Tämä on erotarina Venlasta. Erosimme jo kohta 2 kk sitten, mutta nyt vasta pystyn kirjoittamaan. Kahden kuukauden ajan fyysinen pahoinvointi on estänyt ihan yksinkertaisesti esim. katsomaan näyttöä tai käyttämään koneen näppäimistöä. Olo on ajoittain vieläkin huono, syöminen ei suju, maha on sekaisin, palelen kuin horkassa. Tiedän, että mulla on kohtalontovereita ja mitään muuta en nyt toivo kuin joku teistä jaksaisi auttaa mua eteenpäin tässä tarinassa.
Elin Venlan kanssa 6 vuotta, viimeiset vuodet maksimiteholla eli 300 mg / p. Muutin paikkakuntaa ja uudella paikkakunnalla lääkäri ehdotti, että vähennetään Venla puoleen ja laitetaan sen lisäksi joku toinen lääke, koska oloni oli masentunut ja toivoton Venlasta huolimatta.
Vähensin Venlaa ja vähensin ja vähensin ja kestin niitä pakollisia vieroitusoireita. Yhtäkkiä havahduin ja säikähdinkin. Miten voi ruumis olla näin riippuvainen tästä lääkkeestä? Miten koko ihminen kärsii näin paljon, miten koko elimistö huutaa sitä, mitä ihmeen paskaa olen syönyt kaikki nämä vuodet ??!! Päätin lopettaa koko lääkkeen. Eihän se ollut edes auttanut toivotulla tavalla.
Olin huonovointinen ja sairas ja hain apua psyk. sairaanhoitajalta. Sanoi, että ihan normaalia on, että voi olla viikkojen vieroitusoireet ja antoi neuvoksi, että jos olo on ihan mahdoton, ainahan voit aloittaa uudestaan. Että niin monet tekevät. Pelottava neuvo. Tunsin, kuinka yksin sitä voi olla. En halua enää aloittaa, haluan siitä eroon!
Lääkäri, joka halusi vaihtaa lääkitystäni, olikin vaihtanut työpaikkaa ja tilalle oli tullut huonosti suomea puhuva lääkäri. Sitten vasta alkoikin pelottaa. Kuka voi auttaa tai neuvoa tai luoda edes uskoa tai toivoa, jos ei lääkäri edes ymmärrä puhettani ?
Olin aloittanut syksyllä terapian, mutta jouduin 2 kertaa perumaan käynnin, koska oksentelin ja huimasi niin, etten pystynyt kävelemään. Terapeutti laittoi viestin, että kannattaisi ehkä aloittaa lääkitys uudestaan ja haluaisinko lopettaa koko terapian. Ajattelin viestin saatuani, että en halua enää aloittaa lääkettä
ja jos käynneilläni ei ole mitään merkitystä ja lopettaa voi ihan tekstiviestilläkin, niin ok sitten. Niin loppui siis terapiakin. Venlan takia?
Nyt elän ilman Venlaa. Toivoisin, että voisin olla tyytyväinen, että selvisin vierotusoirehelvetin paremmalle puolelle. Mutta koen, että olen tehnyt väärin ja vastoin kaikkien tahtoa. Apua ei ole olemassa, jos et halua aloittaa lääkettä uudestaan.
Nyt olen henkisesti tosi vieras itselleni. Unissa pakenen koko ajan pois omasta elämästäni, muutenkin olen koko ajan kuin valmiina pakenemaan. Pelkään ja koen tuskaista ahdistusta ja kuolema on mielessä koko ajan, helpotuksena. Mutta miten kuolla tai edes paeta, kun olen kouluikäisen äiti.
Terve,
Yleensä en ota kantaa lääkityksiin ja lopettamiseen missään muodossa, mutta kun huomasin, että olet kouluikäisen äiti, niin päätin kirjoittaa.
Itse olen jättänyt puoltoista vuotta sitten lääkitykseni, joka oli ollut käytössä reilu 10 vuotta. Fyysinen riippuvuus voi olla aivan kauhea, itsellä oli jatkuva paha olo lääkkeen lopettamisen jälkeen, ei koskaan aiemmin ole ollut niin pahaa oloa, vasta kuuden viikon jälkeen sain oksennettua sen mikä koko ajan oli pyrkinyt ylös ja ulos, ja siitä etiäpäin fyysiset vieroitusoireet helpottivat.
