Tämän tästä törmään jossain (yleensä naisten-) lehdessä suitsutukseen kuinka haastateltavalle on läheiset ihmiset kaikkein tärkeintä ja upeinta elämässä. Haastatteluissa hehkutetaan ihania rakkaita ystäviä, joiden kanssa yhdessä matkustellaan ja jaetaan kaikki, niin surut kuin ilot.

Mä en tajua. Olenko ainoa? Mä en ymmärrä miten ystävyyssuhde voisi olla tuollainen. Vain puolisoni kanssa meillä on suunnilleen tuollainen suhde. Muuten en siihen pysty. 

Mulla on ystäviä. En kuitenkaan pidä paljoa yhteyttä, koska koen ihmissuhteet raskaina. Aina on mahdollisuus tulla väärinymmärretyksi. Aina on mahdollisuus että itse tai toinen tahtomattaan loukkaa. Ihmissuhteet on niin rasittavia, että huomaan koko ajan enemmän ja enemmän erakoituvani ja olevani yhä sulkeutuneempi. Ja siis mun ystävät on fiksuja, lämpimiä, empaattisia -kyse ei ole siitä että mulla olisi vääriä ihmisiä ympärilläni. Mun mielestäni vaan parhaimmillaankin läheiset ihmissuhteet on kuormittavia ja herkästi ottavat enemmän kuin antavat.

Ja mietin mikä ihme mussa on vikana.