Iäkkään äidin omapäisyys
Äitini on yli 80-v yksinasuva, jonka muisti toimii, mutta päivittäiset toimet kotona eivät enää suju kuten ennen.
Hän on jättänyt ruuanlaiton ja välillä peseytyminenkin näyttää aamuisin unohtuneen syystä tai toisesta nyt jo puolen vuoden verran. Kaupasta ei muka tarvitse tuoda mitään, hän käy kaupassa ja tuo yhden maidon ja leipää, ei muuta. Lisäksi hän ei hoida kotiaan kunnolla. Lakanat ovat vaihtamatta ja huoneet siivoamatta, jos en käy siivoamassa. Olen ehdottanut hänelle, että hän kävisi lääkärissä tutkimuksissa, jotta saisi C-lääkärintodistuksen Kelan hoitotukea varten. Hän ei hyväksy asiaa, vaan suuttuu ja haukkuu minua ties miksi. Voisin alkaa hänen omaishoitajaksikin, jos hän sen hyväksyisi, mutta hän ei ota sitä kuuleviin korviinkaan.
Olen pyytänyt kotipalvelulta apua, jotta voitaisiin kartoittaa hänen toimintakykynsä, mutta he sanoivat, että ensin minun pitää suostutella äitini heidän vierailuaan varten. He eivät noin vaan ilman lupaa voi tulla äitini kotiin ilman hänen suostumustaan. Hänellä on itsemääräämisoikeus.
Tänään taas päivittäisen käyntini yhteydessä laitoin hänelle ruokaa ja moppasin asunnon. Hän suuttui yhtäkkiä minulle ja alkoi haukkumaan minua, että juoruan hänestä ja levittelen hänen asioitaan. Lisäksi järjestelen asioita. Huoritteli ja huusi. Nämä ovat ilmeisesti selkeästi ahdistuksen merkkejä, kun hän huomaa ettei enää pärjää yksin.
En oikein tiedä, miten saisin hänet ymmärtämään, että tarkoitan hyvää sillä, että huolehdin asioista, joita hän ei enää itse tee.
Olen hyvin väsynyt hänen käytökseensä, mutta en voi jättää häntä oman onnensa nojaan.
Koska hän on hän ja ikäisensä, hänen muuttumisensa olisi ihme; satsaisin sinuna uuden näkökulman löytämiseen häneen liittyen että jaksaisin hänen kanssaan. Moni iäkäs on erityisen arka omasta rauhastaan, saattaa ilmetä pelkoja jotka näkyvät harhaisina ajatuksina tai epäilyksinä. Yksityisyys on tärkeää, ja sen menettämisen pelko vaikea käsitellä. Kuinka hänen kanssa voisi puhua jos hän ei ole hyväksynyt omaa vanhenemistaan ja avuntarvettaan? Huolehdi omista voimistasi, että jaksat.
Väkisin on vaikea auttaa, jos ei autettava ole niin huonossa kunnossa, että hänet todettaisiin holhouksenalaiseksi tai toimitettaisiin pakkohoitoon. Mä en oikein tiedä, voitko tehdä muuta kuin sinnikkäästi jatkaa puhumista hänelle avusta ja yrittää saada virallisesti itsesi hänen omaishoitajakseen. Voimia!
Olen kotihoidossa töissä ja olen törmännyt vastaavanlaisiin tapauksiin. Aluksi on hankalaa saada ihminen ymmärtämään että hän ei selviä itsenäisesti kotona. Ja monissa muistisairauksissa käy juurikin niin että ihminen sanoo pärjäävänsä vaikka asuisi keskellä kaatopaikkaa. Niin se on vain tosisasia mitä ei voi kieltää.
On todella hyvä asia että käyt äitisi luona ja siivoat ja autat häntä. Mutta ei se aina ole niin helppoa jos hän sanoo ettei tarvitse mitään apua. Mutta jos tilanne käy todellakin niin raskaaksi ettet enää jaksa voit hakea apua kotihoidosta. Jokaisella on itsemääräämisoikeus, mutta apua on saatavilla.
Eikös ole niin että jos ihminen menee siihen kuntoon että on jo tavallaan vaaraksi itselleen niin eikös silloin voi hakea pakkokeinoa saada hänet tutkimuksiin ja hoitoa? Vai mitä se tarkoittanee? Kuinka vakava pitää olla tilanteen ennekuin siihen saa puuttua?
Tämä sama asia on lastensuojelussa erilaisena vain, mutta myös pitäisi koskea vanhuksia? Toivon että kun tulen vanhaksi niin lapset veisi minut ihan pakolla lääkäriin ja tutkimuksiin, jos on sellaiseen epäilyä etten hoida itseäni kunnolla.