoruusajan sabotointiin tai aikuisiän halveksuntaan ja että kyse on toisen osapuolen sairaudesta, lipsahdat helposti siihen ikuiseen syyllisyysansaan. Minussa itsessäni on pakko olla jotain vikaa! Tämähän on lapsen reaktio kaikkeen ikävään... eli taantumista...

Miten muka meidän perheessä (lapsuudensellaisessa) saattoi muhia tälläinen pommi, kun meitä kuitenkin perheenä arvostettiin yhteiskunnassa? Miksi juuri minulle kävi näin, vaikka olin itsekin ajatellut olevani puhtoinen, huoleton ja vapaa ainakin sellaisista pelottavista asioista kuin hyväksikäyttö, psykoosi tai narsismi... Ihan tavallinenhan minä olin lapsena, mitä nyt ihan helvetin ahdistunut, aina vereslihalla, peloissani ja epätoivoinen (yksin, sillä hoitoon hakeutuminen ei ollut mitenkään mahdollista eikä edes tuilut mieleen).

Kiltti tyttö kiltistä perheestä... ja sellaista tehokkaasti näyttelin kaikkien nöyryytysten keskelläkin. Minut mm. lähetettiin 5-vuotiaasta lähtien (yksin junalla, mikä oli jo sinänsä pelottavaa junanvaihtoineen kaikkineen) sukulaistaloon "kesälomalle", toisin sanoen pois äidin jaloista tärkeämpien asioiden tieltä. Siellä sukulaismies käytti minua seksuaalisesti hyväkseen, kunnes täytin 12 ja kuukautiset alkoivat. Siihen loppui sentään se kidutus. Muissa kamaluuksissa on paljon nolaamista, esim. pakotettiin esittämään vieraille ihmisille kaikenlaista, huomauteltiin teini-iässä herkistä asioista muiden kuullen, syyteltiin koulun viereiselle bensa-asemalle pysähtyneiden rekkakuskien kanssa makaamisesta (!what!), kun olin jutellut 13-vuotiaana kaverin kanssa koulumatkan varrella 10 minuuttia ja olin niin paljon myöhässä kotoa, pakotettiin huutelemaan naapuriin seinän läpi kaikenlaisia kummallisuuksia... jälkeenpäin ajatellen äiti oli aivan täysi hullu nuoruusvuosinani, mutta täydestä meni hänen käytöksensä muiden ihmisten silmissä, eihän nyt arvostettu marttaliiton jäsen VOI olla hullu...

Kestin kaiken. Mutta jokin hinta silläkin oli... ikuinen alisuoriutuminen esimerkiksi (korkeakoulututkinto tietty on, koska sitä kotoa äänekkäästi vaadittiin, mutta en ole tehnyt päivääkään alan töitä, olisin halunnut tehdä jotain ihan muuta...). Ja kummallinen käytös parisuhteissa. Veljeni ei ole edes koskaan kyennyt muodostamaan mitään aikuisiän suhteita sen paremmin vastakkaisen sukupuolen kanssa kuin omansakaan. Asuu siellä sadistinarskun naapurissa, eikä edes tajua itseensä kohdistunutta ja edelleen kohdistuvaa henkistä väkivaltaa... Mielen vankila on tehokas vankila.

Mutta siis nykyään en voi pitää mitään yhteyttä, kyse ei ole edes halusta enää. Kun isäni viime kesänä haudattiin, ymmärsin heti ettei minulla olisi enää mitään suojaa äitini henkistä väkivaltaa vastaan. En voi todellakaan edes ajatella häntä ilman, että tulee huono olo. Yleensä se ilmenee paniikkina - en voi niellä, suu kuivuu, hyvä että hengitys edes onnistuu. Näkökin jotenkin sumenee... laihduin isäni kuoleman jälkeen 8 kiloa kuukaudessa siksi, ettei nieleminen onnistunut... ja tämä kaikki on luonnollisesti somaattista, mutta alkusyy on henkinen. Minun on pakko pysytellä mahdollisimman kaukana äidistä.

Laamaton kirjoitti 27.2.2016 1:52

Hei kohtalotoverit,

olen lukenut kommenttinne ja viestinne monta kertaa ja tullut sen myötä ajatelleeksi, että kyseessä on yleisempi ilmiö kuin luullaankaan. Ehkä siitä ei vain uskalleta puhua.

Voi Laamaton, olen todella pahoillani mitä kaikkea olet saanut kestää! Osin toki itselleni tuttua. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että ilmiö on paljon yleisempi, kuin luullaan. Ei uskalleta puhua, alistutaan, näytellään. Piti jo aiemmin mainita, että olen tavannut monta narsistisen vanhemman omaavaa. Kaikki lakaistaan maton alle: se on kuitenkin äitini, isäni jne. Läheisin ihminen jne. On jo niin vanha jne. Surullista, että silloin kun jo vahvasti ymmärtää, että ihminen on narsisti, eikä aja kenenkään muun etua kun omaansa, niin silti väkisin pidetään yhteyttä. Ja yhä uudelleen ja uudelleen annetaan käyttää hyväksi. Tanssitaan narsistin ohjenuoran mukana. Se kummastuttaa itseäni. Se vertauksesi väkivaltaisesta alkoholista ja narsistista osui minusta hyvin lähelle. Ja voihan olla, että se väkivaltainen alkoholisti on myös narsisti.

Tämä aikakausi, maailma, ruokkii narsistisia henkilöitä. Kaikessa mennään rahan ehdoilla, ihan kaikessa. Mitä ylemmässä yhteiskunnallisessa asemassa olet, sitä luultavammin sinusta löytyy enenevässä määrin narsistisia piirteitä. Joissakin tapauksissa sairauden puolelle menevässä määrin.