No eipä tuo lyhyt vuodatukseni kommentteja kirvoittanut. No en toisaalta paljon kertonutkaan itsestäni, joten vaikea lienee kantaa ottaakaan,
Joka tapauksessa olen aivan kunnon koulutuksen ja työhistoriankin omaava, keski-ikäinen naisihminen, sinkkuna elänyt ja elävä.
Eli ei mitään muuta diagnoosia henkisellä puolella kuin ahdistus ja masennus, ja niistäkään en ole kertonut kyllä kenellekään, että ei sitä diagnoosia kartella minun kohdallani, vaan sitä, minkä masennus minussa aiheuttaa: liiallisen passiivisuuden ja näköalattomuuden elämään, etten jaksa innostua asioista, joista ikäsieni naiset noin yleensä innostuvat, varakkuuteen riippumatta: shoppailuun, "turhien" tavaroiden haalimiseen, yli-innokkaaseen sisustamiseen ym, minkä he itsekin naureskellen itsestään myöntävät.
En ole mitenkään miesmäienen, vaan kyllä nuo asiat toki JOSSAIN määrin itseänikin kiiinnostavat, mutta tuntuu, että se on joidenkin lähes koko elämänsisältö, tapa täyttää tyhjyyttä...Itse taas näen asian niin, että itsekin kaipaisin elämääni jotain muutakin sisältöä kuin pätkätyöt ja töiden etsimisen, kun en ole vakityössä, mutta kaipaisin silti jotain SYVÄLLISEMPÄÄ sisältöä kuin nuo pinnalliset asiat, jotka maintsin - siis toki minullekin tärkeitä, mutta vain välttämättömyyksiä, ei elämän ainoa sisältö.
Kun sitten en suuna päänä ole niistä innostunut muiden ikäistenikin naisten tavoin, en keksi oikein mitään yhteistä, ja pohdskeluun ja masennukseen taipuvaisena jään / jättäydyn taka-alalle kuin huomaamatta, vaikka yhtä lailla kaipaisin seuraa kuin muutkin, vaikka saatan antaa siis tuollaisen yksinkertaisen kuvan, kun en paljon puhu ja olen omissa oloissani, niin ajatellaan, että en mitään muuta tajua kaivatakaan, vaikka asia on juuri päin vastoin.
No tämä joka tapauksessa aiheuttaa että seuraani ei juuri tupata, ja jään unohduksiin,
ja sitten tuinnen itseni aivan mitättömäksi ja turhaksi. Tähän tilanteeseen olen huomannut ihmisten pitävän armomurhaa eräänä ratkaisuna - siis ei minulle kukaan nyt noin ole sanonut, mutta tällaisia mielipiteitä saa lukea, että masennus olisi hyvä syy armomurhaan...kuitenkaan en missään nimessä haluaisi luopua elämästä, vaikka alakuloinen olenkin, vaan päin vastoin, löytää sisältöä nykyiseen elämään, kyllä tämä maanpäällinne osa elämästä loppuu ilman omaa tai ulkopuolisten apuakin aikanaan.

Sekava tuli taas tästäkin kirjoitukesta, eipä ihem, jos ihmisiä ei kiinnostakaan...🤨🤨

Hei! Kirjoitin äsken kilometrin pituisen seputuksen, mutta nettiyhteys katkesi.

Tarinani lyhyesti.. lapsena ja nuorena oikea touhupakkaus, ahkera ja pidetty, sitten varhaisella aikuisiällä tuli seinään törmäys. Todella paha psykoosi ja kaupan päälle vakava masennus. Perheeni ei osannut suhtautua minuun, eikä kaverini. Jäin piirien ulkopuolelle ja olin muuttunut kaikkien silmissä laiskaksi ja vastenmieliseksi, koska olin turvonnut kaksinkertaiseksi ja zombiutunut täysin. Ihmiset ilmeiseti ajattelee että masennus on laiskuutta ja saamattomuutta,, mutta HEI.. miettisi joku terve ihminen joka tekisi kuinka raskasta työtä hyvänsä, että kyllä se on helpompaa kun taistella joka päivä itsensä kanssa. Itse olin niin huonona että makasin sängyssä monta kuukautta.. ennen olin kerennyt joka paikkaan ja tehnyt asioita joihin ei moni pystyisi..