Lähtökohtana itselläni on se, että kun lääkäri määrää niin sitten lääkettä syödään. Mutta oma elämäni oli tuolloin puoltoista vuotta sitten aivan umpikujassa. Elämäni ei ollut siedettävää, en tuntenut juuri mitään, en kyennyt ajattelemaan kunnolla, tuli sellainen olo no tää tässä, seuraavat vuosikymmenet odottelen vaan että hengitys joskus lakkaa. Otin riskin ja jätin lääkityksen.
Ajan kuluessa pääsin sitten kosketuksiin sen ongelmavyyhdin kanssa, joka minut aikoinaan lääkitykseen ajoi. Ja ongelmien kanssa kipuilen nyt kovasti, mutta minä tein sen virheen, että en hakenut ulkopuolista apua , nyt olen sitä hakenut ja ollut viimeisien kuukausien aikana hoidon piirissä.
En tiedä, mutta mutu-tuntumalla voin arvioida että seuraavat kuukaudet näyttävät enemmän kohdallasi miten keho ja aivot tulevat reagoimaan siihen ettei ole enää sitä ulkopuolista vaikutetta lääkkeen muodossa.
cantfindme kirjoitti 25.1.2017 12:58
...
Olin aloittanut syksyllä terapian, mutta jouduin 2 kertaa perumaan käynnin, koska oksentelin ja huimasi niin, etten pystynyt kävelemään. Terapeutti laittoi viestin, että kannattaisi ehkä aloittaa lääkitys uudestaan ja haluaisinko lopettaa koko terapian. Ajattelin viestin saatuani, että en halua enää aloittaa lääkettä ja jos käynneilläni ei ole mitään merkitystä ja lopettaa voi ihan tekstiviestilläkin, niin ok sitten. Niin loppui siis terapiakin. Venlan takia?Nyt elän ilman Venlaa. Toivoisin, että voisin olla tyytyväinen, että selvisin vierotusoirehelvetin paremmalle puolelle. Mutta koen, että olen tehnyt väärin ja vastoin kaikkien tahtoa. Apua ei ole olemassa, jos et halua aloittaa lääkettä uudestaan.
En ole käyttänyt Venlaa, muita masennuslääkkeitä kylläkin ja kaikkien käyttö on loppunut erilaisiin hankaliin oireisiin. En ole varma, olisivatko jotkut jatkuneet masennusoireet johtuneet tottumisesta masennuslääkkeisiin enkä oikein osaa antaa vertaistukea vieroitusoirekysymyksessä; toivottavasti joku muu osaa paremmin. Masennusoireitten eritasoisesta jatkumisesta huolimatta olen mieluummin ilman masennuslääkkeitä, muut keinot auttavat paremmin.
Terapeuttien huonosta kohtelusta minulla sensijaan on paljon kokemuksia, ja tuntui taas pahalta lukea tuostakin tempusta, että terapeutti vihjailee tekstiviestitse terapian lopettamisesta. Eihän noin saa tehdä! Väärinhän tuo on, että ensin hyväksytään terapiaan ja sitten hetikohta hylätään! Eikä tekstiviesti ole tapa, jolla tuollaisia asioita hoidetaan! Älä ainakaan syytä itseäsi siitä!
Hyviäkin terapeutteja on, kiitos omalle terapeutilleni, joka monen hirviön jälkeen pelasti minut osaamisellaan ja empaattisuudellaan.
Itse käytän venlafaxsia juuri tuolla annostuksella. Aamulla 150 ja illalla 150. En aio lopettaa koska tunnen että auttaa. Ei kai siitä haittaakaan ole jos antaa siedettävämmän olon ja kestää itseään paremmin. Kamalia kyllä nuo vieroitusongelmat joista kerroit. Ei tässä edes uskalla koskaan harkita edes lopettamista kun noin pelottelit.
Kiitos vastaneille. En ole jaksannut tulla kirjoittamaan, koska olin kirjaimellisesti helvetissä.
Raju reaktio. Kävi niin kuin sinulle, Warum, kun fyysinen olo alkoi helpottua, iski se saatanallinen tuska, joka silloin alun alkaen ajoi mut hakemaan apua Venlasta, lääkärin käskystähän sen tein silloin minäkin.
Perjantaina oli pakko antaa periksi, kaikki oli rikki ja verillä ja hajalla ja olin elossa vain sellaisen tuhoavan vihan voimalla, jota en edes tiennyt olevan olemassakaan. Soitin psyk.sairaanhoitajalle ja pyysin, että saisin rauhoittavaa ja aikalisän.