Mutta ohjeeni on se, että sairaan ihmisen ei täydy puolustella tai selitellä sairauttaan terveille ihmisille. Näin usein joutuu ja itsetunto kärsii entisestään, kun ihmiset ajattelee usein, että on itse heittäytynyt "pelleksi" ja olen kuullut senkin, että "tuo vaan elää valtion rahoilla ettei tarvitse mitään tehdä ja huvikseen heittäytyy sairaaksi" mutta ei, Masennuksesta kovempaa taistelua en ole minä käynyt läpi. Ja taistelen edelleen joka päivä, vaikka sain elämääni rakkauden😍 mutta minulla on muita vakavia psyykkisiä sairauksia. Sain masennuslääkkeet lopetetuksi 4 vuoden douppaamisen jälkeen, minuun tungettiin niin suuria määriä "myrkkyjä" että nykyinen lääkärini sanoi, että tuo määrä terveen ihmisen kaataisi.

Siis masennuksesta voi parantua! Ja se mikä nostaa jaloilleen on rakastuminen... rakastuitpa sitten elämään tai toiseen ihmiseen tai mihin tahansa. Mutta muista ennenkaikkea rakastaa itseäsi!! Tsempit🙂👍

Ihminen joka ei ymmärrä sinua, ei ymmärrä elämästä mitään..

Mä kyllä mietin tarkkaan kenelle kerron masennuksestani. Periaattenani yritin pitää, että kerron avoimesti, mutta pari tosi pahaa reaktiota saivat vaikenemaan.

Pahinta oli se, kun jäi ryhmien ulkopuolelle - ikään kuin masennus tarttuisi. En muutenkaan ole mikään huomion keskipisteeksi haluava, mutta se tunne, kun toiset ihan oikeasti lähtivät pois kun tulin paikalle....

Ja vaikeaa oli aluksi saada lääkäritkään uskomaan.

Vaikka niin moni kärsii nykyään masennuksesta, on yllättävää, kuinka suuri peikko se on monille. Olen itse ollut iät ja ajat masentuneisuuteen taipuvainen, vaikeita masennusjaksoja ja ahdistusta on elämään mahtunut myös runsain mitoin. minulla on diagnosoitu kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekamuoto. Masennus on vallitseva. Harkitsen tarkkaan, kenelle kerron sairaudestani.
Tiedän läheisten tarkoittavan hyvää, kun he kehottavat hankkiutumaan enemmän ihmisten ilmoille, mutta kun se ei ole niin yksinkertaista. Ja jos niin teenkin, ihmiset ihmettelevät, miksi tuo on niin hiljainen. Silloin tunnen olevani enemmän yksin kuin koskaan.

Olen sairastanut masennusta jo vuosia. Itse avauduin masennuksestani sekä töissä että yksityiselämässä siinä vaiheessa, kun tunsin, että muuta vaihtoehtoa ei ollut. Useimmat olivat helpottuneita, kun saivat tietää, mikä oli muuttuneen käytökseni syy. Mutta olen huomannut, että tieto on saanut ihmiset ottamaan etäisyyttä. Olen jäänyt porukoitten "ulkokehälle" tai kokonaan ulkopuolelle. Se, että en ole parantunut, on monelle pettymys. Voin tällä hetkellä paremmin. En puhu enää masennuksestani kenenkään kanssa. Tämä on vain minun kokemukseni, jollakin muulla voi olla ihan toisenlaiset kokemukset. Lapseni, toinen jo aikuinen, toinen teini, rakastavat minua ja luottavat minuun. Se on ollut ankkurini.

Oen nuorempana 15-19 vuotiaana sairastanut vakavan masennuksen ja elämä mennyt sen verran eteenpäin, että piirit vaihtuneet melkein kokonaan sen jälkeen. Olen nyt masentunut uudelleen ja miettinyt paljon tuota kenelle kertoisin ja sitä, miten ihmiset suhtautuvat.

Onhan sekin totta, että masentuneena on taipumus syyttää itseään ja ehkä ainakin itse joskus liioittelen muiden reaktioita. Totta on myös sekin, että aika tarkkaan pitää miettiä kenelle kertoo. Menetin aikaisemmin aika monta läheistä ihmistä mm. äitini, enkä haluaisi sitä enää. Kohta ollaan kuitenkin siinä pisteessä, että vaikeaa se salailu on, melkein mahdotonta.

Eniten mietin sitä etten halua huolestuttaa tai vaivata kuin sitä mitä minusta masennuksen takia ajatellaan. Läheiseni ovat onneksi kovin ymmärtäväisiä, mutten haluaisi silti kertoa. Olen joillekin "uusille" tutulle kertonut historiastani ja he vastaavat aina, että miten hienoa kun olen parantunut ja kääntänyt sairauden voimavaraksi. Siinä vaiheessa on vaikea sanoa "Itseasiassa..."

Kurjaa, että masennus ja mielenterveysongelmat ovat jollain tavalla vieläkin tabu. Elämässä pitäisi osata suoriutua ja itselleenkin on vaikea myöntää, ettei jaksa saati sitten muille.

Hei!
Olen uusi täällä ja kirjoitan ensimmäistä kertaa. Kuulostaa hyvin tutuilta nuo teidän kertomukset. Itselläni alkaa yleensä loka-marraskuussa vaikea aika. Olen usein hyvin väsynyt ja perheen kanssa menee asiat solmuun. En jaksa innostua oikein mistään. Mies ei ymmärrä muuttunutta käytöstäni, riidellään usein... Olemme sentään olleet jo kohta 20 vuotta yhdessä, mutta joka syksy sama juttu! Töissä on yksinäistä, kun en voi kertoa kuin "suodattimen" läpi asioita tyyliin "onpa väsyttävää tämä pimeä aika" tai "murkkuikäisen kanssa piti taas taistella". En ole sanonut, että minulla on lievää masennusta ja käytän masennuslääkettä. Läheisimmät ystäväni tietävät asiasta, myös vanhempani ja siskoni tietävät, mutta harvemmin heidänkään kanssa tulee puhuttua masennuksesta. Näemme niin harvoin, etten halua heitäkin masentaa😟
Tänne löysin nyt sunnuntai-iltana, kun tuntui toivottomalta ja mietin juuri mitä sanoa huomenna töissä, kun on itkuiset silmät ja suupielet alaspäin. Minäkään en todellakaan jaksaisi kahvipöytäkeskusteluissa ottaa kantaa sisustustrendeihin ja shoppailuihin. Tietyssä määrin myös pidän niistä, mutta nykyaikana tuntuu kaikki menevän liiallisuuksiin. Sekin ahdistaa😮 Kirjoittelemisiin ystävät😋

En minäkään ota osaa keskusteluun, jossa puhutaan jostain pinnallisista asioista (muodista, sisustuksesta tms, joista en mitään tiedäkään). Minulle ihan muut asiat ovat tärkeitä ja niitä elämässäni on kyllä. Nyt, kun masennus ehkä on hieman helpottamassa (tai sitten tämä on vain parempi vaihe ja kohta seuraa taas romahdus), osaan taas nauttia asioista. Mistä sinä, Minä Vain, nauttisit? Mikä olisi sellainen elämän sisältö, joka sinulle olisi tärkeä? Masentuneena on vaikea saada mistään mielihyvää, mutta masennuksesta huolimatta voi etsiä vaikka joka päivä jonkin pienenkin asian, joka voisi edes vähän tuntua hyvältä. Se voi olla vaikka hyvä kupillinen kahvia. Pikku hiljaa niitä asioita tulee enemmän ja isompiakin asioita. Voit myös hakeutua sellaiseen seuraan, jossa ei puhuta vain pinnallisista asioista vaan sinulle tärkeistä asioista. Rohkeutta etsintään!