Sain. Lauantaina jouduin soittamaan kriisipuhelimeen, etten olisi astunut sille pelottavalle polulle, joka kutsui mukaansa. Sekin tunne oli kuin joku helvetin hallusinaatio, mun edessä oli avoin polku, sitä pitkin olis päässy pois kaikesta ja se kutsui mua vahvemmin kuin koskaan.
Nyt olen tosi uuvuksissa ja pamin avulla se tuska alkaa hälvetä.
Eli Venla oli vain verho mun ja mun tunteiden välissä ja pääsin ajallisesti eteenpäin siitä vuosien takaisesta onnettomuudesta. Mutta tunteen tasolla ei ollut tapahtunut mitään, sen sain kokea aika rajulla voimalla.
Nyt en oikein tiedä, mitä tehdä. Itseni kanssa. Tulevaisuus tuntuu lyhyeltä.
Moi cantfindme,
Jakaisin oman kokemukseni Venlan lopettamisesta. Fyysiset oireet oli karseat, mutta niitä seurasi pahempi: relapsi masennukseen, itsetuhoajatukset (joita ei ollut ennen Venlaa) ynnä muu.
Päätin kuitenkin pärjätä satunnaisilla pameilla, liikunnalla, sitkeällä kirjoittamisella ym. luovalla työllä.
Tätä kesti reilun vuoden, johon toki liittyi ihmissuhdeongelmaa ym, mutta nyt sanoisin,e ttä voin ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti hyvin lääkkeettömästi (olen 42 v ja myös yh-äiti).
Ilman muuta kannattaa hakea apua ja vaikka sitten lääkettä, jos ei selviä arjesta - se on tärkeintä!
Itse en enää aloittaisi Venlaa, minusta lopetusoireet olivat sietämättömät. Olen myös seuranneen relapsin takia mm. selvitellyt avioeroni ja monta muuta ongelmaa, terapian ja luovan kirjoittamisen keinoin. Mutta ymmärrän, että elämäntilanne voi olla niin paha ettei sellainen auta.
Tsemppiä. Kuulostaa laimealta, mutta uskon että selviät tuosta - ajan kanssa, armollisesti.
Ja kuinkas sitten kävikään? Pään sisällä pyörivä vuoristorata laantuu aina hetkeksi ja ottaa uutta vauhtia. Voxran aloittaminen tuntuu nyt takaiskulta. Mutta pakko oli. Miten muka pystyt tiskaamaan, laittamaan ruokaa ja järkkäilemään pienen koululaisen asioita, miten muka pystyt olemaan äiti, jos olet tasapainoton ja peloissasi ja avuton oman itsesi suhteen? No nyt sitä sitten tehdään taas lääkkeen voimalla.
Tää on vieras elämä ja maailma kuin kahdella raiteella eläisi.
Luulin, että venlan lopettaminen auttaisi saamaan taas itseni takaisin. Oikeasti venlan lopettaminen vain moninkertaisti sen pettymyksen, että aika ei parantanutkaan haavoja enkä selvästikään jaksa enää elää sitä vanhaa helvettiä uudestaan. Venlan lopettaminen lopetti onneksi painajaisten näkemisen. Nyt, kun valvon aamuyöstä, katson niitä samoja painajaismaisia kuvia silmieni edessä ilman lääkkeen tuomaa filtteriä, muistan asioita, joita en luullut enää muistavani ja tuntuu kauhealta kokea niitä uudestaan...ja mitä helvettiä se auttaa?
Olen kuin rotta loukussa oman itseni kanssa.
Voxra vie yöunet. Totta. Onneksi. Olin jo ihan loppu niihin painajaisiin.
Haloo Helsingin Hulluuden highway lohduttaa. Olen kuunnellut sitä monta päivää. Vuosiin en ole voinut jostain syystä kuunnella musiikkia, ihan järjetöntä tämäkin, yhtäkkiä juuri se asia lohduttaa jotenkin. Tässä biisissä on jotain vihaista, epätoivoista ja voimatonta.. mutta kuitenkin joissain kohdissa on uskoa johonkin parempaan.