Minua suututta usein tämä juuri pitäisi selittää miksi ei jaksa tai on tiettyjä vaikeuksia oman kapasiteettinsa kanssa asioissa. Olen ollut masentunut ja ahdistunut lapsesta saakka ja jouduin koko lapsuuden ja ylä-asteeni valehtelemaan ja olemaan vain toistne silmissä lintsari ja laiska ,mutta tosiasia oli minua ei kiinnostanut koulu enään koska minua vähäteltiin siellä ja kiusattiin vuodesta toiseen eri tyyppien johdosta. Myös kärsin keskittymiskyvyn puutteesta ja oppimishäiriöistä jotka latistivat myös ahdistuksen alle ja pahan masennuksen , koska en voinut kertoa ja olla oma itseni sanoen olen väsyneempi ja masentunut sekä saan kohtauksia paniikeista joten päätin olla hiljaa asiasta. En tiennyt minne puhua ja kelle elin siis kotona hiljaisuudessa jossa myöskään ei käsitelty koskaan vaikeita aiheita. En jotenkin oppinut luottamaan että ihmisille voi puhua näistä ahdistuksista ja ettei jaksa ,koska näin aina kasvojen ilmeistä mitä jotkun ajattelivat tai eivät osanneet sanoa mitään mikä masensi. Toinen vastareaktio oli kyl kaikkee tottuu tai tee piristävää se loukkasi syvästi.

Edelleenkin en luota ihmisiin koska en usko aina heidän ymmärtävän tai uskovan. Lääkärissä minulle on vitsailtu tai sanottu mene töihin ja en ole ollut mukamas tarpeeksi masentunut. Pitää olla jotenkin todella kamalassa kunnossa ulkonäkö ja samalla näyttää kun hullulta niin uskotaan muuten vähätellään. Ei kaikki valehtele huvikseen minua oireeni ovat muokanneet minua niin etten enään usko koskaan parannunkaan ja elämäni on tässä mitä on. Ei ole uskoa että jaksaisin enemmän ,kun ei ole voimia tehdä asioille kun yksi asia päivässä.

Haluan kerto tässä nyt kans oman tarinani.Minä masennuin ensinmäisen lapseni ollessa 2,5v vakavaan masennukseen.Yritin itsemurhaa kolme kertaa joka kerta oma mieheni vei minut lääkäriin missä tehtiin aina vatsahuuhtelu koska aina olin ottanut lääkkeitä yliannostuksen.Lopulta jouduin psykiatriseen hoitoon.Minun vanhenpani eivät ymmärtäneet minun tilannettani ollenkaan ja sisarukset rupesivat syyttämään minun miestäni siitä että olin sairastunut masennukseen.Tästä kaikesta on jo 19v ja olen eläkkeelllä masennuksen takia.Vieläkään sisarukseni eivät pidä minuun mitään yhteyttä ja äitille jos sanoo että ei tahdo jaksaa ja on masentunut niin vastaus on vai että"pitää vai yrittää jasaa".Vaikka olen menettänyt yhden lapsenikin 😭 niin eivät ole olleet missään tekemisissä.Onneksi minulla on ollut hyviäkin aikoja ja minulla on kolme ihanaa lasta ja todella rakastava aviomies.Masennus vaivaa vieläkin tällä hetkelläkin todella pahoin☹️ Todellisia ystäviä minulla ei ole ja jos jollekkin tuttavalle kertoo että ei jaksa niin ne vain vaihtaa heti puheen aihettta.Minä en tiedä mitä minä teksin olen muuuttanut syntymäpitäjästäni 700km päähän mutta ei tääläkään tahdo kukaan ymmärtää ☹️Tällä hetkellä tuntuis että olis parmpi kuolla pois,mutta kun ajattelee omaa perhettään niin ei sekään ole hyvä vaihtoehto jota muuta on keksittävä.Onneksi löysin eres tämän sivuston jonne sain purkaa tätä huonoa oloa.Tällä hetkellä olen todella vihainen sisaruksilleni ja äidille ja kaikille jotka eivät ymmärrä mitä masennus on.Olen lapsesta asti ollut vähä niinkui ylimääräinen vaikka olen lapsista nuorinin mulla on ollut tunne että isosisko ja veli on ollut aina parempia ja ovat äidille vieläkin tärkeämpiä.Aina kun äiti esimerkiksi soittaa joka on todella hairvoin noin 5 vuodessa niin aina samat jutut kuinka siskolla ja veljellä menee niin hyvin.Siis mä oon todlla vihainen tällä hetkellä😠

ei munkaan perhe ole ymmärtänyt koskaan mun masennustani ja ahdistusta teini-ikäsenä avauduin isälleni hän järkyttyi vain ja meni omaan oloonsa äidille ei voi puhua kun ei tajua skitsofreenikkona on niin taantunut ja yksi sisarus sen kanssa välit poikki. Pyhät semmosia ettei edes olla yhdessä etenki joulu jos ei olis kumppania niin ois aika masentavaa no kerran menin kaverille viettämään joulua kun heillä oli normaali joulu. Mutten kyllä koe haluisin olla perheeni kanssa koska meillä ole mitään suurta läheisyyttä äidilläni käyn koska hän on aika samanlainen kun minäkin ja meillä hauskaa.

Silloin kun kävin ammattiauttajilla, he aina ihastelivat sitä, miten hyvin ja selkeästi osasin sanallisesti kertoa pahasta olostani. Minulle jäi samanlainen olo kuin Charlottiksella, että olisi pitänyt olla sekava ollakseen uskottava.

Työpaikalla esimies aluksi oli tukenani, mutta hän otti itselleen väärän roolin. Kun en parantunutkaan, vaan sain kerran työpisteen kokoontumisessa itkukohtauksen, hän otti sen henkilökohtaisena loukkauksena. Meillä oli ollut varhaisen puuttumisen malliin perustuvia keskusteluja kerran kuussa, ja hän lopetti ne saman tien, koska niistä ei hänen mukaansa ollut apua. Hän oli tyytymätön siihen, että sain työkavereiltani tukea ja ymmärrystä tuossa tilanteessa. Hän sanoi minulle myös, että on ongelma, että teen työni niin hyvin, Hän lähetti minut työkykyarvioon. Siellä minua haastatellet ja tutkineet henkilöt totesivat minut työkykyiseksi. Itse asiassa he ihmettelivät, miksi olen siellä. Heidän mielestään esimieheni oli ottanut väärän roolin tilanteessani. Minulla on nyt siis työkykyisen paperit. Meillä on töissä suuria muutoksia tulossa. Niistä tiedotetaan todella huonosti. Ilmapiiri on epävarma. Yritän kaikin voimin jaksaa. Eri mieltä ei hirveästi kestä olla eikä valittaa, kun on "heikon lenkin" leima otsassa. Tämä on harmillista, sillä haluan tehdä työtäni, vaikka se on sekä henkisesti että fyysisesti kuluttavaa.

Yritin itsemurhaa kaksi ja puoli vuotta sitten. Mieheni pelasti minut. Aikuinen lapseni, äitini, lähimmät työkaverit ja esimies tietävät siitä. Mies ei jaksa tukea minua, ja ymmärrän, että hänen pitää säilyttää oma jaksamisensa. Ystäviä minulla ei juurikaan enää ole, muutama harrastuskaveri on. Lasteni kanssa viihdyn, mutta en tahdo kuormittaa heitä ongelmillani. En puhu masennuksestani enää kenellekään.

Aika kurjaa että sait huono lenkin maineen ,vaikka inhmillistä että olet masentunut eikä se että on masentunut tarkoita ei olisi hyvä jossain kuten työssään voi hoitaa sen hyvin koska osaa sen.