Olen koulutettu ihminen. Huomenna on 2 työhaastattelua. Olen surullinen, toivoton ja ilman elämänhalua mutta mulla on pieni lapsi. Ilman rahaa ei oo mitään, se on nyt nähty ja koettu. Pakko mennä niihin.
Kuuleeko kukaan, että pyydän apua? Elämä on yksi helvetin teatteri, miten jaksatte näytellä osaanne, mä en tiedä, jaksanko tätä omaani.
Teatteria hyvinkin ja itse sen päättää haluaako näytellä. Itse näyttelin vuosikymmeniä ja yritin olla normaali. Nyt en enää näyttele vaan syön lääkkeeni ja olen mikä olen. Haittaahan siitä on siinä ettei kukaan oikein tykkää kun sanoo olevansa avohoitopotilas. En silti jaksa näytellä ja venla on auttanut itseni hyväksymisessä.
Sinun tilanne on paljon vaikeampi kyllä. Sinulla on lapsi kun minä olen yksin ja saan tykyvyttömyyseläkettä. Ei tästä paljon apua tietysti ollut kun olen niin erilainen kuin muut etten voi tietää miten vaikeaa sinulla on. Yritän silti ymmärtää ja toivottavasti pärjäät. Ole vain oma itsesi ja syö venlaa jos saat siitä paremman olon.
Kiitos T., olipa ihanaa, kun olet jaksanut ajatella mua tänään.
Sain toisen niistä työpaikoista ja aloitan maanantaina. Lapsen koulupäivä pitenee iltapäiväkerhossa, mutta voisin uskoa hänen kohdallaan, että se on myönteistä ja kehitystä tukevaa ja tapahtuu pienissä, jo tutuiksi tulleisssa ympyröissä. Ja se työ on ensin 3 viikon työsopimuksella ja sitten olen varmasti valmiimpi jatkosta myös omalta osaltani. Tähän hommaan lähden nyt kuin soitellen sotaan, mutta mulla ei ole vaihtoehtoja. Periaatteessa olen alallani, mutta toisaalta aivan vittu hukassa. Mutta niin kuin kaikki tiedämme, jostain on saatava raha elämiseen, siihen hyvin vaatimattomaankin. En ole hakemassa uutta uljasta
elintasoa vaan jokapäiväistä leipää. Olemme ihan pohjalla. Meillä ei ole mitään.
Voxra valvottaa, todellakin. Mutta mitä väliä sillä on. Istun sohvannurkassa ja kuuntelen kuulokkeilla biisejä, joista haen turvaa. Yö kuluu, aamu tulee ennemmin tai myöhemmin.
Pelottavaa olla näin vieras itselleen. Tänäänkin ajoin autolla rekkojen perässä loskaisilla tiellä ja tiesin, että ei täällä ole pakko kärsiä sitten, kun kipukynnys ylittyy. Ajatuksesta on leikki kaukana, kyllä te sen tiedätte.
Kiitos T., olipa ihanaa, kun olet jaksanut ajatella mua tänään.
Sain toisen niistä työpaikoista ja aloitan maanantaina. Lapsen koulupäivä pitenee iltapäiväkerhossa, mutta voisin uskoa hänen kohdallaan, että se on myönteistä ja kehitystä tukevaa ja tapahtuu pienissä, jo tutuiksi tulleisssa ympyröissä. Ja se työ on ensin 3 viikon työsopimuksella ja sitten olen varmasti valmiimpi jatkosta myös omalta osaltani. Tähän hommaan lähden nyt kuin soitellen sotaan, mutta mulla ei ole vaihtoehtoja. Periaatteessa olen alallani, mutta toisaalta aivan vittu hukassa. Mutta niin kuin kaikki tiedämme, jostain on saatava raha elämiseen, siihen hyvin vaatimattomaankin. En ole hakemassa uutta uljasta
elintasoa vaan jokapäiväistä leipää. Olemme ihan pohjalla. Meillä ei ole mitään.
Voxra valvottaa, todellakin. Mutta mitä väliä sillä on. Istun sohvannurkassa ja kuuntelen kuulokkeilla biisejä, joista haen turvaa. Yö kuluu, aamu tulee ennemmin tai myöhemmin.
Pelottavaa olla näin vieras itselleen. Tänäänkin ajoin autolla rekkojen perässä loskaisilla tiellä ja tiesin, että ei täällä ole pakko kärsiä sitten, kun kipukynnys ylittyy. Ajatuksesta on leikki kaukana, kyllä te sen tiedätte.